Hävettää! Sanoin puistossa eräälle äidille VAHINGOSSA olevani tk-lääkäri. :(

Muutama viikko muuton jälkeen olin baarissa kavereiden kanssa. Pilkun jälkeen hyppäsin taksiin ja mutisin osoitteen. Perillä raahauduin ulos taksista ja maksoin vain huomatakseni että olin antanut vanhan osoitteen. Taksihan oli tietenkin ehtinyt lähteä. Hieman hankalaa saada taksi tuohon aikaan mutta perille pääsin. Kalliiksi tuli ja aikaa meni!

Mulla vähän aikaa sitten oli tosi nolo Subwayssa :D En tie tajusiko asiakaspalvelija mistä oli kyse, mutta en huomanut ollenkaan missä vaiheessa mun leipä on ja katoin että laittako hän jo kasviksia vaikka se ei kysynyt millaisia kasviksia mä haluan. Sen jälkeen kun se oli pistänyt sämpylään väliin kurkkua ja jotain muuta, eli kaksi kasvista niin kysyin häneltä ihmeessä eikö saa enemmän kasviksia ja vastaus oli että saa, mutta hän vaan tykkä niistä. Siis mä olin ihan sillä että mitä helvettiä :D:D ja sen jälkeen hän pakkasi oman voileivän(näköjään laittoi itselleen ) ja vasta silloin mä tajusin että mun voileipä oli tulossa kun toinen palvelija kysyi mikä kasviksia. Voi herra jumala miten nolo oli. Olin vaan hilja eikä ruvennut selittämään. Olisi ollut ehkä vielä nolompi.

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole varsinaisesti mikään nolous, mutta vastaavanlainen aivoniksaus kuin muut tässä ketjussa: Olin toissapäivänä kävelylenkillä. Oli kaunis, aurinkoisen viileä sää. Yhtäkkiä en vaan kertakaikkiaan muistanut, onko nyt syksy vai kevät. Löi aivan tyhjää. Melkein hädissäni jo mietin, että onko joulu tulossa vai menikö se just, onko kesä tulossa vai loppunut juuri... Tätä kesti muutamia minuutteja, kunnes sain viimein kiinni siitä, että lokakuuhan se nyt.

Mulla on niin usein jotain tämän tyyppistä, että ihan huolestuttaa itseänikin. Huomasin miettiväni monesti, että teen nyt tammikuun tätä kuntosaliohjelmaa ja sitten vaihdan. Hoksasin, että ei nyt mikään tammikuu ole, vaan kevät on pitkällä.

Vierailija kirjoitti:

Olen kaupan täti ja minulta on asiakas kysynyt vappuna ”missä niitä rinkkimunkeleita on?”,toinen asiakas ei meinannut saada kortin piniä millään oikein ja naurahti itse lopulta että hittooko minä puhelin numeroani tähän yritän näpyttää! olen itse ollut asiakkaana kaupan jonossa ja huudahtanut edellä olevalle asiakkaalle hänen lähtiessään ”kiitos hei!” Tuumasin vaan takanani tuijottavalle jonolle että nyt taitaa tämä myyjä olla loman tarpeessa... yritän myös usein repiä itse maksupäätteestä kuitit asioidessani muissa kaupoissa kun en muista etten ole siellä myyjänä. Kerran olin menossa kaverille kylään ja painoin hissin nappia, jonoa tuli taakse ja tuijotimme odottavasti hissiä varmaan pari minuuttia kunnes takana oleva herra lopulta uskalsi mennä ohitseni ja vetäisi hissin oven auki, kun eihän se mistään ollu ees tulossa vaan olisin voinut hypätä hissiin heti :D

Ahhaaa! Niin klassikko tuo kaupassa ihmisten moikkaaminen :D Itse aikanaan vaatekaupassa työskennellessäni menin piiiiitkän työpäivän jälkeen kilpailevaan yritykseen ostoksille. Hetken kuluttua tajusin että olin reteästi tervehtinyt siellä asiakkaita ja järjestellyt viikkauksia. Pitivät varmaan ihan hulluna mua kyseisen paikan työntekijät 😂

Pahempi juttu sattui viimeksi työhaastattelussa, kun äkkiäkysyttynä väitin tehneeni töissä erään asian vaikka oikeasti vasta suunnittelin sitä ideaa vielä. Hävetti jälkikäteen todella paljon ja ajattelin että toivottavasti suosittelijaltani ei kysytä mitään ideasta. Ei onneksi oltu kysytty. Ei mitenkään iso asia, mutta harmitti jo haastattelussa että olin moisen lipsauttanut enkä voinut enää korjata, sillä olisin vaikuttanut ihan hullulta. Lähdin haastattelusta lannistuneena sillä koin pilanneeni jännityksen hetkellä tilaisuuteni.

Minä taas sanoin vahingossa olevani hävittäjälentokone.

Vierailija kirjoitti:

Oletko tk-lääkäri vai et?

Kyllä,olen taistelukuvaajalääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole varsinaisesti mikään nolous, mutta vastaavanlainen aivoniksaus kuin muut tässä ketjussa: Olin toissapäivänä kävelylenkillä. Oli kaunis, aurinkoisen viileä sää. Yhtäkkiä en vaan kertakaikkiaan muistanut, onko nyt syksy vai kevät. Löi aivan tyhjää. Melkein hädissäni jo mietin, että onko joulu tulossa vai menikö se just, onko kesä tulossa vai loppunut juuri... Tätä kesti muutamia minuutteja, kunnes sain viimein kiinni siitä, että lokakuuhan se nyt.

Mulla on niin usein jotain tämän tyyppistä, että ihan huolestuttaa itseänikin. Huomasin miettiväni monesti, että teen nyt tammikuun tätä kuntosaliohjelmaa ja sitten vaihdan. Hoksasin, että ei nyt mikään tammikuu ole, vaan kevät on pitkällä.

Mullakin ollut tätä! Ajoin autoa, oli huhtikuun loppupuoli varmaankin ja tajusin yhtäkkiä etten tiedä mikä vuodenaika on, että onko kesä tulossa vai onko se juuri loppunut. Katsoin lehtipuita ja tein päätelmiä... sen jälkeen oli suht idiootti olo hetken aikaa.

Jollain äidillä oli nolo hetki kauppakeskuksessa kun lapsensa huusi toisella käytävällä: Tuo nainen on unohtanut rintaliivit kotiin" ja noloista noloin äiti, jota hänen oma äitinsä ei ollut kasvattanut tavoille vastasi, että niin on. Sivistynyt äiti olisi opettanut lapselle, ettei toisten rintoja kommentoida. En nähnyt mikä av/wt-mammatyyppi oli kyseessä.

Mä olen useammankin kerran temponut väärän auton.ovia parkkipaikalla (ollut suht saman näköinen kuin omani) tai yrittänyt tunkea itseäni jonkun väärän kuljettajan viereen. Noloa.

Minä näin tuttavani jolla on suuri saksanpaimenkoira, jonka ulkoilessa pitää käyttää kuonokoppaa.

Koira haukkuu kovaa ja riehuu hihnan päässä. Koulutus joko kesken tai ainakaan ei kunnolla onnistunut.  Jutellessa koira oli muuten ihan kunnolla, mutta haukkui ja veti kun toisia koiria ilmaantui näköpiiriin. Olen pelännyt nuorempana koiria, nyt en suorastaan enää pelkää mutta olen hiukan epäluuloinen niitä kohtaan enkä ole ns. koirien ystävä enkä ymmärrä niistä mitään, aihe ei vain kiinnosta mitenkään.

Yhtäkkiä huomasin sanovani että jos tuttava vain haluaa voisin joskus ulkoiluttaa tätä koiraa. Vallan mainiosti milloin vain sopii minulle, ei tarvitse kuin ilmoittaa milloin on tarvetta.

Tuttava tarttui iloisena tarjoukseen ja lupasi soittaa pian.

Voitteko kuvitella ilmeeni kun lähdin kävelemään kotiin. Mitä ihmettä? Miksi? Mitä tapahtui?

Oltiin amerikkalaisen perheen vieraina, ja lainasin perheen teinitytöltä usb-tikkua. Kun palautin sen, sanoin: Here is your usb-dick...." Lehahdin ihan punaiseksi, aloin nauraa ja sopertelin että sori en tiiä miksi mä sanoin noin...

Kerran vain vähän pelottavassa kauhuleffassa laitoin silmäni kiinni hetkeksi, ja kun avasin ne, ruudulla oli iso hämähäkki. Aloin spontaanisti kirkua, jolloin kaikki muut leffateatterissa remahtivat nauruun.... Ei tainnut olla ihan niin pelottava kohta muiden mielestä.

"Ahhaaa! Niin klassikko tuo kaupassa ihmisten moikkaaminen :D Itse aikanaan vaatekaupassa työskennellessäni menin piiiiitkän työpäivän jälkeen kilpailevaan yritykseen ostoksille. Hetken kuluttua tajusin että olin reteästi tervehtinyt siellä asiakkaita ja järjestellyt viikkauksia".

Tästä voi jatkaa: olen moikannut itseäni nähtyäni peilikuvassa itseni. Siis menet tavarataloon ja vastaan tulee tyyppi, joka näyttää tutulta. Ei kun moro!

Tämä ei ole mikään möläytys, mutta muutama vuosi sitten yhden radiokanavan sivuilla oli kilpailu mistä pystyi voittamaan lippuja tv-ohjelman kuvauksiin. Osallistuin kirjaston koneella kilpailuun ja ei siinä mitään. Meni joitain viikkoja ja mun äidille soitettiin, että on voittanut. Se oli ihan ihmeissään asiasta, mutta onneksi kaikesta huolimatta lähettivät kirjeellä tarkemmat ohjeet kotiin. Olin onnistunut väärän puhelinnumeron lisäksi laittamaan sukunimeksi äidin sukunimen. Asuin tähän aikaan vielä kotona enkä edes haaveillut avioliitosta, joten mikään tyttönimen kanssa mokailu ei ollut kyseessä. 

Olin äidin kanssa kaupungilla ja samalla reissulla mentiin ilmoittamaan mut autokouluun. Jännitin tilannetta tosi paljon vaikka kyseessä oli tosiaan vain ilmoittautuminen. Yhteystietoja antaessa unohdin yhtäkkiä osoitteen ja puhelinnumeron. Olin todella nolona vaan äidille "mikä se osote on ja puhelinnumero?" Koko pää vain löi tyhjää. Olin asunut koko elämäni eli 18 vuotta samassa osoitteessa ja osasin kaikki perheenjäsenten puhelinnumerot ulkoa. Taisi iskeä kovemman luokan jännitys päälle. :D

Tämä ei ehkä ole niin hauska , mutta soitin taksia ja jostain tuli täysi aivokatkos ja rupesin soipertamaan englanniksi!?!? ''Hi!'' ja asiakaspalvelija vastaa ''hey''' ja jatkan.. mmm ööö mmm I want... öö .. olin siinä vaiheessa et wtf miksi puhun englantia ja *keräsin itseni* sanoen , siis tahdon taksin tähän osoitteeseenxxxxx kiitos. Ja asiakaspalvelija oli todella hämmentynyt ja vaihtoi myös suomeen. Mä en edes kehdannut selitellä :D

Mulla on myös tapana moikata random ihmisiä kun luulen että ovat tuttuja!? Tää on tapahtunut niin monesti. Sanon MOI! ja vilkutan ja sitten mua katsotaan hämmentyneenä. Yleensä kuvittelen että on joku tuttu tai naapuri jonka näin. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mene tavalliset sanat niin sekaisin, mutta jotenkin mun silmäni ja suuni eivät pysty koordinoimaan tekemisiään silloin kun mun pitää sanoa ääneen numeroita. Sanon ihan puuta heinää vaikka ajattelen kyllä ihan oikeaa numeroa. Esim. jos pitäisi kutsua joku kello viideksi Torikatu neljääntoista, se voi tulla mun suustani muodossa "tervetuloa sitten kello yhdeksäntoista Torikatu kolmeen".

Mulla on myös tää!

Olen asunut ulkomailla viimeiset 10 vuotta, ja edelleen ongelmana on talvi/kesa ja englanniksi tavaus kirjain kirjaimelta.

Vaikka puhun todella sujuvaa englantia eika muuten ole ongelmia, kun ihmiset tavaavat nimet kirjain kirjaimelta todella nopeasti, menee aivot valilla lukkoon kun he lausuu e:t ja i:t. 

Toinen on talvi/kesa - asutaan toisella puolen maapalloa joten talvi/kesa-kaudet on vaarin pain. Puhun jatkuvasti joulusta talvena, vaikka taalla on kesa. 

Univelkaisena kotiäitinä, joka harvemmin poistui kotoa ilman lapsia, saatoin joskus autoa ajaessa hihkaista takapenkin suuntaan "Hei katsokaapas, tuolla on puimuri/traktori/peura/mikä milloinkin!" samassa tajuten, ettei takapenkillä istukaan ketään. Seuraava ajatus oli yleensä, että ei helvetti, minne olen hukannut lapset! ... Kunnes tajusin, että ovat tällä kertaa isänsä kanssa kotona.

Nykyään saa jo nukkua yöt melko rauhassa ja työmatkat ovat totuttaneet yksin matkustamiseen, joten harvemmin tulee enää esiteltyä nähtävyyksiä tyhjille turvaistuimille.