Lue keskustelun säännöt.
Riittääkö tyydyttävä parisuhde?
03.11.2024 |
Olen kahden lapsen yh-äiti. Elämä on kovaa, terveyteni ei ole kovin hyvä ja kamppailen saadakseni pidettyä lapsilla kohtalaisen elintason.
Elämä on mennyt kaikkea muuta kuin miten olin nuorempana ajatellut. Minulla aidosti oli lahjoja, vielä lukiossa pärjäsin hyvin, olisin voinut menestyä. Mutta tapahtui asioita, joille en voi mitään: tuli terveysongelmia ja putosin opiskeluputkesta, oli perhetragedioita, jäin yksin lasten kanssa.
Kuulun köyhään työläiseen alaluokkaan. Aidot kiinnostuksen kohteeni ovat kuitenkin akateemisia ja taiteellisia, minulla vain ei ole mahdollisuuksia elää sellaista elämää todeksi. Minulla ei ole elämässäni tilaa lukea, pohtia, tutkia ja ajatella. Raadan töissä lasten eteen, ja koska en ole terve, kaikki töiltä ja lapsilta liikenevä aika menee itsensä keräilyyn.
Koen, että kanssani samalla tasolla ajattelevat miehet eivät kiinnostu minusta. Ymmärrän sen ihan täysin. Jotkut työläismiehet kiinnostuvat, mutta he eivät useinkaan ole kiinnostuneita tieteistä ja taiteista kuten itse olen. Varmasti poikkeuksia on, mutta sellaista en ole itse tavannut.
Olen nyt tapaillut jonkin aikaa erästä miestä. Hän on mukava, kunnollinen, tavallinen työläismies. Minulla on hirveän helppo ja mukava olla hänen kanssaan. Häntä eivät tiede ja taide kiinnosta. Yleensäkään hän ei paljoa ajattele, hän on korkean työmoraalin omaava laumasielu.
Minun terveysongelmani eivät haittaa miestä. Ei haittaa, että minulla on jo lapsia enkä terveyteni puolesta pysty enempää tekemään. Mies on valmis ottamaan minut ja lapseni siipiensä suojaan, voisimme muuttaa hänen taloonsa. Minun ei tarvitsisi raataa enää terveyteni kustannuksella.
Ajatus tuntuu niin uskomattoman ihanalta. Suoraan sanottuna pelkään välillä niin kovasti, kuinka meidän lasteni kanssa käy. Työskentelen kaiken aikaa terveyteni kustannuksella, ja stoppi kaiken järjen mukaan tulee jossain kohtaa.
Lisäksi pelottaa maailman tilanne. Mitä jos tulee sota? Syvä lama? Kuka meistä pitää sitten huolta, minusta ja lapsistani?
Ei ainakaan valtio, se on tullut selväksi.
Mietin välillä, olenko omaksunut jonkin valheellisen käsityksen siitä, mitä parisuhteen pitäisi olla, mitä se voi olla. Vaadimmeko me nykymaailmassa kumppaneiltamme liikoja.
Riittäisikö, jos tunnen miestä kohtaan syvää kiitollisuutta ja kunnioitusta siitä, mitä hän minun ja lasteni eteen tekee? Tarvitaanko lisäksi samaa älykkyyden tasoa ja sielujen yhteyttä?
Jos elämä on kovaa keskenään lasten kanssa ja tulee sota ja kurjuus ja muutakin, ja pidän kiinni ihanteestani akateemisesti sivistyneestä miehestä niin onko se parempi vaihtoehto kuin se että voi elää turvassa toisen kanssa vaikka jokin tarve suhteessa jääkin tyydyttymättä?
Viestini on varmaan vähän sekava, koska myös ajatukseni ovat tällä hetkellä sekavat. En tietenkään oleta että täällä palstalaiset sanovat mitä minun tulee tehdä. Olisi mielenkiintoista kuulla vain ajatuksianne.
Kommentit (79)
Minulle ei riitä, mutta tilanteeni onkin aivan eri kuin sinun. Olen terve ja lapseton, ja koen että parisuhteen on tuotava elämääni paljon lisäarvoa. Onneksi se tuokin.
Ehkä sinun tilanteessasi tyytyisin vähempään, tiedä häntä. Itse sinun on päätöksesi tehtävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Akateemisten keskustelujen käyminen ei vaadi penistä, kuten itsekin tiedät. Etsi akateemisia ystäviä. Mieshän sulla jo on.
Oletko ihastunut? Onko fyysistä vetovoimaa? Tuntuuko hän turvalliselta, siltä kuin tulisi kotiin?
Itselleni keskusteluyhteys on tärkeä, mutta sen ei tarvitse kattaa kaikkia kiinnostuksenkohteitani, osan kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Akateemisten keskustelujen käyminen ei vaadi penistä, kuten itsekin tiedät. Etsi akateemisia ystäviä. Mieshän sulla jo on.
Niinpä.
Olen aika varma, että elämäni kohentuisi huomattavasti jos muuttaisin yhteen miehen kanssa. Saisin voimia pitää enemmän huolta itsestäni, saattaisin pystyä opiskelemaan vähän. Lopulta lapsetkin varttuisi aikuisiksi.
Pelkään ehkä vähän sitä, että sitten kun minulla olisi kaikki hyvin, alkaisinkin kiinnostaa niitä akateemisia miehiä.
En aio mennä suhteeseen tämän työläismiehen kanssa ennen kuin olen 100% varma että tulenisin pysymään uskollisena hänelle myös siinä tapauksessa, että edellä mainittu skenaario toteutuisi. Minun on oltava varma, että en hurmaantuisi näistä akateemikoista vaan pysyisin kiitollisena ja kunnioittavana työmieheni rinnalla.
Minun perspektiivistäni sinulla on aikamoinen sekasotku päässäsi. Hyväksy vain sellainen mies johon olet oikeasti rakastunut. Kaiken muun voi unohtaa. Rahaköyhiä on kaikissa ihmisryhmissä. Oikeasti yläluokkaiset eivät ainakaan ennen ajatelleet jaotellen ihmisiä eri taustoihin. Rahaa oli ennen kaikilla vähän - oli akateeminen koulutus tai ei. Kaikki ovat samassa veneessä tässä maassa rahavarojen suhteen. Kaikista tulossa rahaköyhiä oli koulutus mikä tahansa tässä maassa. Taidat luoda itsellesi stressiä ihan oudoista jutuista ja entä jos siitä joutuvat sitten lapset kärsimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä itse päätät, mikä riittää.
Pelkään eniten sitä, että jos koen nyt että jokin riittää, niin koenko niin myös tulevaisuudessa?
En halua missään tapauksessa käyttää miestä hyväkseni.
En tiedä voinko mennä takuuseen siitä millainen olen tulevaisuudessa ja miten ajattelen silloin. Ehkä minun on siksi varmuuden vuoksi jättäydyttävä pois tästä suhteesta.
Miksi ihmeessä se parisuhde pitäisi olla?
Ja varsinkaan jos se olisi vain tyydyttävä?
Ymmärrän että miehille riittä erittäin heikkolaatuinenkin mutta naisilta olen kuvitellut jotain paljon parempaa. Olen itsekin nainen enkä missään nimessä huolisi ketään josta en olisi täysin varma että löysin parhaan mahdollisen.
Sekään ei tietenkään mitään takaa, mutta miksi heti alkuunsa ryhtyy mihinkään jonkun kanssa josta meloisen varmasti tietää että ei mitään tule. Ja vielä lapsia siinä! Sotkea heidät johonkin noin ääliömäiseen!
Minä olen kasvattanut kaksi lasta opiskeluelämään asti aivan yksin koska tarpeeksi hyvää en koskaan löytänyt. Huonompi kuin paras mahdollinen ei tullut puheeksikaan. Ja hienosti pärjättiin ja nyt he ovat opiskelemassa jo omaa tulevaisuuttaan. Olen onnellinenja ylpeä heistä ja oma elämäni on hyvää ja nautittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ihastunut? Onko fyysistä vetovoimaa? Tuntuuko hän turvalliselta, siltä kuin tulisi kotiin?
Tuntuu to-del-la turvalliselta ja ihanalta. Mutta en ole erityisen ihastunut enkä koe erityisesti vetovoimaa.
Minusta nuo itse asiassa kumoavat toisensa: harvoin tunnen oloani turvalliseksi, jos olen johonkuhun hyvin ihastunut. Päin vastoin silloin jännittää ja on vähän epävarma itsestään.
Tämän miehen kanssa en jännitän enkä ole epävarma. Tiedän että hän hyväksyy minut ja ihailee minua sellaisena kuin olen.
Minulle ei riittäisi, enkä ikinä alkaisi suhteeseen, missä isompana tekijänä on kiitollisuus toista kohtaan kuin aito kiinnostus toista kohtaan.
Ymmärrän, että tilanteesi on haastava, mutta ehkä miettisin oletko vaihtamassa vankilan vain toisenlaiseen? Mitä sitten kun olette olleet vaikka viisi vuotta yhdessä, etkä saa mieheltä edelleenkään mitään henkisiin tarpeisiisi. Istutte samassa aamiaispöydässä ja haluaisit keskustella jostain ajankohtaisesta uutisesta, mutta miehen kapasiteetti ei vain riitä siihen? Haluat mennä taidenäyttelyyn ja tiedät, että mies tulee mukaasi vain mieliksesi ja saat hänestä yhtä paljon reflektioseuraa kuin olalla kantamastasi laukusta.
Jokainen yhteinen ilta toisensa jälkeen alat kaipaamaan vain enemmän ja enemmän mielenkiintoisia keskusteluja. Toivot, että mies ehdottaisi johonkin sellaiseen aiheeseen tutustumista minkä sinä kokisit mielenkiintoiseksi, mutta tällaista ei tule. Päivä toisensa jälkeen te kekustelette vain konkreettisista arkiasioista ja päivä toisensa jälkeen sinä kaipaat enemmän jotain muuta. Ja sitten mietit, että nyt kun on menty näin pitkälle, mies on ollut hyvä sinulle ja lapsillesi, mahdollistanut teille niin paljon ja kaikki on paperilla kunnossa, sinulla ei ole oikeastaan edes ole oikeutta omiin tarpeisiisi koska sinun on oltava kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun perspektiivistäni sinulla on aikamoinen sekasotku päässäsi. Hyväksy vain sellainen mies johon olet oikeasti rakastunut. Kaiken muun voi unohtaa. Rahaköyhiä on kaikissa ihmisryhmissä. Oikeasti yläluokkaiset eivät ainakaan ennen ajatelleet jaotellen ihmisiä eri taustoihin. Rahaa oli ennen kaikilla vähän - oli akateeminen koulutus tai ei. Kaikki ovat samassa veneessä tässä maassa rahavarojen suhteen. Kaikista tulossa rahaköyhiä oli koulutus mikä tahansa tässä maassa. Taidat luoda itsellesi stressiä ihan oudoista jutuista ja entä jos siitä joutuvat sitten lapset kärsimään.
Minusta taas kuulostaa siltä, ettet sinä tiedä mitä on olla köyhä. En aivan täysin ymmärtänyt kaikkea tässä, mutta kiitos kuitenkin vastauksesta!
Jotkut ihmiset on sillä lailla sitoutumiskammoisia, että on he kenen kanssa hyvänsä, heillä alkaa pyöriä alkuvaiheessa karuselli pässä, kun he miettivät että mitäpä kun tämä ihminen ei ehkä olekaan aivan täydellinen. Entä jos, entä jos.. jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi, en jaksanut lukea aloitusta, vaikka yleensä olen kova lukemaan.
Teksti polki paikoillaan, eikä tempaissut minua mukaansa.
Jos vetovoimaa ei ole edes alussa niin vaikeaksi menee.
Jos ihastus ja turvattomuus kuuluu sinulla yhteen kantsii lukea tai katsoa youtube-videoita aiheesta traumabond!
Ei miehen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi, voit toteuttaa esim. taiteellisia puoliasi vaikka ystävienkin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä se parisuhde pitäisi olla?
Ja varsinkaan jos se olisi vain tyydyttävä?
Ymmärrän että miehille riittä erittäin heikkolaatuinenkin mutta naisilta olen kuvitellut jotain paljon parempaa. Olen itsekin nainen enkä missään nimessä huolisi ketään josta en olisi täysin varma että löysin parhaan mahdollisen.
Sekään ei tietenkään mitään takaa, mutta miksi heti alkuunsa ryhtyy mihinkään jonkun kanssa josta meloisen varmasti tietää että ei mitään tule. Ja vielä lapsia siinä! Sotkea heidät johonkin noin ääliömäiseen!
Minä olen kasvattanut kaksi lasta opiskeluelämään asti aivan yksin koska tarpeeksi hyvää en koskaan löytänyt. Huonompi kuin paras mahdollinen ei tullut puheeksikaan. Ja hienosti pärjättiin ja nyt he ovat opiskelemassa jo omaa tulevaisuuttaan. Olen onnellinenja ylpeä heistä ja oma elämäni on hyvää ja nautittavaa.
Mistä päättelet ettei siitä mitään tule? Minusta tässä sinänsä on ihan ok suhteen ainekset kasassa - jos vain kumpikin päättää sitoutua tähän.
Kysymys että miksi pitäisi olla parisuhde: Mm. koska minä, toisin kuin sinä, en meinaa pärjätä yh:na. Valtio ei meistä köyhistä ja sairaista eikä meidän lapsistamme huolta pidä.
Kaikki yh:t eivät ole sankareita kuten sinä olit.
Minä uskon myös itse voivani paremmin parisuhteessa kuin sinkkuna, toisin kuin sinä.
Jos haluan parisuhteen, minun on oltava realistinen. Parasta en voi saada.
Ja muuten minä en ole lapsia sotkemassa mihinkään ennen kuin olen 100% varma.
Up