Lue keskustelun säännöt.
Riittääkö tyydyttävä parisuhde?
03.11.2024 |
Olen kahden lapsen yh-äiti. Elämä on kovaa, terveyteni ei ole kovin hyvä ja kamppailen saadakseni pidettyä lapsilla kohtalaisen elintason.
Elämä on mennyt kaikkea muuta kuin miten olin nuorempana ajatellut. Minulla aidosti oli lahjoja, vielä lukiossa pärjäsin hyvin, olisin voinut menestyä. Mutta tapahtui asioita, joille en voi mitään: tuli terveysongelmia ja putosin opiskeluputkesta, oli perhetragedioita, jäin yksin lasten kanssa.
Kuulun köyhään työläiseen alaluokkaan. Aidot kiinnostuksen kohteeni ovat kuitenkin akateemisia ja taiteellisia, minulla vain ei ole mahdollisuuksia elää sellaista elämää todeksi. Minulla ei ole elämässäni tilaa lukea, pohtia, tutkia ja ajatella. Raadan töissä lasten eteen, ja koska en ole terve, kaikki töiltä ja lapsilta liikenevä aika menee itsensä keräilyyn.
Koen, että kanssani samalla tasolla ajattelevat miehet eivät kiinnostu minusta. Ymmärrän sen ihan täysin. Jotkut työläismiehet kiinnostuvat, mutta he eivät useinkaan ole kiinnostuneita tieteistä ja taiteista kuten itse olen. Varmasti poikkeuksia on, mutta sellaista en ole itse tavannut.
Olen nyt tapaillut jonkin aikaa erästä miestä. Hän on mukava, kunnollinen, tavallinen työläismies. Minulla on hirveän helppo ja mukava olla hänen kanssaan. Häntä eivät tiede ja taide kiinnosta. Yleensäkään hän ei paljoa ajattele, hän on korkean työmoraalin omaava laumasielu.
Minun terveysongelmani eivät haittaa miestä. Ei haittaa, että minulla on jo lapsia enkä terveyteni puolesta pysty enempää tekemään. Mies on valmis ottamaan minut ja lapseni siipiensä suojaan, voisimme muuttaa hänen taloonsa. Minun ei tarvitsisi raataa enää terveyteni kustannuksella.
Ajatus tuntuu niin uskomattoman ihanalta. Suoraan sanottuna pelkään välillä niin kovasti, kuinka meidän lasteni kanssa käy. Työskentelen kaiken aikaa terveyteni kustannuksella, ja stoppi kaiken järjen mukaan tulee jossain kohtaa.
Lisäksi pelottaa maailman tilanne. Mitä jos tulee sota? Syvä lama? Kuka meistä pitää sitten huolta, minusta ja lapsistani?
Ei ainakaan valtio, se on tullut selväksi.
Mietin välillä, olenko omaksunut jonkin valheellisen käsityksen siitä, mitä parisuhteen pitäisi olla, mitä se voi olla. Vaadimmeko me nykymaailmassa kumppaneiltamme liikoja.
Riittäisikö, jos tunnen miestä kohtaan syvää kiitollisuutta ja kunnioitusta siitä, mitä hän minun ja lasteni eteen tekee? Tarvitaanko lisäksi samaa älykkyyden tasoa ja sielujen yhteyttä?
Jos elämä on kovaa keskenään lasten kanssa ja tulee sota ja kurjuus ja muutakin, ja pidän kiinni ihanteestani akateemisesti sivistyneestä miehestä niin onko se parempi vaihtoehto kuin se että voi elää turvassa toisen kanssa vaikka jokin tarve suhteessa jääkin tyydyttymättä?
Viestini on varmaan vähän sekava, koska myös ajatukseni ovat tällä hetkellä sekavat. En tietenkään oleta että täällä palstalaiset sanovat mitä minun tulee tehdä. Olisi mielenkiintoista kuulla vain ajatuksianne.
Kommentit (79)
"Elämäni on kovaa" , "kamppailen". Joo Jorma-setä se taas sepustaa Hertta-sarjasta omaksutulla 1950-luvun kielellä.
Eikö sulla muuta luettavaa ole, että pääsisit edes 2000-luvulle sieltä, pelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen viisikymppinen nainen, jolla nyt jo muutaman vuoden ajan ollut suhde juuri hyvin turvalliselta tuntuvan miehen kanssa. Olen kotona -tunne on hyvin vahva hänen kanssaan. Emme ehkä ole myöskään älyllisesti aivan samalla tasolla, mutta hän arvostaa minun älykkyyttäni ja tykkää kun haastan ja inspiroin häntä. Meillä on tosin ollut alusta asti ollut todella vahva seksuaalinen vetovoima ja aidosti rakastan häntä. Arvostamme toisiamme juuri sellaisina kuin olemme.
Aikaisemmin rakastuin aina vahvasti sellaisiin älykkömiehiin, mutta jokaisessa oli myös joku jonkinasteinen persoonallisuushäiriö ja joku ihmeellinen negatiivinen pohjavire, jonka olin ilmeisesti assosioinut älykkyydeksi. Nykyinen on aivan ihanan tasapainoinen ja positiivinen, osaan arvostaa tätä piirrettä nyt erityisen paljon.En nyt tiedä mitä tässä ap:lle varsinaisesti yritän sanoa, mutta voisitko ap antaa itsellesi mahdollisuuden rakastua? Uskallatko olla haavoittuvain
Tässäkin hyvä ja ajattelemaan laittava vastaus, kiitos.
Mielenkiintoista muuten huomata, että ne jotka kannustavat minua tähän suhteeseen, omaavat jo jonkin verran elämänkokemusta.
Vierailija kirjoitti:
"Elämäni on kovaa" , "kamppailen". Joo Jorma-setä se taas sepustaa Hertta-sarjasta omaksutulla 1950-luvun kielellä.
Eikö sulla muuta luettavaa ole, että pääsisit edes 2000-luvulle sieltä, pelle.
Niin nykyäänkö elämä ei ole kovaa eikä ihmiset joutuisi kamppailemaan elääkseen?
Laskeudupa sinä alas sieltä norsunluutornistasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan akateeminen nainen ei kutsu akateemisia ihmisiä nimellä akateemikko, koska tietää, mitä se tarkoittaa. Huono provo ap!
Tämä ei pidä paikkaansa, itse olen 6 v yliopistokoulutuksen jälkeen oppinut tämän termin vasta valmistumisen jälkeen joltain sinun kaltaiseltasi keskustelupalstan vänkääjältä. Tai siis sen, ettei akateemisen koulutuksen käynyt henkilö ole sama kuin akateemikko. En kyllä vieläkään tiedä mitä akateemikko tarkalleen ottaen tarkoittaa eikä voisi kyllä vähempää kiinnostaakaan. Minä menin yliopistoon opiskellakseni minua kiinnostavaa alaa, en päteäkseni kaiken maailman pelleilyllä.
Akateemikko (ruots. akademiker) on Suomessa arvonimi, jonka tasavallan presidentti myöntää erityisen ansioituneille tieteen- ja taiteenharjoittajille. Vuosina 19471969 niin sanotussa vanhassa Suomen Akatemiassa oli kaksitoista akateemikon virkaa (neljä luonnontieteellistä, kolme hengentieteellistä, kolme taiteellista, kaksi vaihtuvaa), joiden haltijat velvoitettiin harjoittamaan ja edistämään omaa tieteellistä tai taiteellista alaansa. Vaikka Suomen Akatemia vanhassa muodossaan lakkautettiin vuoden 1970 alussa, saivat silloiset akateemikot pitää virkansa ja palkkaetunsa vanhan lain mukaiseen 70 vuoden eroamisikään saakka.[1] Vuodesta 1972 akateemikko on ollut valtiollinen arvonimi.
Siinä sivistystä "yliopiston käyneelle". En usko että valmistuit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Elämäni on kovaa" , "kamppailen". Joo Jorma-setä se taas sepustaa Hertta-sarjasta omaksutulla 1950-luvun kielellä.
Eikö sulla muuta luettavaa ole, että pääsisit edes 2000-luvulle sieltä, pelle.
Niin nykyäänkö elämä ei ole kovaa eikä ihmiset joutuisi kamppailemaan elääkseen?
Laskeudupa sinä alas sieltä norsunluutornistasi.
Tuo oli niin vanhahtavaa tekstiä, että kirjoittajan täytyy olla minua vanhempi ja vähemmän koulutettu, eli setämies.
Mitä lukee, sitä kirjoittaa. Se on alitajuista ja sillä tunnistetaan esimerkiksi rikollisia. Alan nimi on kriminaalilingvistiikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ole täydellinen, kaikilla ihmisillä on huonoja puolia, ja kun jonkun puolisokseen huolii, joutuu aina jossain asiassa vähän tinkimään ja tyytymään. Jos ei halua sietää mitään epätäydellisyyttä, saa olla yksin. Samoin on aina myös mahdollista, että maailmassa onkin joku muu joka on parempi. Sitoutuminen tarkoittaa nimenomaan sitoutumista elämään sen tietyn henkilön kanssa siinäkin tapauksessa, että joskus tulevaisuudessa tapaakin jonkun joka on parempi. Eihän siihen mitään sitoutumista edes tarvita, että jatkaa elämää sen maailman parhaan ja täydellisimmän kumppanin kanssa.
Toki silti pitää olla myös sitä tunnetta, ja aidosti halua viettää aikaansa tämän tietyn henkilön kanssa. En ihan saa ap:n kirjoituksesta kiinni, mistä tässä on kysymys. Toisaalta on kiintymystä ja turvallisuuden tunnetta, jotka voivat olla jopa parempi pohja kestävälle suhteelle kuin intensiivine
Sen perusteella mitä olet kertonut, suhde tämän miehen kanssa voisi olla oikein hyvä juttu, mutta älä ihmeessä rupea samaan talouteen epäselvine tunteinesi.
Läsnäolo riittää. Elämä ei vaadi kuin läsnäoloa. Keholla on tarpeita: ruoka, vaatteet, asumus, lääkkeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitollisuus on huono pohja suhteelle.
Vierailija kirjoitti:
Sinun teksti puhutteli paljon.
Itse akateemisena yh äitinä lähdin huumaantuneena akaateemisen miehen mukaan, joka lupasi kaiken maan ja kuun väliltä. Seksi oli ilmiömäistä, mutta niin oli loppulaskukin. 5 oikeudenkäyntiä, väkivaltaa ja lähestymiskieltoja. Maksuja maksan vieläkin.
Otin tietoisesti kiltin miehen. Vetovoimaa oli aina, mutta hän on rehellinen duunari. Sitä mitä lapsena päätin etten ota. Isä oli puukko, kirves ja viinamiehiä.
Kas kummaa, ikinä en ole tuntenut tälläistä yhteenkuuluvuutta, puhumme kaikesta.
Ei se koulutus tee ihmisestä fiksua, vaan sydämen sivistys ja aito kiinnostus oppia ja olla utelias elämää kohtaan.
Itse akateemisena ja koulutettuna ärsyttää ihmisten lokerointi ja luokkaerottelu, joka on vain jokaisen päässä!
Minä nautin mun ei akateemisen miehen kanssa loppuelämän älyllisistä ja mieltä stimuloivisista keskusteluista
Kiitos tästä ajatuksia herättävästä vastauksesta.
Tuota loppukaneettia pakko kommentoida, että
1. Luokkaerottelu ei todellakaan ole pelkästään ihmisten päässä. Noin voi sanoa vain joku, joka ei ole elänyt yhteiskunnan pohjalla.
2. Minä en ole missään kohtaa sanonut että pelkästään koulutus tekisi ihmisestä fiksun. Kuten aloituksessani sanon, on varmasti kouluttamattomiakin miehiä joiden kanssa voi keskustella asioista. Tämä kyseinen mies kuitenkaan ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut asioiden ja ilmiöiden pohdiskelusta ja keskustelusta. Tämä ei ole mikään ennakkoluuloni, vaan käytännössä todettu asia. Toki on mahdollista että hän muuttuu tässä asiassa, sille olen avoin, mutta en aio odottaa enkä painostaa häntä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minullakin on traumatausta, mutta olen oppinut erottamaan hullaantumistyyppisen rakastumisentunteen rakkauden tunteesta (tai alkuvaiheessa rakkauden mahdollisuuden tunteesta) ja se on helpottanut sitä, etten ajattele enää, että vain se joka saa minut suunilleen katseellaan pyörtymään (yleensä myöhemmin ei-turvalliseksi osoittautuva) on vain jotenkin "totta" ja "aitoa"."
No tämä minullakin, arvostan nyt huolenpitoa ja turvallisuutta enemmän kuin kipinöitä ja salamoita.
Ihan sama vaikka palstamammojen mukaan oikeaa rakkautta on vain juuri nuo kipinät ja salamat.
Kuka sellaista on väittänyt? Mutta kyllä parhaassa tapauksessa rakkauteen kuuluu myös ne kipinät. Katsos, kun niitä voi olla myös sopivan ja välittävän kumppanin kanssa. Minä väitän, että ihminen joka ei kykene tuntemaan kipinää kuin huonosti kohtelevien kumppaneiden kanssa on vielä itsensä kanssa liian kesken pystymään aidosti hyvään parisuhteeseen.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Elämäni on kovaa" , "kamppailen". Joo Jorma-setä se taas sepustaa Hertta-sarjasta omaksutulla 1950-luvun kielellä.
Eikö sulla muuta luettavaa ole, että pääsisit edes 2000-luvulle sieltä, pelle.
Niin nykyäänkö elämä ei ole kovaa eikä ihmiset joutuisi kamppailemaan elääkseen?
Laskeudupa sinä alas sieltä norsunluutornistasi.
Tuo oli niin vanhahtavaa tekstiä, että kirjoittajan täytyy olla minua vanhempi ja vähemmän koulutettu, eli setämies.
Mitä lukee, sitä kirjoittaa. Se on alitajuista ja sillä tunnistetaan esimerkiksi rikollisia. Alan nimi on kriminaalilingvistiikka.
No sinusta ei kovin kaksista kriminaalilingvistikkoa tule.
Olen kolmikymppinen nainen, eli pieleen meni. Aiemmin koulutettu tosin olen melko varmasti.
Käytän sanontaa "elämä on kovaa" ja sanaa "kamppailu", koska ne kuvaavat elämääni. Varmasti ne kuulostavat oudolta, jos olet elämäsi elänyt pumpulissa.
Elämä on köyhille yhtä kovaa kamppailua kuin se on ollut köyhille 100 vuotta sitten, ihan tiedoksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sä mitään älykkyyttä ja taiteellisuutta tarvitse,
mut pitää olla kemiaa . Pitää olla hyvä olla. Pitää olla hauskaa. Pitää haluta lähelle ja seksiä mun mielestä. Sillä ei ole mitään väliä mikä ihmisen koulutus on. Eikö sulla ole ystäviä kenen kans puhua taiteesta. Kuulostaa muutenkin teennäiselle. t.akateeminen nainen jolla duunarimies
Vierailija kirjoitti:
Et sä mitään älykkyyttä ja taiteellisuutta tarvitse,
mut pitää olla kemiaa . Pitää olla hyvä olla. Pitää olla hauskaa. Pitää haluta lähelle ja seksiä mun mielestä. Sillä ei ole mitään väliä mikä ihmisen koulutus on. Eikö sulla ole ystäviä kenen kans puhua taiteesta. Kuulostaa muutenkin teennäiselle. t.akateeminen nainen jolla duunarimies
Ok.:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan akateeminen nainen ei kutsu akateemisia ihmisiä nimellä akateemikko, koska tietää, mitä se tarkoittaa. Huono provo ap!
Tämä ei pidä paikkaansa, itse olen 6 v yliopistokoulutuksen jälkeen oppinut tämän termin vasta valmistumisen jälkeen joltain sinun kaltaiseltasi keskustelupalstan vänkääjältä. Tai siis sen, ettei akateemisen koulutuksen käynyt henkilö ole sama kuin akateemikko. En kyllä vieläkään tiedä mitä akateemikko tarkalleen ottaen tarkoittaa eikä voisi kyllä vähempää kiinnostaakaan. Minä menin yliopistoon opiskellakseni minua kiinnostavaa alaa, en päteäkseni kaiken maailman pelleilyllä.
Akateemikko (ruots. akademiker) on Suomessa arvonimi, jonka tasavallan presidentti myöntää erityisen ansioitun
Ihan mielenkiinnosta, miksi oletat, ettei joku ole voinut valmistua yliopistosta, jos ei ole erityisen kiinnostunut yliopiston historiasta ja erilaisista arvonimistä? Oman kokemuksen mukaan yllättävän iso osa on siellä ihan puhtaasta kiinnostuksesta siihen omaan pääaineeseen.
Niin, ja minähän olen valmistunut. Vieläpä ns statusalalta. Ja vaikea kuvitella, että kovin moni vastaavan tason koulutettu tuttava puhuisi tuohon sävyyn kuin sinä, tuollainen pikkumainen päteminen näyttäytyy meidän piireissä lähinnä nolona. En tiedä mistä sinä valmistuit, jos siellä tuollainen asenne on normaali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ihastunut? Onko fyysistä vetovoimaa? Tuntuuko hän turvalliselta, siltä kuin tulisi kotiin?
Tuntuu to-del-la turvalliselta ja ihanalta. Mutta en ole erityisen ihastunut enkä koe erityisesti vetovoimaa.
Minusta nuo itse asiassa kumoavat toisensa: harvoin tunnen oloani turvalliseksi, jos olen johonkuhun hyvin ihastunut. Päin vastoin silloin jännittää ja on vähän epävarma itsestään.
Tämän miehen kanssa en jännitän enkä ole epävarma. Tiedän että hän hyväksyy minut ja ihailee minua sellaisena kuin olen.
Tuo kuulostaa juuri siltä turvalliselta suhteelta, joka voi kehittyä rakkaudeksi. Usein voimakkaat perhoset nimenomaan johtuu stressi hormoneista ja merkittävä osa naisista kokee sellaista vain väärien miesten kanssa. Esim ennakoimaton ja vaarallinen mies saa monella naisella adrenaliinin virtaamaan ja jotkut tulkitsevat tämän ihastuksesi. Jos itselläsi on taipumusta kokea ihastusta ns. vääränlaisten miesten kanssa, silloin tästä kannattaa oppia ja valita jatkossa mies joka herättää toisenlaisia tunteita.
Jos mies ei herätä MITÄÄN tunteita hän on tottakai väärä.
Alkuperäiseen kysymykseen en pysty vastaamaan. Mielestäni kaikki riippuu tilanteista. Elämä on tietyllä tasolla todennäköisyyksien laskemista ja jossain kohtiin kannattaa valita se paras saatavilla oleva sen sijaan, että odottaisi yksisarvista. Kuinka hyvä on riittävän hyvä, siihen ei löydy yhtä oikeaa vastausta.
Totuus on se, että kumppani ei voi tarjota sinulle 100% kaikkea. Yleisemmin se on 80"% minkä kumppanisi voi tarjota.
Taide ja opiskelu? Noihin voit hankkia itsellesi samanhenkisiä kavereita.
Mutta jos koet, ettet kykene miestä rakastamaan niin toivon, että olisit empaattinen ihminen ja antaisit miehen mennä etsimään itselleen naisen joka häntä oikeasti rakastaa. Ei ole oikein hänelle, että hän joutuu seurustelemaan sellaisen kanssa, joka on vain kiinnostunut siitä mitä hän voi tarjota rahallisesti.
Minusta sinun tilanteessasi järkiavioliitto kuulostaa ihan hyvältä. Mun yhdellä työkaverilla oli myös myöhemmin sellainen ja hänen lapsi oli ensimmäisen kumppanin kanssa. Pääasia että mies on kunnollinen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta sinun tilanteessasi järkiavioliitto kuulostaa ihan hyvältä. Mun yhdellä työkaverilla oli myös myöhemmin sellainen ja hänen lapsi oli ensimmäisen kumppanin kanssa. Pääasia että mies on kunnollinen.
Sanotaan että sotien aikaan ihmiset alkavat kääntyä uskoon. Minusta parisuhteiden suhteen on jotain samaa - vaikeassa tilanteessa tuki ja turva alkaa kelvata.
Ihmisillä menee yleisesti ottaen niin hyvin nykyisin, ettei tarvita Jumalaa eikä parisuhdetta. Eletään yksilökeskeisesti.
Eikä sitten ymmärretä niitä joilla EI mene niin hyvin ja jotka tekevät valintoja vähän toisista lähtökohdista.
"Olen eri, mutta minä toivoisin ettet vielä luovuttaisi traumasta toipumisen kanssa. Minulla oli todella pitkään samoja ongelmia, ja itse olen vasta nyt 40++ iässä alkanut vähitellen näkemään valoa tunnelin päässä ja saamaan niitä kuplivia ja kutkuttavia fiiliksiä siitä, että ihmissuhteet pohjautuu molemminpuoliseen kiinnostukseen ja välittämiseen. En usko, että terve rakastuminen tulee ikinä tuntumaan samalta kuin se traumabondin huuma, mutta ei sen terveen suhteen tarvitse olla myöskään pelkkää intohimotonta turvallisuutta ja järkisuhdetta. Kyllä siinäkin voi toisen katse saada perhosia vatsaan ja kosketus tuntua siltä kuin iho syttyisi tuleen. Elämä on opettelua ja joillekin meistä se terveen rakastumisen ja rakastamisen opettelu on valitettavasti kivisempi tie kuin toisille. Mutta haluan uskoa, että se on mahdollista ja vaivan arvoista."
Tämä mies onkin ensimmäinen jonka kanssa koen jotain tämän kaltaista.
Huomasin yksi päicä pitäväni seksikkäänä sitä, miten mies huolehtii ihmisistä ympärillään. Siis onko mitään miehekkäämpää? Ja se tasaisuus ja maanläheisyys.
Tuntui oudolta kokea noin. Aiemmin sain kipinöitä vain kylmistä, välinpitämättömistä miehistä.
Eli jotain edistymistä on kai tapahtunut mullakin. Tekemistäkin toki riittää.