Muita, joita on keski-iässä alkanut tympiä kaikki keskustelu, seurustelu, vuorovaikutus täydellisesti?

Viidenkympin kieppeillä tuollaisia ajatuksia alkaa usein tulla heille, joilla on masennusta. He eivät vain itse tiedosta sitä. Pikkuhiljaa kaikki muukin tekeminen alkaa maistua puulta ja työnsä mielekkyyttä ja omaa osamistaan alkaa funtsailla samalla. Tätä voi jatkua jopa 10-15 vuotta, ennen kuin masennus on edennyt siihen vaiheeseen, että viimeistään silloin tarvitaan toimenpiteitä. 

Vierailija kirjoitti:

Numerolle 63, täältä sivusta: 

Puhuit informaation kaavamaisuudesta. Siihen liittyen, näetkö ihmisiä ryhmiin kuuluvina? Minä näen, olen nähnyt lapsesta asti. Tietyt henkilöt muistuttavat toisiaan niin eleiltään, ulkonäöltään kuin jutuiltaankin. Jotenkin sitä ajattelee että ahaa, tää henkilö on "Mira"( Mira siis samaan ryhmään kuuluva ihminen). 

Ehdottomasti, vähän kuin neiti Marple. 

Ja jos joku on "Mira", se on sitä ripsivärimerkkiä ja poliittista kantaa myöden. Se on ihan hirveän pitkästyttävää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka tässä ketjussa olette kertoneet kaipaavanne kirjavinkkejä - lukekaa Raamattua. Siinä on ammennettavaa koko ihmiselämän ajalle. 

Olen lukenut sen kannesta kanteen jo teininä. Nyt luen pentateukkia. Ei mitään uutta auringon alla.

 

Voisi olla mielenkiintoista lukea sen uudelleen vähän vanhempana, kun on kertynyt elämänkokemusta, että miten nyt tulkitset lukemaasi?

Ei ollut. Ihan samanlainen opus. Eikö oikeasti mitään muuta ole suositella kuin samaa kirjaa vain kokoajan? Tässä alleviivataan juuri täydellisesti sitä miksi ihmisten kanssa ei vain viitsi olla tekemisissä. 😅 pelkkää saman jankkaamista, ja vieläpä ennalta-arvattavaa sellaista.

Turhaa ulinaa kun tähän ongelmaanne on maailman helpoin ratkaisu.

Katkaiskaa kaikki ihmissuhteenne ja eläkää erakkona.

Miksi ette tee sitä?

Vierailija kirjoitti:

Turhaa ulinaa kun tähän ongelmaanne on maailman helpoin ratkaisu.

Katkaiskaa kaikki ihmissuhteenne ja eläkää erakkona.

Miksi ette tee sitä?

 

Miksi sua haittaa se ettei sun seura kiinnosta?

Että oikein viitsit avata ketjun, lukea, ja vielä vastatakin. Juuri tuollaisia emme kaipaa. Tyhjän lätisijöitä aiheesta josta ei mitään ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 32-vuotias. Olen aina viihtynyt yksin. Lapsena oli todella kiva nähdä kavereita koulussa, mutta olin kyllä iltapäivät/illat mielelläni yksin. Nään ystäviäni tyyliin muutaman kerran vuodessa nykyään, enkä kaipaa yhtään enempää. Saan sosiaalisen tarpeeni täyteen puolisoni ja lapsuudenperheeni seurasta. Puolisoni kanssa voimme keskustella älyllisiä, jota en oikeastaan muiden kanssa saa tehtyä. Olen myös aika itsekeskeinen, eikä minua kiinnosta muiden jutut kuin hyvin läheisten ihmisten. En myöskään yhtään viihdy ihmisten kanssa, jotka eivät ole läheisiä. En osaa small talkia. Tuntuu oudolta ajatuskin, että kiinnostaisi tuntemattoman/puolitutun jutut.

Mutta se, mitä minulla tuli mieleen aloituksesta oli se, että mielestäni ei oikein missään ole enää mitään kiinnostavaa ja uutta ajateltavaa. Kaikki on jo sanottu ja samaa vain toistetaan. En puhu sosiaalisista ympyröistäni vaan mediasta ja kirjoista. Ennen pohdiskelin paljon kaike

Ala lukea vanhoja kirjoja, niistä saat virikkeitä. Ihmisten ajattelu ja ilmaisun selkeys ovat olleet aivan toisella tasolla silloin, kun iso osa kirjoittamisesta tehtiin käsin, kastamalla kynää mustetolppoon. 

Itse luin juuri Moa Martinsonin kirjat "Äiti menee naimisiin" ja "Kirkkohäät", joissa se kertoo rapaköyhästä lapsuudestaan. Kirjat on 30-luvulta, ja kuvaavat aikaa 1800- ja 1900- lukujen taitteessa. Kyllä sain virikkeitä ja tuli suhteellisuudentajua. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan hyvin. Olen 43- vuotias, ja kai aina ollut hieman erakkoluonne. Olen lapsesta asti tiennyt, etten halua lapsia tai naimisiin. Miesystävä mulla on, mutta asumme erillämme ja olemme samanhenkisiä. Tapailusuhteemme on kestänyt jo yli 10 vuotta ja olen onnellinen siitä, että olen löytänyt sielunkumppanin, jonka mielestä suhde on hyvä näin, eikä sen tarvitse edetä mihinkään. Aiemmat parisuhdeyritelmäni ovat kaatuneet tähän nopeasti, varmasti molempien eduksi. 

Harrastan uimista ja lenkkeilyä, ja jo ajatus siitä, että mukanani olisi seuraa näissä harrasteissa, on kammottava. Joskus uimahallissa joku haluaisi jutella, silloin kieltäydyn kohteliaasti. 

Muutama sydänystävä mulla kuitenkin on, joiden seura on oikeasti mielenkiintoista ja piristävää. He ovat kulkeneet rinnallani "aina". Uusiin ihmisiin en halua tutustua.

Jäin pohtimaan erästä seikkaa. Tässäkin ketjussa on parikin kirjoittajaa nostanut esille

Varmasti usein on näin. Olen se, joka kirjoitti noin sivulle 7 kommentin siitä, miten minut on "kutsuttu hiljaisuuteen". Siitä on se valitettava seuraus, että mitä hiljempaa olen itse, sitä enemmän muut puhuvat. Ne tuntuvat pitävän sitä oikein kutsuna oksentaa kaikki asiansa niskaani - eivätkä ne tehneet sitä vallan vähän ennenkään. 

Joten mitä hiljempaa olen, sitä pahemmin päädyn väsymään siitä vuorovaikutuksesta. 

Minulla on alkanut välillä olla jopa jotain selektiivisen mutismin tapaista. Ei tietenkään oikeaa, koska pystyn kyllä puhumaan jos oikeasti tahdon, mutta välillä tuntuu että kun mietin, että "pitäisi varmaan itsekin sanoa jotain muuta kuin ynähdellä", koko suuni sisäpuoli tuntuu muuttuvan paksuksi ja painavaksi ja se puhuminen vaatisi suurta fyysistä ponnistusta. Mikään todellinen vika ei ole kyseessä, koska tuo liittyy vain niihin turhan puhumisen tilanteisiin, puhun ihan yhtä sujuvasti kuin ennenkin jos minulla on oikeasti kiinnostusta ja tarvetta siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka tässä ketjussa olette kertoneet kaipaavanne kirjavinkkejä - lukekaa Raamattua. Siinä on ammennettavaa koko ihmiselämän ajalle. 

Olen lukenut sen kannesta kanteen jo teininä. Nyt luen pentateukkia. Ei mitään uutta auringon alla.

 

Voisi olla mielenkiintoista lukea sen uudelleen vähän vanhempana, kun on kertynyt elämänkokemusta, että miten nyt tulkitset lukemaasi?

Ei ollut. Ihan samanlainen opus. Eikö oikeasti mitään muuta ole suositella kuin samaa kirjaa vain kokoajan? Tässä alleviivataan juuri täydellisesti sitä miksi ihmisten kanssa ei vain viitsi olla tekemisissä. 😅 pelkkää saman jankkaamista, ja vieläpä ennalta-arvattavaa sellaista.

Et ehkä nyt tavoittanut sitä, miksi ehdotin Raamatun lukemista. On hyvä ymmärtää se, että Raamattua luetaan Pyhän Hengen avulla.

Vierailija kirjoitti:

https://www.theguardian.com/science/2024/oct/29/animals-become-less-soc…

 

While Victor Meldrew was a cantankerous caricature, humans are known to become less social as they get older. Now researchers say we are not alone with many animals behaving in the same way and the trait is not always a bad thing.

Experts studying animals from wild deer to insects, monkeys and birds have revealed a host of insights into the relationship between age and social connections.

Overall, its looking like theres a very general pattern of individuals becoming less social with age, said Dr Josh Firth from the University of Leeds, adding the research also explored possible causes and consequences, as well as showing that the trend not only has costs but benefits, too.

Firth said it was possible older individuals were less socially connected because they did not need to share information in the

Olen tuon huomannut ainakin lehmissä ja koirissa, muista eläimistä ei ole niin paljon kokemusta. Mutta ainakin narttukoirilla se leikkimisen ja muiden koirien kanssa olemisen tarve alkaa vähetä aika jyrkästi viidennen ikävuoden jälkeen ja 10 v täyttäneet maailman kuningattaret ei juuri siedä muiden hengittävän samaa ilmaakaan. Uroksista en tiedä. Ja lehmät on samanlaisia, mitä vanhempi lehmä, sen todennäköisemmin se vaan puskee toista pois. 

En ole oikein koskaan piitannut ihmisten seurasta, johtuneeko siitä, että olin koulukiusattu ja syrjitty lapsena niin totuin olemaan yksin. Nyt yli nelikymppisenä olen perheetön sinkku ja se sopii itselleni oikein hyvin. 

Käyn yleensä aina yksin tapahtumissa, harrastuksissa ja matkoilla. Kuulen paljon kommenttia, että "Etkö ole vielä miestä ottanut", "Joko on löytynyt se elämäsi mies", "Pitäiskö mun tulla vähän piristämään sua" jne. kun ihmiset tietää, että olen aina yksin liikkeellä tai sitten yksin kotona. Ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että yksinolosta kotonakin voi nauttia, eikä siihen tarvitse ulkopuolisten piristystä.

Kuormitun paljon, jos joudun kuuntelemaan jonkun kertomuksia omasta elämästään, koska en näe tarpeelliseksi avautua omasta elämästänikään juuri kenellekään samalla tavoin. Juuri viime viikolla yksi harvakseltaan yhteyksiä pitävä tuttu soitti ja vastasin vaikka olin kovassa nuhassa ja ääni melkein pois, koska luulin hänellä olevan jotain tärkeää asiaa. Sanoin heti, että en pysty oikein puhumaan ja kuulikin äänestäni, että olin ihan tukossa, mutta silti hän alkoi kertomaan omista sairasteluistaan ja kehumaan fyysistä kuntoaan ja kuinka hyvä työntekijä on ym. eikä lopettanut vaikka useampaan kertaan sanoin, että pitää niistää nenää tai yskiä välillä. Tätä kesti puolisen tuntia, ennen kuin sain puhelun loppumaan ja olin niin pahalla päällä, kun ei voida sen verran kunnioittaa toisen pyyntöä, että voisi jättää omat höpinänsä vähemmälle.

Toisaalta tykkään tavata uusia ihmisiä ja jopa tutustua samanhenkisiin esim. harrastukseni parissa, mutta mulle riittää pieni juttutuokio ja sitten voin jatkaa matkaani eteenpäin. Ei mun tarvitse vaihtaa kaikkien kanssa yhteystietoja ja sopia, että nähdään joskus tai soitellaan. Jostain syystä ihmiset hakeutuu mun seuraan ja jopa 20 vuoden takaisia tuttavuuksia on ottanut hiljattain yhteyttä, kun olen jäänyt kuulemma heidän mieleensä mukavana ihmisenä, heh.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli tämä tosi vahvana jo tosi nuorena. Muiden nuorten jutut tuntuivat käsittämättömän lapsellisilta ja turhanpäiväisiltä. Kaikki mukahauska ja oivaltava oli mielestäni vaan rasittavan yksinkertaistavaa.

Pikkulapsiajassa en kokenut tätä, mutta nyt taas koen vahvasti. Ehkä se pikkulapsiarki oli niin hetkessä ja arjessa elämistä, että siinä se ei häirinnyt. En tiedä. 

Olen aina ajatellut paljon ja lukenut paljon. Harvoin olen kokenut samanlaisia ahaa-elämyksiä keskustellessani muiden ihmisten kanssa.

Yksi syy voi olla ihan se, että olen kokenut elämässäni paljon isoja vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Jotenkin siinä perusarkikeskustelussa vaikkapa lenkillä tutun kanssa ei vaan koskaan päästä ns. samalle ymmärrystasolle. Kun toinen puhuu omasta arjestaan, niin itse taas asetan mielessäni oman arkeni johonkin isompaan yhteiskunnalliseen mittakaavaan tai ilmiöön. En osaa täysin selittää tätä, mutta se y

Olet vaan fiksu. 

Minä olen samanlainen, että en edes omissa ongelmissani KYKENE pysymään sillä minäminäarkiarki -tasolla, vaan näen aina isomman mittakaavan. 

Tämä tekee vuorovaikutuksesta hankalaa, kun toiset haluaa jankata piparkakun leipomisesta "ja sitten mä panin pellin uuniin" -tasolla, ja minä mietin tehdasta, missä muotit tehdään ja mitä kaikkia mausteita voisi kasvattaa Suomessa kasvihuoneessa ja olisiko se ekologisempaa kuin niiden rahtaaminen (luultavasti ei, mutta hauskaa se olisi.) Sitten ajattelen mausteiden poliittis-taloudellista merkitystä Silkkitien aikoina. 

Höpö höpö. Näillä tempperamentin ja luonteenpiirteillä sekä älykkyydellä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Se vaan on turhauttavaa kun itse pohtii vaikka ilmastonmuutoksen syitä ja ratkaisuja ja toinen haluaisi keskustella tavaroiden tilaamisesta temusta.

Vierailija kirjoitti:

Viidenkympin kieppeillä tuollaisia ajatuksia alkaa usein tulla heille, joilla on masennusta. He eivät vain itse tiedosta sitä. Pikkuhiljaa kaikki muukin tekeminen alkaa maistua puulta ja työnsä mielekkyyttä ja omaa osamistaan alkaa funtsailla samalla. Tätä voi jatkua jopa 10-15 vuotta, ennen kuin masennus on edennyt siihen vaiheeseen, että viimeistään silloin tarvitaan toimenpiteitä. 

Aika moni ketjussa on kertonut olevansa euforisen onnellinen, kun saa olla rauhassa. Ja miten kaikki muu kyllä kiinnostaa edelleen. 

Ja ainakin minun mielialaani nimenomaan laskee turhanaikainen sosialisointi. Olen aikanaan masentunut nimenomaan siksi, etten saanut olla tarpeeksi yksin, ja sitten psyk. polilla vielä tyrkytettiin ihmisten pariin menemistä hoidoksi! Ääliöt, itsekeskeiset ekstrot jyrää sielläkin. 

Aloin toipua, lopulta, kun annoin itselleni luvan olla yksin ja hiljaa niin paljon kuin tahdoin. 

Nykyään olen onnellisempi kuin  koskaan, ja yksin enemmän kuin koskaan. Se on ihanaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan hyvin. Olen 43- vuotias, ja kai aina ollut hieman erakkoluonne. Olen lapsesta asti tiennyt, etten halua lapsia tai naimisiin. Miesystävä mulla on, mutta asumme erillämme ja olemme samanhenkisiä. Tapailusuhteemme on kestänyt jo yli 10 vuotta ja olen onnellinen siitä, että olen löytänyt sielunkumppanin, jonka mielestä suhde on hyvä näin, eikä sen tarvitse edetä mihinkään. Aiemmat parisuhdeyritelmäni ovat kaatuneet tähän nopeasti, varmasti molempien eduksi. 

Harrastan uimista ja lenkkeilyä, ja jo ajatus siitä, että mukanani olisi seuraa näissä harrasteissa, on kammottava. Joskus uimahallissa joku haluaisi jutella, silloin kieltäydyn kohteliaasti. 

Muutama sydänystävä mulla kuitenkin on, joiden seura on oikeasti mielenkiintoista ja piristävää. He ovat kulkeneet rinnallani "aina". Uusiin ihmisiin en halua tutustua.

Jäin pohtimaan erästä seikkaa. Tässäk

 

Mitä alapeukuttamista tuossa viestissä nyt oli? Ottaako jollekulle niin koville, että ihan kaikki ei tahdo kaikkien seuraa kaiken aikaa, että jokaista yksin viihtyvän viestiä alapeukutetaan? 

Minua on tympinyt muiden jutut aina, on harvoja ihmisiä, joita jaksan kuunnella tai joiden kanssa keskustelen mielelläni. Olen aina ollutkin vähän erakko, sekä lapsena, teininä että aikuisena. Ainoa ystäväni on oma mies jo reilun 30 vuoden ajan, oma rakas jo lähes aikuinen lapsi sekä pari lähintä muuta sukulaista, muut elämäni varren ihmiset ovat puolituttuja tai hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa en soittele tai vietä vapaa-aikaa. Kaverit jäivät jonnekin lukioaikaan, mutta ei sekään ahdistanut, koska olivat vaan koulukavereita, samanlaisia tuttavia tulee ja menee uusia.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on käynyt vähän päinvastoin. Nuorena ajattelin olevani introvertti kun väsyin niin helposti ihmisten seurasta ja halusin olla mieluiten yksin kotona. Nyt keski-iässä olen tajunnut että ujouteni oli se mikä kuormitti ja oikeasti pidän ihmisistä ja kaipaan seuraa. Nykyään en enää ole ujo, ja niinpä asiat mitkä ennen olivat kauhistus, ovat nykyään nautinto. Asiakaspalvelutyö, matkustaminen porukassa, miehen kanssa yhdessä asuminen, saman teltan jakaminen vaelluksella jne. Olen nykyään paljon myötätuntoisempi itseä ja muita kohtaan, ja nykyään löydän kaikista ihmisistä jotain kiinnostavaa. Nuorena olin nopeasti tuomitseva, mikä johtui siitä että pohjimmiltani pelkäsin ihmisiä ja kaikkea.

Täällä samanlainen. Olin nuorena myös erakkoluonne, mikä jälkikäteen ajateltuna johtui paljon siitä että en osannut kohdata ihmisiä kevyesti ja luontevasti. Mietin tosi paljon sitä mitä muut minusta ajattelee ja harkitsin jokaista sanaa. Vedin roolia aina. Onhan sellainen raskasta. Olin myös aika ylimielinen, pidin itseäni tosi älykkäänä ja pidin muita tyhminä ja tylsinä. 

Minustakin on tullut joustavampi ja myötätuntoisempi. En enää pidä ihmisiä tyhminä, vaan pääasiassa kiinnostavina. Pidän lähes kaikista, enkä enää odota että pitäisi olla kaikesta samaa mieltä ennen kuin voisi pitää toisesta. Nuorena olin monessa asiassa aika ehdoton, nykyään on kiinnostavaa kuulla erilaisia näkökulmia. 

Tähän on vaikuttanut myös se, etten ole enää niin itsetietoinen. En pohdi sitä miltä näytän tai mitä muut ajattelevat, ja siispä saatan helposti alkaa puhua spontaanisti tuntemattomillekin. Viimeksi eilen kävin kaupan hyllyjen välissä kivan, spontaanin keskustelun ikäiseni naisen kanssa.

Joku sanoi, että ei ymmärrä mitä ihmiset saavat kuulumisten vaihtamisesta. Minulle se on tosi antoisaa. Nuorempana olin niin itseeni käpertynyt, että en hirveästi ajatellut toisten elämää. Nykyään ystävien ja tuttavien elämänkulut ovat tosi kiinnostavia, ja osaan eläytyä heidän kokemuksiinsa.

Olen ihan kiitollinen siitä, että olen muuttunut avoimempaan ja sosiaalisempaan suuntaan sen sijaan että halveksisin muita enkä olisi kiinnostunut kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Mulle on käynyt näin sen jälkeen kun olen terapiankin avulla tutustunut itseeni. Kun en itse enää jaksa vetää mitään rooleja, esittää ekstroverttiä, jutella niitä näitä jossain kekkereillä, niin en jaksa sitä enää muiltakaan. Näen jotenkin tosi selvästi muista esim. sellaista että joku yrittää ainaisella pätemisellä ja jatkuvalla suorittamisella peittää pahaa oloaan. En sano mitään, vaikka tekisi mieli. Enkä sano, ettenkö itsekin tekisi tällaista, mutta kun sen huomaa, ei tee yhtään mieli astua tällaiseen yhteiseen oravanpyörään. Tämä tietty johtaa jonkinasteiseen erakoitumiseen, mutta ei haittaa, viihdyn itsekseni ja haaveilen yksin asumisesta niinkuin joku muukin täällä. Jäljelle on jääneet ne ystävät, joiden kanssa voi jutella oikeasti merkityksellisistä asioista, ne sellaiset onpa ihqua kun pidetään rapujuhlat, joista tulee sitten 100 instapäivitystä, ei kiinnosta enää yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Turhaa ulinaa kun tähän ongelmaanne on maailman helpoin ratkaisu.

Katkaiskaa kaikki ihmissuhteenne ja eläkää erakkona.

Miksi ette tee sitä?

 

Jep, jos tympii kaikki keskustelu, seurustelu, vuorovaikutus täydellisesti, niin on mahdollista katkaista ihmissuhteet ja valita elää erakkona ja tadaa ei enää turhia keskusteluita kenenkään kanssa. 

Dementia uhkaa tympijöitä.

Mä olen näin 50 vuotiaana lähes ilman ystäviä - ja viihdyn hyvin. Jäin nelikymppisenä yksinhuoltajaksi, kun mies karkasi nuoremman matkaan. Tämä oli mulle suuri helpotus, sillä mies oli hyvin kuormittava eli täysin palveltava, joka haukkui ja oli tyytymätön riippa mun elämässä reilu 20 vuotta.

Nuorimmainen on vielä teini, joten sosiaalisia rientoja kyllä riittää sitä kautta ja on vanhemmuus-tuttuja. 

Onnekseni saan tehdä etätöitä. Se sopii mulle hyvin. Silloin eron jälkeen olin niin helpottunut siitä, että mun henkilökohtaiseen elämään laskeutui seesteisyys ja tietynlainen "hiljaisuus", että olen vaalinut sitä - ja se on johtanut siihen, että olen pikku hiljaa pudotellut elämästä pois muitakin sellaisia ihmisiä, jotka vain kuormittavat. Toisiin pidän harvakseltaan yhteyttä.

Tässä iässä en halua enää "kilpasiskoja", joiden ainoa yhteydenotto perustuu siihen, että päivitetään kuulumiset eli vertaillaan kumman lapset pärjää paremmin elämässä, mikä on tämän hetken sosiaalinen status, onko paikallisia juoruja jne. En myöskään kestä näitä "voi, muru..."-tyyppejä. Mä en ole kenenkään muru ja näidenkin agenda on yleensä kertoa, miten kovaa elämässä menee...

Mulla on iso tontti ja suhteellisen iso omakotitalo. Niiden hoitaminen vie aikaa ja energiaa. Rakastan kuljeksia metsässä tai rannoilla. Aiemmin kuljin koiran kanssa, nyttemmin yksin. Mä opiskelen ja huolehdin noista lapsista, jotka molemmat asuu kotona. Teinillä on teinin metkut ja tarpeet, joten hänenkin kanssaan saa aikaa kulumaan. ;-)

Olen huomannut, etten kaipaa tähän elämään muuta. Joskus on ihan kiva nähdä joku tuttu vaikka ihan yllättäen ja vaihtaa kuulumisia, mutta sen jälkeen onkin vielä ihanampaa palata omaan tupaan, omaan lupaan ja omaan rauhaan. En tiedä meneekö loppu elämä samalla kaavalla. Koskaan ei voi tietää, mutta nyt olen tyytyväinen tähän tilanteeseen.