Lue keskustelun säännöt.
Muita, joita on keski-iässä alkanut tympiä kaikki keskustelu, seurustelu, vuorovaikutus täydellisesti?
29.10.2024 |
Tunnistan ironian siinä, että aloitan keskustelun siitä, etten tahdo enää keskustella. Kuitenkin olen utelias tietämään, onko muilla käynyt samoin?
Olen siis muuten todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni, välillä suorastaan euforinen kun teen jotain omia juttujani. Mutta olen alkanut pitkästyä kaikkeen sosiaaliseen vuorovaikutukseen hyvin nopeasti tai melkein jo etukäteen.
Tuntuu, että tähän ikään mennessä olen kuullut jo kaiken, mitä ihmisillä ylipäänsä on sanottavana, joten kyseenalaistan koko keskustelun mielekkyyden, kun mikään edes etäisesti mielenkiintoinen tai tarpeellinen informaatio ei siirry. Eikä ihmisten läsnäolo tai "seura" ole koskaan merkinnyt minulle suuriakaan, kaikkein lähimpiä lukuunottamatta.
Eilenkin olin kävelyllä yhden kaverini kanssa, ja mietin vaan koko ajan, että jos olisin yksin, voisin paitsi kävellä jotenkin järjellistä vauhtia, ajatella jotain kiinnostavaa. Tai vaihtoehtoisesti voisin olla kotona "seurustelemassa" jonkun kaikkien aikojen suurimman mielen kanssa (eli lukemassa).
Olen yrittänyt sitäkin, että tietoisesti siirtäisin keskustelua johonkin oikeasti kiinnostavaan, mutta ihmiset alkaa suorastaan murjottaa siinä kohtaa. Ei ne TAHDO puhua muusta kuin jostain aivan arkipäiväisestä tai juoruilla tai vouhottaa uutisista.
Mieheni onneksi on edelleen älykäs ja kiinnostava keskustelija, niin sitä sentään jaksan.
Kommentit (160)
Minä olen ihminen, jolle helposti ihmiset avautuvat. Olen hiljaisuuteen ja herkkyyteen taipuvainen. Etenkin tosi puheliaat ihmiset saattavat puhua minulle puolen tunnin monologeja. Väsyn silloin ihan totaalisesti, ja vaikka se tekisi minut itsekeskeiseksi, vaalin silti omaa aikaani.
En aina vastaa myöntävästi ystävien kahvikutsuihin, lähden lenkeille yksin, luen kirjoja itsekseni. Jos on perhettä ja kohtuullisesti ystäviä, joskus voi vain ylikuormittua siitä kaiken puheen määrästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä kävi noin juuri 40-vuotiaana. Sitä ennen jotenkin idealisoin muita ihmisiä, juoksin heidän pillinsä mukaan. Luulin, että muut tajuavat paremmin mistä elämässä on kyse. Siksi näin vaivaa sosialisoinnin eteen.
Kun keskusteluissa tulee sellaisia sanoja kuin vuorovaikutus, ryhmädynamiikka, itsensä kehittäminen, vastuullinen vanhempi, nepsy, kirjo, adhd jne. niin ei sellaisten kanssa viitsi keskustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole.
Päinvastoin olen vasta vanhemmiten alkanut kiinnostua muiden elämäntarinoita ja elämäntilanteista.
Minusta se, ettei yhtään kiinnosta, on osoitus itsekeskeisyydestä. Olin sellainen nuorena, joistakin taas tulee itsekeskeisiä vanhoina.
N50+
Ihmisten elämäntarinat on toki kiinnostavia -joskin yleensä aika samanlaisia. Mutta kun olet sen kerran kuullut, ei ihmisillä yleensä ole muuta kiinnostavaa kerrottavaa.
Tämä on siis sitä, että se ihminen lakkaa kiinnostamasta, kun olet parilla tapaamisella "lukenut" sen.
Ja itseämme varten me täällä elämme. Itsekeskeisyys on pelkästään hyvä asia. Muita varten elävät ihmiset tunnistaa tuskaisesta ilmeestä niiden kaikkien muiden naamalla.
Kukaan ei pysty 'lukemaan' ihmistä parista lauseesta.
Kyllä jotkut pystyvät. Eikä kyse ole pelkästään siitä, mitä puhuu vaan siihen vaikutelmaan vaikuttaa monet muutkin asiat.
Kiinnostuksen puute voi johtua myös siitä, että tajuaa joidenkin muiden itsekeskeisyyden. Toinen peilaa esim. kaikkea sanomaasi itseensä. Esim. jos sanot, että kenkäsi puristavat, vastaa "mulla on hyvät kengät, ei purista MUN jalkoja". Keskustelu tyssää siihen. En usko ap:n olevan itsekeskeinen.
Vierailija kirjoitti:
Hiukan samaa. Olen huomannut, että tässä iässä (45) sitä tietää jo niin paljon ja on yleensä ajatellut asiat niin pitkälle, että aika harvasta asiasta on mielekästä puhua. Ellei se toinen ole todella samalla viivalla.
Tarkoitan, että kun niitä omia kiinnostuksen kohteita on tutkinut jo niin kauan, ei ole mielekästä alkaa selittää mitään mitä on ajatellut kenellekään muulle, koska olet itse niin syvällä siinä; se on aina kuin lapselle selittäisi. Tai vaikka olisi joku ihan uusikin juttu, pohjatiedot alkaa olla melkein kaikesta sitä luokkaa, että missä vaan pääsee nopeasti sisälle jos vain kiinnostaa -ja sitten ketään ei kiinnosta kuulla siitä.
Minulla on nykyään sekin ongelma, että en saa edes oman alani koulutuksista juuri mitään. Vaikka koulutus olisi muka kaikkein uusimmista tuulista ja tulevaisuuden visioista, ei ne koskaan anna minulle mitään, koska olen ne visiot nähnyt jo kaksi vuotta sitten.
Minulla on, vikaa kappaletta lukuunottamatta, samaa ongelmaa mutta vähän eri tavalla: näen kaikessa epäkohtia, sekä sen, miten asiat voisi tehdä heti paremmin.
Suomessa turhaudun erityisen paljon, koska täällä juuri mikään ei ole käyttäjäystävällistä, siitä huolimatta että maa rakastaa itsepalvelua. Mutta ihan pienetkin, toissijaiset seikat saavat nykyään tuohtumaan. Olen tehokas järki-ihminen, enkä yhtään jaksa muiden typeryyksiä. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän eristäydyn kun en vaan jaksa turhautua. Olen just sitä Justiina-tyyppiä, joka ohimennessään tekee kymmenen asiaa kerralla (joita joku muu ei saanut aikaiseksi viikossa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua! Voin kyllä nähdä tuttuja jos se on minulle helppoa, tai joku muu järjestää jonkun tapaamisen, mutta itse ei tule laitettua eforttia enää oikein mihinkään. Pahinta on joutua yön yli jonnekin vieraisille, tai yli 2h kestäviin tapaamisiin kuten juhliin.
Väsyn jos seura ei ole mielenkiintoista, ja koen että joudun näkemään suhteettoman paljon vaivaa muiden eteen niin että itse saan vain ärsytyksen. Tästä syystä tiedän jo heti kun vaikkapa juhlakutsun saan, että tuonne en ole menossa missään nimessä. On kuitenkin tyyppejä joiden juhliin lähden ilomielin, kunhan tiedän keitä sinne on tulossa etukäteen.
Hyvä esimerkki oli miehen lapsen rippijuhlat viime kesältä. Sanoin heti etten todellakaan tule, kun taas miehen siskon lapsen lakkiaisiin matkasin monta sataa kilometriä ja jäin vielä yöksikin.
Rippijuhlissa olisi ollut tarjolla miehen pingottava katsokaanytminuinunkotianijalastanikailkitämäonminunansiotani-exä, hänen rasittavat sukulaisensa ja tekohymynaamat joista ketään en halua edes nähdä, lakkiaisissa taas miehen ihanat sukulaiset ja heidän mahtavat puolisonsa ja lapsensa
Onneksi lähimmät tietävät tämän taipumukseni, ja sen etten enää tässä iässä jaksa miellyttää yhtään ketään vaan teen niin kuin tykkään ilman huonoa omaatuntoa.
Kun olen yksin, tiedän varmasti olevani oikeassa seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole.
Päinvastoin olen vasta vanhemmiten alkanut kiinnostua muiden elämäntarinoita ja elämäntilanteista.
Minusta se, ettei yhtään kiinnosta, on osoitus itsekeskeisyydestä. Olin sellainen nuorena, joistakin taas tulee itsekeskeisiä vanhoina.
N50+
Ihmisten elämäntarinat on toki kiinnostavia -joskin yleensä aika samanlaisia. Mutta kun olet sen kerran kuullut, ei ihmisillä yleensä ole muuta kiinnostavaa kerrottavaa.
Tämä on siis sitä, että se ihminen lakkaa kiinnostamasta, kun olet parilla tapaamisella "lukenut" sen.
Ja itseämme varten me täällä elämme. Itsekeskeisyys on pelkästään hyvä asia. Muita varten elävät ihmiset tunnistaa tuskaisesta ilmeestä niiden kaikkien muiden naamalla.
Kukaan ei pysty 'lukemaan' ihmistä parista lauseesta.
Pari tapaamista on melko eri asia kuin pari lausetta. Keskustelu olisi merkittävästi mielekkäämpää, jos ihmiset opettelisivat ymmärtämään mitä toinen sanoo tai kirjoittaa, eivätkä tekisi noin vääristyneitä tulkintoja.
Tuollaisella keskustelutyylillä varustetun ihmisen voi olla vaikea käsittää, että ihminen on todellakin mahdollista "lukea" muutamalla tapaamisella, jos oikeasti NÄKEE sen toisen. Eli ei tee kuten sinä, ja luo niitä omia tulkintojaan, vaan oikeasti kuuntelee ja katselee. Silloin saat ikään kuin sen ihmisen "koodin", ja voit jatkossa aina jokseenkin varmaksi tietää, mitä se mistäkin ajattelee ja miten mihinkin reagoi. Ja mitä useamman ihmisen "koodin" olet omaksunut, sitä helpompaa se on.
Toki aina välillä on niitä ilahduttavia poikkeuksia, joilla ei ole helposti luettavaa koodia, mutta suurin osa ihmisistä on aivan käsittämättömän ennalta-arvattavia.
Olen kyllä huomannut, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole tätä kykyä. Olen ollut tilanteessa, jossa läsnä on kaveri ja sen mies. Mies tekee asian X, ja minä tiedän, että kohta kaveri sanoo tavalla Y, ja mies reagoi tavalla 36. Ja kas, juuri niin käy, ja ne reaktiot tulevat niille kummallekin yllätyksenä. Olen joskus jopa sanonut sitten asianosaiselle, että tajuatko että toistatte tuota samaa kaavaa ihan joka kerta? Ja ne eivät ole sitä tajunneet, koska ilmeisesti suurin osa ihmisistä ei ole oikein millään tasolla tietoisia itsestään, omista toimistaan, motiiveistaan, muista ihmisistä, yhtään mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole.
Päinvastoin olen vasta vanhemmiten alkanut kiinnostua muiden elämäntarinoita ja elämäntilanteista.
Minusta se, ettei yhtään kiinnosta, on osoitus itsekeskeisyydestä. Olin sellainen nuorena, joistakin taas tulee itsekeskeisiä vanhoina.
N50+
Ihmisten elämäntarinat on toki kiinnostavia -joskin yleensä aika samanlaisia. Mutta kun olet sen kerran kuullut, ei ihmisillä yleensä ole muuta kiinnostavaa kerrottavaa.
Tämä on siis sitä, että se ihminen lakkaa kiinnostamasta, kun olet parilla tapaamisella "lukenut" sen.
Ja itseämme varten me täällä elämme. Itsekeskeisyys on pelkästään hyvä asia. Muita varten elävät ihmiset tunnistaa tuskaisesta ilmeestä niiden kaikkien muiden naamalla.
Kukaan ei pysty 'lukemaan' ihmistä parista lauseesta.
Kyllä jotkut pystyvät. Eikä kyse ole pelkästään siitä, mitä puhuu vaan siihen vaikutelmaan vaikuttaa monet muutkin asiat.
Kiinnostuksen puute voi johtua myös siitä, että tajuaa joidenkin muiden itsekeskeisyyden. Toinen peilaa esim. kaikkea sanomaasi itseensä. Esim. jos sanot, että kenkäsi puristavat, vastaa "mulla on hyvät kengät, ei purista MUN jalkoja". Keskustelu tyssää siihen. En usko ap:n olevan itsekeskeinen.
Tai kuvittelevat pystyvänsä. Tulkinnat ovat aina tulkintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä kävi noin juuri 40-vuotiaana. Sitä ennen jotenkin idealisoin muita ihmisiä, juoksin heidän pillinsä mukaan. Luulin, että muut tajuavat paremmin mistä elämässä on kyse. Siksi näin vaivaa sosialisoinnin eteen.
100% sama homma täällä! Kävin jopa testeissä, kun pidin itseäni muka niin tyhmänä muihin nähden. Tulosten mukaan olenkin monia muita älykkäämpi...herkkänä ja huonoitsetuntoisena ihmisenä vaan kuvittelin muiden tietävän paremmin. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hiukan samaa. Olen huomannut, että tässä iässä (45) sitä tietää jo niin paljon ja on yleensä ajatellut asiat niin pitkälle, että aika harvasta asiasta on mielekästä puhua. Ellei se toinen ole todella samalla viivalla.
Tarkoitan, että kun niitä omia kiinnostuksen kohteita on tutkinut jo niin kauan, ei ole mielekästä alkaa selittää mitään mitä on ajatellut kenellekään muulle, koska olet itse niin syvällä siinä; se on aina kuin lapselle selittäisi. Tai vaikka olisi joku ihan uusikin juttu, pohjatiedot alkaa olla melkein kaikesta sitä luokkaa, että missä vaan pääsee nopeasti sisälle jos vain kiinnostaa -ja sitten ketään ei kiinnosta kuulla siitä.
Minulla on nykyään sekin ongelma, että en saa edes oman alani koulutuksista juuri mitään. Vaikka koulutus olisi muka kaikkein uusimmista tuulista ja tulevaisuuden visioista, ei ne koskaan anna minulle mitään, koska ole
Elämän ei pitäisi kuitenkaan olla suorittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas valikoin seurani entistä paremmin. Saan kyllä kutsuja kaiken maailman juttuihin, mutta jos niissä ei ole sellaista porukkaa, jossa voidaan keskustella monista eri asioista niin en mene.
Vierailija kirjoitti:
Tällä yksi, jota alkoi tympimään siinä 42-vuoden jälkeen. Kuormitun pelkästä ajatuksesta, että vapaapäivänä pitäisi kyläillä jossain, kun ei vain huvita. Ja useimmat tekemiset, harrastukset, lajikokeilut jne on niin nähty. Ei saa enää sellaista mukavan tekemisen kokemusta oikein mistään. Olen silti ujuttanut arkeeni asioita, etten vallan erakoidu koska muuten sammaloidun kotinojatuoliini.
N49
Minua siis kiinnostaa kyllä kaikenlaiset uudet asiat edelleen ja innostun ihan niin kuin aina ennenkin asioista ja tekemisistä.
Ihmiset vaan on ihan blaah. Pikemminkin niin, että olen vielä kiinnostuneempi kaikesta muusta kuin ennen, ja ihmiset on vain riesa joka vie aikaa niiltä oikeasti kiinnostavilta jutuilta.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun keskusteluissa tulee sellaisia sanoja kuin vuorovaikutus, ryhmädynamiikka, itsensä kehittäminen, vastuullinen vanhempi, nepsy, kirjo, adhd jne. niin ei sellaisten kanssa viitsi keskustella.
Jep, ne on lukeneet tarkoin kaikki naistenlehtien artikkelit ja päälle av:n jutut ... Sivistystä ja kylddyyriä ...
Vierailija kirjoitti:
Älykkäät ihmiset on usein erakoitumiseen taipuvaisia. Luulen, että olet sellainen, ap.
Tjaa,a. Itse en ole eläessäni ollut pidemmässä parisuhteessa vaan olen päässyt tai joutunut, kuinka vain parhaimmassakin tapauksessa ns,. friendzonelle. Mutta en minä erakoitumistani osaa pitää minään erityisenä ansiona tai osoityksena älykkyydestäni. - Päinvastoin yritän pitää huolen siitä, että en erakoitusi liikaa,- Ihminen tai ihmiset yleisesti laumaeläin, enkä ainakaan itse ole niin vahvha en henkisesti en fyysisesti, että kokisin voivani selvitä kaikesta yksin ilman ketään muita
Toisaalta kun olen ollut elämässäni enimmäkseen sinkkun niin olen yhä useammin myös huomannut kysyväni itseltäni, että mitä minä oikeastaan kaipaan tai toivon ja haluan/ odotan saavani elämään silloin kun taas huomaan ajattelevani että olsipa enemmän kuin hienoa, jos vielä joskus löytäisin ja kohtaisin niaisen, jonka kanssa saattaisin harkita (, kuten hän minun osaltani) jatkamsita yhdessä ja muodostaa parisuhteen.
Vai olisiko se oikeasti aivan kamalaa elää loppuikänikin sinkkuna? - Ja jos olisi, niin miksi? Sen verran vuodet ovat "jo" tehneet tehtävänsä, että en ole valmis tai halukas yrittämään kenen tahansa kanssa parisuhdetta, joten tietyllä korkeudella haluan "rimaa" pitää yllä, joka on minusta kenen tahansa oikeus, melkeinpä enempi velvollisuuskin, slllä, jos sillä ei olisi mitään merkitystä millainen toinen on tai miten tai kuinka hän käyttäytyy tai vaikka ainoastaan näyttäytyy, niin miksi silloin tulisi olla hänen kanssa parisuhteesa? - Kyllä sekä hänen (mahd. parisuhde'kumppanini) että minun tulisi tuoda keskinäiseen suhteeseen "riittävän paljon" lisäarvoa, kumpaisenkin meistä eloon, jotta se olisi minuta parempi vaihtoehto kuin se, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. - Vaan mitä tuo "riittävän paljon" losäarvoa olisi onkin asia, johon on kovin vaikea vastata sortumatta klisesiin ja, ainakin uskoakseni monen mielestäs itsestäänselvyyksiinkin.-
Toisaalta välillä itsesyytökset ja itseni itseäno kohtaan osoittama kritiointini ovat olleet tunteita joita en ole voinut ajan kuluessa välttää kun en aina -jos koskaan- olen saattanut ymmärtää miksi juuri oma kohtaloni on elää sinkkuna hetkestä tosieen ja edelleen. Ja miten moni muu vaikuttaa saaneen ja löytäneen parisuhdekumppanin niin paljon mutkattomammin ja helpommin.
Täällä yksi lisää. En ole ihan keski-ikäinen vielä ja olen ollut aina vähän erakkoluonne, mutta mitä enemmän tulee ikää sitä vähemmän kiinnostaa ihmisten seura ja jutut. Sosiaalinen kanssakäyminen lähinnä uuvuttaa. Varmaan siksi, kun olen niin paljon yksin, että joudun keskittymään 110-prosenttisesti siihen, miten ihmisten kanssa ollaan silloin, kun olen seurassa. Hyvin läheisten ihmisten seura ei niin väsytä, kun heidän kanssaan ei tarvitse skarpata, vaan voi olla juuri niin sosiaalisesti kömpelö kuin on, mutta jo esimerkiksi puolison lapsuudenperheen tapaaminen johtaa aivan hirveään väsymyksern, josta toipuessa menee useampi päivä.
Mitään ongelmaa ei tosiaan yksinolon kanssa ole minullakaan. Viihdyn loistavasti omissa puuhissani ja ajatuksissani. Puoliso minulla on ja hänen seuransa ei mitenkään rasita, mutta ystäviä ei ole yhtään ja sukulaisia näen nykyään vain isoissa juhlissa, vanhempaa ja sisaruksia lukuun ottamatta.
Kyllhän ihminen kyllästyy samaan seuraan, siksi pitäisi jaksaa olla avoin ja utelias vaikka ikää tuleekin.
Vierailija kirjoitti:
Tuttua! Voin kyllä nähdä tuttuja jos se on minulle helppoa, tai joku muu järjestää jonkun tapaamisen, mutta itse ei tule laitettua eforttia enää oikein mihinkään. Pahinta on joutua yön yli jonnekin vieraisille, tai yli 2h kestäviin tapaamisiin kuten juhliin.
Väsyn jos seura ei ole mielenkiintoista, ja koen että joudun näkemään suhteettoman paljon vaivaa muiden eteen niin että itse saan vain ärsytyksen. Tästä syystä tiedän jo heti kun vaikkapa juhlakutsun saan, että tuonne en ole menossa missään nimessä. On kuitenkin tyyppejä joiden juhliin lähden ilomielin, kunhan tiedän keitä sinne on tulossa etukäteen.
Hyvä esimerkki oli miehen lapsen rippijuhlat viime kesältä. Sanoin heti etten todellakaan tule, kun taas miehen siskon lapsen lakkiaisiin matkasin monta sataa kilometriä ja jäin vielä yöksikin.
Rippijuhlissa olisi ollut tarjolla miehen pingottava katsokaanytminuinunkotianijalastani
Muualla yöpyminen. Yäk. Tai voin yöpyä hotellissa, vuokramökillä tai teltassa, mutta muiden nurkissa -ei kuuna päivänä, ei enää.
En kestä sitä pakkososialisointia aamulla ja illalla. Tahdon olla rauhassa. Rauhassa rauhassa rauhassa. Ja elää oman rytmini mukaan, en odotella koska isäntäväki laahaa perseensä ylös sängystä.
En tahdo joustaa enää yhtään. Missään. Ikinä.
Tämä on muuten hirmuisessa ristiriidassa sen kanssa, että tulin vähän uskoon ja pitäisi rakastaa lähimmäistään, mutta en tahdo. Tai voin minä niitä rakastaa kunhan ei tarvitse olla niiden kanssa tekemisissä. Papit sanovat, että pitää rukoilla että Jumala antaa sen lähimmäisenrakkauden mutta en tahdo tehdä sitäkään koska TAHDON OLLA RAUHASSA.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä kävi noin juuri 40-vuotiaana. Sitä ennen jotenkin idealisoin muita ihmisiä, juoksin heidän pillinsä mukaan. Luulin, että muut tajuavat paremmin mistä elämässä on kyse. Siksi näin vaivaa sosialisoinnin eteen.
100% sama homma täällä! Kävin jopa testeissä, kun pidin itseäni muka niin tyhmänä muihin nähden. Tulosten mukaan olenkin monia muita älykkäämpi...herkkänä ja huonoitsetuntoisena ihmisenä vaan kuvittelin muiden tietävän paremmin. :D
Sama täällä, älykkäänä en kestä niitä perinjuurinselitettyjäsairauksiasunmuitatylsiäjuttuja. Miksi niillä kuormitetaan ystäviä kun he eivät juurikaan voi auttaa, tai puhu omistaan.
Eri asia jos ystävä sairastuu vakavasti.
Niillä on kai ollut ihmisiä elämän aikana joista on saanut seuraa ja iloa.