Te lukuisat naiset, jotka eroatte usein jo huomattavasti ennen keski-ikää lastenne isästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset on itsekkäitä ja vaatii edelleen rajatonta huomiota ja saada olla #1. Lapsen tultua mies hoitaa lasta ja kotia, jolloin ei ole aikaa naiselle. Itsekäs nainen ei kestä sitä että lapsi menee hänen edelleen, joten kostaa miehelle lapsen kautta. Miehet, älkää tehkö lapsia suomalaisten naisten kanssa. Kauhutarinat siitä, ettette näe lapsianne ja joudutte vain maksajiksi, on totta Suomessa.

Eihän sen lapsen kuulukaan mennä. Mies joka on kiinnostuneempi lapsista kuin puolisostaan on häiriintynyt, mahdollisesti pedo

Onneksi noin häiriintyneellä henkilöllä ei ole lapsia. Sinäkin joudut olemaan tahdonvastaisessa hoidossa noiden sairaiden juttujesi vuoksi. Jos sinulla olisi lapsi, niin yrittäisit varmaan myydä sen, että saisit huumeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei silloin edes oltu keksitty tietokonepelejä kun erosin. Huomasin, että oli paljon helpompi olla vain lasten yksinhuoltaja kuin sen lisäksi huolehtia vielä miehestä ja siivota hänenkin jälkiään.

Kaikenlaista se vanhapiika kuvittelee. 🤣

Tämä on hyvin universaali eronneiden naisten kokemus. Miehestä ei ole hyötyä, vaan ennemminkin haittaa perheessä.

Ja onhan se kerta kaikkiaan outoa, että SOKEA 5 lapsen yksinhuoltajanainen saa hommat toimimaan ja pystyy tekemään lisääkin lapsia, siinä missä perheet miesten kanssa hajoavat helposti jo 1-2 lapsen jälkeen. Joskus jopa ennen sitä ensimmäistä

Luonnossa nisäkäskoiraat eivät yritä osallistua lasten hoitoon. Tässä ollaan menty länsimaissa pieleen, että miehiä osallistetaan heille luonnonvastaiseen toimintaan. Miehen tulisi huolehtia elannosta ja toimeentulosta, ja antaa naisten tehdä se työ, missä ovat luontaisesti hyviä. Minusta nämä "perhemiehet" eli isukit lähinnä loisivat lapsissa. Syövät ne lapsen vanukkaat niin sanotusti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole eronnut, mutta kysymyksenasettelu kummastuttaa. Eihän kai yleensä isyyden takia erota, vaan siksi että parisuhde on huono?

 

Miten se yhtäkkiä vaan ihan yllättäen muuttuu huonoksi ?

Mitä tuossa yksi puolittu nainen, niin taitaa olla jo seitsemäs poikkis vuoden sisään, 6 huonoa parisuhdetta vuodessa, hieno saavutus.

 

Seksuaalisilla naisilla on paljon suhteita, mutta suhteet ovat yleensä muilla osa-alueilla huonoja. Tuo on kyllä aika ylimitoitettua jo. Mutta normaalisti ne huonot merkit "sivuutetaan" alkuvaiheessa optimismilla, eli kyllä se tuosta ja tuo on vaan pikkuvirhe. Mutta siinä vaiheessa kun naisen kuorma lisääntyy, eli 50/50 sekoilun lisäksi pitää hoivata niitä lapsia, ja mies on tässä kaikessa vaan rasite ja haitta, energia ei riitä ylikompensoimaan mie

Vai että ylimitoitettua? Meinaatko, että tekee aina seuraavalle vuodelle miessuhdebudjetin, johon vertaa? "Ensi vuonna sitten mahtuu kolme lyhyehköä seurustelua ja kahdeksan säätöä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset on itsekkäitä ja vaatii edelleen rajatonta huomiota ja saada olla #1. Lapsen tultua mies hoitaa lasta ja kotia, jolloin ei ole aikaa naiselle. Itsekäs nainen ei kestä sitä että lapsi menee hänen edelleen, joten kostaa miehelle lapsen kautta. Miehet, älkää tehkö lapsia suomalaisten naisten kanssa. Kauhutarinat siitä, ettette näe lapsianne ja joudutte vain maksajiksi, on totta Suomessa.

En vaatinut mitään. Harmitti kun lapsi ei saanut viettää aikaa isänsä kanssa.

Saatat olla poikkeus. Harmi tosiaan lapsen puolesta. Itse olen käynyt kolmet käräjät vieraannuttajaa vastaan, joka käyttää lasta aseenaan. Hän on siis vienyt tapaamisasian kolmesti käräjille ja yrittää saada katkaistua välini lapseen, sekä lisää elareita. Tiedän useita vastaavia tapauksia. Moni mies ei pystyy maksamaan kymmeniä tuhansia euroja ja istumaan vuosikausia käräjillä, että saisi tavata lapsiaan edes 2h/viikko. Sairas valtio.

Mies kohteli hyvin, mutta kaverit olivat tärkeitä, jopa näin, että neuvoivat:  kun palaatte jostakin reissusta, istu autossa hiljaa, se ärsyttää.  Totta kai ihmettelin miksei mene sisälle kuten muutkin.

Lasten kanssa ei juuri viihtynyt eikä puuttunut mummon toimintaan, lapsilla ei ollut yksityisyyttä.  Joka on mielestäni tärkeää, omat tavarat omia.

Lopulta toinen lapsi sanoi: olette kaikesta eri mieltä.

Mies oli tarkka, ei antanut uhriutua.

Pelkkä hyvä kohtelu ei riitä, naisen ei kuulu kestää hiostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä kohtaa kun mies alkaa tuntua yhdeltä lapsista, sellaiselta jonka perässä pitää kulkea rätti kädessä ja kerätä kalsareita, on rakkaus kuollut. 

 

Varmasti näin, mutta tapahtuiko tämä ihan yhtäkkiä, että ennen jälkensä aina korjannut mies alkoi heittämään kalsareitaan lattialle ja jättämään kaikki jälkensä siivoamiset sinulle?

 

Kun ei se välttämättä muodostu ongelmaksi silloin, kun naisella on paljon aikaa ja energiaa

Jos naisen energiasta menee 50% töihin, 30% muun elämän ja harrastusten ylläpitoon, siinä on vielä 20% rakkautta ja jälkien korjaamista miehelle. Mutta kun tuohon yhtälöön heitetään ne lapset, joista mies ei ota välttämättä hyödyllisellä tavalla koppia, naisen kuormitus onkin yhtäkkiä 150% ilman miestä. Ja jos mies e

Punaiset liput ovat olleet jo alkuvaiheissa, jos toinen jättää sotkunsa toiselle. Ei se toisen jatkuva jälkien korjaaminen ole rakkautta, vaan silkkaa typeryyttä. 

Biologisesti nainen tarvitsee vaihtelua. Nainen voi sitoutua korkeintaan 3-5 vuodeksi monogamisesti. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti eletään aikakautta, jossa ero on välttämätön osa naiseksi kansvamista ja itsensä löytämistä. Siinä onisossa kuvassa se ja sama lopulta mitä se mies tekee tai jättää tekemättä. Vietit ja trendit vie.

Olihan tästä jo merkkejä nähtävissä, mutta jotenkin ajattelin reilun parikymppisen opiskelijan välillä runsastakin alkoholin käyttöä jollain tavalla normaalina. Yhdessäkin välillä juhlimme. Itselleni tuommoisen elämä oli lapsen synnyttyä luonnollisesti taakse jäänyttä elämää, kun taas toisella vauhti vaan kiihtyi. Nykyään on täysin alkoholisti. Onneksi sain itseni riuhtaistua siitä irti, se ei nimittäin aina ole niin helppoa kuin kuvitellaan

Luonteen hankaluus tuli lasten myötä kunnolla esiin. Jatkuvasti jotain kriisiä, tyytymättömyyttä ja ruikutusta. Aina oli jokin huonosti, aina käyttäydyin jotenkin väärin, tein mitä tahansa. Itse hän perseili lähes kaikessa (mm. poikkesi huvin vuoksi sovituista säännöistä ja aikatauluista, petti lupauksia, törttöili kännissä, tuhlasi rahaa, flirttaili somessa nuoremmille tuntemattomille naisille), mutta siitä ei saanut huomauttaa. Hänen käsitys rakentavasta keskustelusta oli listata ivaavasti vikojani, välillä löi todella vyön alle. Ja jos mainitsin jostain hänen toiminnassaan, hän raivostui ja lähti ovet paukkuen riehumaan pihalle, raivopyöräilemään tai ryyppäämään (alkoholi ei onneksi ollut jokaviikkoinen asia). Jälkikäteen sanoi rauhallisesti, etten osaa keskustella asiallisesti. Tämä aina jossain sellaisessa tilanteessa että jommallakummalla oli lapsi sylissä. Joka tapauksessa paljon tuollaista epämääräistä huonoa oloa aiheuttavaa toimintaa, jota oli ulkopuolisille vaikea selittää. Vieläkin jotkut ihmettelevät miksi erosin niin kivasta miehestä. 

Kun lapsi syntyi, vaikka myönnettäköön etttä yllätysraskaus oli molemmille ja ilmeisesti "syy" oli minun  kun en aborttiin suostunut. Siitä se sitten alkoi,

Koko raskausajan olin yksin, mies vetäytyi täysin. Hommasin vaunut, sängyt, kaiken. Toisaalta siinä kasvoi jo yksinhuoltajuuteen ja välimatka mieheen alkoi kasvaa.

Täysi välinpitämättömyys kun lapsi (tyttö) syntyi. Ei ottanut syliin kertaakaan vapaaehtoisesti.  Ei kiinnittänyt huomiota lapseen. Minua kohtaan alkoi käyttäytyä yhä kylmemmin koko ajan.  Ajauduimme täysin kämppis-rooliin.

Kun sitten tytön ollessa 3 aloin järjestää eroa, paniikki syntyi. Minkä takia? Kaikkihan on hyvin!

Ehkä hänelle. Kattto pään päällä, ruokaa ja lämmintä. Ei vastuuta lapsesta,  hyvinhän tässä menee. Mutta ei minulla.  Elin ja asuin mieluummin kahdestaan lapseni kanssa kun kärsin siitä stressistä että se ylimäätäinen tyyppi oli nurkissa.

Ero tuli, mies ei halunnut tapamisoikeutta lapseen. Välillä puoli väkisin järjestin niin että tyttö näki isäänsä, asui kuitenkin  samassa kaupunginosassa.  En tiedä teinkö oikein, tyttö suri välillä kvasti sitä että isä hylkäsi eikä välitä. Kyllä lapsi sen tuntee, turha muuta luullakaan. Se oli sydäntäsärkevää.

Yhtäkään koknaista päivää saati yötä ei isänsä luona viettänyt.  En tiedä mistä sellainen kylmyys omaa lasta kohtaan. Hänen veljellään on kolme lasta ja on ollut heille hyvä isä.  No, tyttö on nyt iso ja pärjää hienosti. Fiksu ja taatusti elämässä eteenpäin menevä. Järkeä ja älyä riittää. Hyvin hänet olen kasvattanut eikä tullut mieleenkään hankkia mitään "isukkia" elämäämme.  Se kortti oli jo katsottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä kohtaa kun mies alkaa tuntua yhdeltä lapsista, sellaiselta jonka perässä pitää kulkea rätti kädessä ja kerätä kalsareita, on rakkaus kuollut. 

 

Varmasti näin, mutta tapahtuiko tämä ihan yhtäkkiä, että ennen jälkensä aina korjannut mies alkoi heittämään kalsareitaan lattialle ja jättämään kaikki jälkensä siivoamiset sinulle?

 Eri .ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi lipeämään pikkuhiljaa vedälteltäväksi ..En tietenkään halunnut jatkaa hänen palvelijanaan .

Mun täytyy myöntää, että en olisi selvinnyt lasteni vauva-ajasta ilman miestäni. Vaikka mies onkin aikamoinen toope ja epäsiisti, olen sietänyt noita puolia, koska hän sitä vastoin on sietänyt esim. minun loputonta kunnianhimoani opiskella ja edetä elämässäni. Sellaista romanttista rakkauttahan meidän välillä ei ole ollut enää vuosiin. Toisaalta mietin joskus, että tarviiko sitä ollakaan jos muuten on asiat suht hyvin?

Kaikkea ei voi saada :/ Onneksi olkoon vaan niille, jotka ovat onnistuneet kaiken elämässään saamaan. Itse luulen olevani loputon suo, joka ei ole koskaan tyytyväinen vaikka kuinka olisi asiat hyvin ja saavuttannut haluamansa. Tiedostan tämän huonon puolen itsessäni ja sen takia ei olla erottu. Enkä pysty eroamaan yksin kun mieskään ei halua. Mutta voi olla, että olen väärässä ja pitäisi tavoitella jotain ultimaattista onnea myös parisuhde-elämän puolella.

Toisaalta kaikki on katoavaista, rakkaus, kauneus, terveys, kaikki. Heittääkkö vuosia yhteistä eloa ja muistoja kankkulan kaivoon vain jonkun hormonaalisen tarpeen vuoksi? Pelkään, että vaikka kuinka joku toinen ihminen tuntuisi oikealta ja sielunkumppanilta, olisiko sekään ikuista?

Ihmettelen pariskuntia, jotka vielä 80 v. ovat hullun rakastuneita toisiinsa. Voiko sellainen olla oikeasti tottakaan vai vaan jotain esitystä?

Vierailija kirjoitti:

Mun täytyy myöntää, että en olisi selvinnyt lasteni vauva-ajasta ilman miestäni. Vaikka mies onkin aikamoinen toope ja epäsiisti, olen sietänyt noita puolia, koska hän sitä vastoin on sietänyt esim. minun loputonta kunnianhimoani opiskella ja edetä elämässäni. Sellaista romanttista rakkauttahan meidän välillä ei ole ollut enää vuosiin. Toisaalta mietin joskus, että tarviiko sitä ollakaan jos muuten on asiat suht hyvin?

Kaikkea ei voi saada :/ Onneksi olkoon vaan niille, jotka ovat onnistuneet kaiken elämässään saamaan. Itse luulen olevani loputon suo, joka ei ole koskaan tyytyväinen vaikka kuinka olisi asiat hyvin ja saavuttannut haluamansa. Tiedostan tämän huonon puolen itsessäni ja sen takia ei olla erottu. Enkä pysty eroamaan yksin kun mieskään ei halua. Mutta voi olla, että olen väärässä ja pitäisi tavoitella jotain ultimaattista onnea myös parisuhde-elämän puolella.

Toisaalta kaikki on katoavaista, rakkaus, kauneus,

Varmaan tässä on ydinkysymyksenä se, että miehestä on ollut apua ja hyötyä perheen ylläpitämisessä. Toisaalta tyydynkö liian vähään?

Vierailija kirjoitti:

Mun täytyy myöntää, että en olisi selvinnyt lasteni vauva-ajasta ilman miestäni. Vaikka mies onkin aikamoinen toope ja epäsiisti, olen sietänyt noita puolia, koska hän sitä vastoin on sietänyt esim. minun loputonta kunnianhimoani opiskella ja edetä elämässäni. Sellaista romanttista rakkauttahan meidän välillä ei ole ollut enää vuosiin. Toisaalta mietin joskus, että tarviiko sitä ollakaan jos muuten on asiat suht hyvin?

Kaikkea ei voi saada :/ Onneksi olkoon vaan niille, jotka ovat onnistuneet kaiken elämässään saamaan. Itse luulen olevani loputon suo, joka ei ole koskaan tyytyväinen vaikka kuinka olisi asiat hyvin ja saavuttannut haluamansa. Tiedostan tämän huonon puolen itsessäni ja sen takia ei olla erottu. Enkä pysty eroamaan yksin kun mieskään ei halua. Mutta voi olla, että olen väärässä ja pitäisi tavoitella jotain ultimaattista onnea myös parisuhde-elämän puolella.

Toisaalta kaikki on katoavaista, rakkaus, kauneus,

Mä uskon, että se on totta, nimittäin mulla on sellainen syvänrakastunut parisuhde 20 vuoden ajan. Toki me ollaan vasta neljävitosia, muttei yhtään tunnu siltä. Aika menee niin nopeasti ja se kipinä ei katoa mihinkään, vaikka kehot vanhenevat. Veisikö sama mekanismi sitten sinne hullunrakastuneeksi kahdeksankymppiseksi, toivotaan niin! 

Ei se silti tarkoita, että saa kaiken. Meistä kumpikaan ei saanut terveyttä eikä kummoista työuraa. Eipä tätä silti vaihtaisi, ei osaisi olla muuten.

Vierailija kirjoitti:

Mun täytyy myöntää, että en olisi selvinnyt lasteni vauva-ajasta ilman miestäni. Vaikka mies onkin aikamoinen toope ja epäsiisti, olen sietänyt noita puolia, koska hän sitä vastoin on sietänyt esim. minun loputonta kunnianhimoani opiskella ja edetä elämässäni. Sellaista romanttista rakkauttahan meidän välillä ei ole ollut enää vuosiin. Toisaalta mietin joskus, että tarviiko sitä ollakaan jos muuten on asiat suht hyvin?

Kaikkea ei voi saada :/ Onneksi olkoon vaan niille, jotka ovat onnistuneet kaiken elämässään saamaan. Itse luulen olevani loputon suo, joka ei ole koskaan tyytyväinen vaikka kuinka olisi asiat hyvin ja saavuttannut haluamansa. Tiedostan tämän huonon puolen itsessäni ja sen takia ei olla erottu. Enkä pysty eroamaan yksin kun mieskään ei halua. Mutta voi olla, että olen väärässä ja pitäisi tavoitella jotain ultimaattista onnea myös parisuhde-elämän puolella.

Toisaalta kaikki on katoavaista, rakkaus, kauneus,

Olispa sun kaltaisia naisia enemmänkin. Harva nainen kykenee itsereflektioon ja vieläpä myöntämään heikkoutensa. Onnittele miestäsi hyvästä valinnasta.