Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhemman yksi tärkeimpiä tehtäviä on tuottaa lapselle pettymyksiä
22.10.2024 |
Olen päiväkodissa töissä ja halusin tehdä tälläisen noston, koska tähän asiaan törmätään varhaiskasvatuksessa joka ikinen päivä. On tärkeää, että lasta kuunnellaan ja hänelle sanoitetaan asioita, sekä on hienoa nähdä kuinka turvallisia suhteita ja kasvuympäristöjä nykypäivän vanhemmat osaavat lapsilleen luoda. Mutta..
Vanhempien TULEE tuottaa lapselleen pettymyksiä ja vetää rajoja. Monen vanhemman on esimerkiksi vaikeaa jättää lasta hoitoon, koska eivät kestä jos lapsi alkaa itkemään. Lapsi saattaa jopa itse päättää siitä, tuleeko hän aamulla päiväkotiin vai ei. Tai keksitään mitä ihmeellisempiä palkintoja, että saadaan lapsi jäämään hoitoon ilman itkua. Ei ei ja ei. Vanhemman epävarmuus jättötilanteissa tarttuu myös lapseen, jolloin lapselle tulee turvaton olo. Lapsi saa tilanteessa myös aivan liikaa valtaa ikäänsä nähden, joka hämmentää lasta ja lisää turvattomuuden tunnetta.
Siinä lapsen itkussa ei ole mitään pahaa. Sitä ei tule pelätä, eikä sitä tule poistaa lapsen elämästä. Lapsen on tärkeää käydä läpi ne tunteet, mitä vanhemmasta eroaminen aiheuttaa, jotta hän myös huomaa, että tilanteessa ei ole mitään uhkaavaa ja hän selviää siitä. Toki on tärkeää, että vanhempana voit luottaa päiväkodin aikuisiin, jos koet että et voi, se kannattaa ottaa herkästi puheesti henkilökunnan kanssa.
Kun lapsi näkee että sekä äiti/ isä ja päiväkodin aikuiset pysyvät tilanteessa rauhallisena ja kestävät lapsen itkun, hän uskoo myös että päiväkoti on turvallinen paikka jäädä ja että myös muihin aikuisiin kuin omaan vanhempaan voi tukeutua. Nämä on tärkeitä oppeja myös tulevaisuutta ajatellen, esim. se koulu alkaa aiemmin kuin arvaattekaan... Älkää siis tehkö lapsellenne karhunpalvelusta, jossa yritätte silottaa tien niin puuterinpehmeäksi, ettei lapselle koskaan tulisi itkua tai kiukkua mistään asiasta. Koskee myös asioita kuten kotoa lähteminen, nukkumaanmeno, leikkien lopettaminen ja riittävän vaatetuksen pukeminen. Vanhempi päättää, lapsi ei, vaikka itku tulisikin.
Kommentit (100)
Minä luulin, että tässä puhutaan alle kolmevuotiaista lapsista eikä kouluikäisistä. Parivuotiaankin pitää oppia, että aina ei saa tahtoa läpi. Sen ikäinen ei ymmärrä vielä mitään, jos kesälomareissu jää väliin, mutta ymmärtää kumppareiden ja lenkkareiden eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap voisi varhaiskasvatuksen ammattilaisena valita sanansa vähän paremmin. Tosi hehkeää lukea väkivaltaperheessä kasvaneena miten vanhemman "kuuluu" tuottaa pettymyksiä. Ai niinkuin rikkoa tavaroita silmien edessä, huutaa lapselle aikuisten ongelmista, syyllistää normaaleista tarpeista, jättää hakematta harrastuksista, unohtaa ja jättää huomioimatta merkkipäivät, ilmestyä kavereiden eteen humalassa, perua harrastukset ja kavereiden näkeminen luettuaan itsetuhoisuudesta päiväkirjassa, heittää lapsen hymypatsas säpäleiksi lattialle lapsen silmien edessä jne jne jne.
Vanhemman tehtävä on kasvattaa ja rakastaa omaa jälkikasvuaan.
Tiedät itsekin, ettei aloituksessa tuollaisia puhuttu. Olen pahoillani että olet joutunut lapsuudessasi kokemaan tuollaisia asioita, mutta aikuisina meillä on myös itsellämme velvollisuus käsitellä ne omat lapsuustraumat, eikä roikottaa niitä mukana. Ei ole kenenkään velvollisuus asetella sanojaan pumpuliin, vaan koska sulla on taustalla joku trauma, jolla haluat aasinsillan kautta syyllistää muita.
Vierailija kirjoitti:
Ja maailma hallituksineen jatkaa samaa harmaan loppuun. Kyllä. Kärvistely, itkeskeltyä, sietäminen, kestäminen, pettyminen ja kyynistyminen on elämän tarkoitus ihan lapsesta saakka.
Tämän vuoksi en lapsia tehnytkään ja pian 50 mittarissa.
Kasvatuksen tarkoitus on yhteiskuntaan sosiaalistaminen, eli tapojen, traditioiden, sääntöjen ja lakien sekä rutiinien siirtäminen kasvatettavalle. Perimmäinen tarkoitus on sosiaalistaa kasvatettavasta yhteiskuntakelpoinen ja yhteiskunnalle hyödyllinen yksilö, joka maksaa veroja ja tietää osansa yhteiskunnan suuressa kuvassa.
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Kyllä tämä lasten olematon pettymyksensietokyky jota pitäisi harjoitella siinä taaperoiässä on todella iso ongelma tänä päivänä. Kuoppaa ne vanhemma kaivaa itselleen, jotka kaiken antavat lapsilleen periksi ja miksi 2-vuotiaalta kysytään joka hiton asia? Ulos laitetaan säänmukaiset ja muutenkin järkevät vaatteet, pöydässä istutaan kun on ruoka-aika, potalle mennään välillä, kylästä lähdetään kun on aika jne. Ei näitä asioita kysytä lapselta että haluatko? Ai ei se halua Voivoi.
Nyt jotkut ihmiset alkoi saivarrella onko se vanhemman tehtävä varsinaisesti tuottaa niitä pettymyksiä, niin kyllä mun mielestä on ihan yhtä lailla kun joidenkin mielestä vanhemmat eivät saa tuottaa mitään pettymyksiä lapsille. Jotkut ihan oikeasti pelkäävät pilaavansa ja aiheuttavansa traumoja lapsellensa sillä kun yksinkertaisesti esim kieltävät jotain. Ja sitä lapsen itkua pelätään ihan hirveästi. Lapsi jopa itsekin pelkää sitä, koska ei ole tottunut kuulemaan omaa itkuaan kun vanhemmat pienestä pitäen heti työntämässä jotain patukkaa suuhun tai tekemässä sirkustemppuja jos pienikin inahdus kuuluu. Jotnekin se vauva-aika jää päälle ja ajatellaan että jonkun 3-vuotiaankin itkuun pitää vastata heti ja moni menee aivan liikaa siihen tunteeseen mukaan ja se vasta ahdistaakin lasta. Eli tehdään pahaa sit eri tavalla lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap voisi varhaiskasvatuksen ammattilaisena valita sanansa vähän paremmin. Tosi hehkeää lukea väkivaltaperheessä kasvaneena miten vanhemman "kuuluu" tuottaa pettymyksiä. Ai niinkuin rikkoa tavaroita silmien edessä, huutaa lapselle aikuisten ongelmista, syyllistää normaaleista tarpeista, jättää hakematta harrastuksista, unohtaa ja jättää huomioimatta merkkipäivät, ilmestyä kavereiden eteen humalassa, perua harrastukset ja kavereiden näkeminen luettuaan itsetuhoisuudesta päiväkirjassa, heittää lapsen hymypatsas säpäleiksi lattialle lapsen silmien edessä jne jne jne.
Vanhemman tehtävä on kasvattaa ja rakastaa omaa jälkikasvuaan.
Eihän ap tuota tarkoittanut. Kysehän on siitä, että jos lapsi ei esimerkiksi halua lähteä päiväkotiin ja vanhemmat siitä huolimatta hänet työaamuna sinne vievät, niin siitä tulee lapselle pettymys. Ei sitä tieten tahtoen tuoteta, mutta normaalissa arjessa tulee jatkuvasti tilanteita, joissa lapsi pettyy tai harmistuu. NÄISSÄ tilanteissa on tärkeää, että että vanhempi pysyy jämäkkänä ja johdonmukaisena, eikä rupea lapsen pompoteltavaksi.
On aivan eri asia jos vanhempi on persoonallisuushäiriöinen kusipää, mutta siitähän aloituksessa ei ollut lainkaan kyse.
Vierailija kirjoitti:
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Minkälaisia traumoja näillä vanhemmilla on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On parempi sanoa antaa kokea, kuin tuottaa. Tuottaminen on tuottamuksellista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Minkälaisia traumoja näillä vanhemmilla on?
Tätä olen miettinyt. Itsekin varhaiskasvatusalalla, eikä oma lapsuus myöskään mikään kaikkein paras ollut. Silti vaikea ymmärtää osaa näistä nykyvanhemmista. Rajojen asettaminen puuttuu täysin. Jotain mumistaan että voisitko olla hyppimättä sohvalla, eikä edes välitetä mitä sit sen jälkeen tapahtuu kun asiasta hiljaa mumistu. Siinähän osoitat heti että sinun sanoillasi ei ole mitään merkitystä, eikä ole jatkossakaan. Jotnekin tuntuu että järki puuttuu monilta päästä kokonaan ja pelätään sitä omaa pientä lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ositttain on sellaista lapsen aliarvioimista myös se että pelätään että lapsi niin hauras ettei se kestä mitään pettymyksiä. Minkälainen lapsi tästä sitten kasvaa kun pienestä pitäen ajatellaan näin? No juuri sellainen hauras joka ei oikeasti kestä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On parempi sanoa antaa kokea, kuin tuottaa. Tuottaminen on tuottamuksellista.
No voi sanoa antaa kokea, jos se tuottaa jollekin vähemmän traumoja kuin sana tuottaa. Niin tai näin, pointti on että vanhemman tulee olla se, joka sanoo tarvittaessa asiat x ja y, vaikka siitä tulee lapselle pettymys ja itku.
Tooodela järkky meno alkaa olla sen takia etteivät vanhemmat enää kasvata lapsiaan ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viisaita sanoja aloittajalta. T. Lastenpsykiatri
Voisiko lastenpsykiatri avata miksi vanhemmat toimivat enenevissä määrin niin etteivät uskalla tuottaa niitä pettymyksiä lapsilleen? Mitä omia käsittelemättömiä traumoja vanhemmilla on siinä taustalla?
Vierailija kirjoitti:
Myös lapsen yksi tärkeimpiä tehtäviä on tuottaa vanhemmallaan pettymyksiä.
Hiukan kouluttaa vanhempiaan että lapsi se elääkin omaa elämäänsä, eikä ole vanhmpiensa ohjailtavissa. Kaikki vanhemmat ei kestä tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta aloitus on curling-vanhemmuutta. Vanhemman ei tarvitse siloittaa lapsen tietä. Mutta ei hänen tarvitse tekemällä tehdäkään niitä pettymyksiä, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.
Niitä ei todellakaan tarvitse tekemällä tehdä, kun meidän kaikkien jokapäiväinen arki tuottaa niitä ihan luonnollisesti ja olisi tärkeää, että vanhempi sekä lapsi kestää ne jokapäiväiset, arjen pienet pettymykset :) Kannattaa kyllä tutkailla itseään, omaa menneisyyttään ja omia tunteitaan, jos tästä aloituksesta nousi ensimmäisenä pintaan ajatus, että sinun pitäisi alkaa tehtailemaan lapselle tosi ikäviä ja isoja pettymyksiä elämään. Omat pettymykset ja niihin liittyvät traumathan siellä tosiaan usein on taustalla, jos vanhempi ei kestä niitä lapsen pettymyksen tunteita tai sitä, että vanhempi omilla sanoillaan ja teoillaan niitä lapselle myös joutuu tuottamaan (esim. s
Olen sivusta seurannut, että lapselle tehtaillaan pettymyksiä. Joku kerran ei viitsinyt tehdä jotain, laiskuuttaan, ja kuittasi, että hyvähän tämä on, että lapsi joutuu pettymään. Av:lla on ollut usein joululahjakeskusteluita, joissa todettu, ettei lapselle kannata ostaa kaikkia toiveita, että lapsi joutuu pettymään, kun se on niin hyväksi.
mitä omaan lapsuuteeni tulee, niin isä sanoi aina, että meillä ei lapset päätä mitään. Joo, kyllä minulla sellainen trauma on, etten saanut (halpojakaan) joululahjoja, Jos isä ei itse sellaisista välittänyt. Halusin aina lapsena kauko-ohjattavan auton, mutta isä sanoi, ettei tyttö sellaista halua. Ja muistan, kuinka pääsiäisenä en saanut sormus-pääsiäismunaa, vaan minulle ostettiin mignon-muna, koska suklaa on laadukkampaa (eli rahasta tämä ei ollut kiinni).
minä kyllä ostan lapsilleni sen, mitä he toivovat, mutta ulos lähtevät sään mukaisissa vaatteissa, jäävät päiväkotiin silloin kun pitää, syövät sitä mitä tarjotaan ja pesevät hampaansa kun pitää. Kompensoin omaa traumaa vain sen osalta, mistä itse traumani sain: joululahjat ja pääsiäisemunat.
sama
Vierailija kirjoitti:
Tämä hokema on raivostuttavan kulunut eikä minun mielestäni ole totta.
En jaksa todellakaan uskoa, että vanhemman TÄRKEIN tehtävä olisi tuottaa lapselle pettymyksiä. Keksin heti ainakin kymmenen tärkeämpää tehtävää.
Ja juuri tuo PETTYMYSTEN TUOTTAMINEN. Ei niitä erikseen tarvitse tuottaa - kyllä maailmassa tulee pettymyksiä vastaan aivan varmasti ilman, että omat vanhemmat niitä erikseen ja erityisesti lapselleen tehtailevat.
Sillä, että sadepäivänä laitetaan kumpparit äidin päätöksellä tai että päiväkotiin jäädään aamulla, koska äidin pitää mennä töihin ei taas ole mitään tekemistä tällaisen kuluneen kliseen kanssa.
On vanhempia, jotka silottelevat ne pienetkin pettymykset pois koko lapsuuden. Miten arvelet käyvän päivähoidossa ja koulussa, kun tulee rajoja, eikä kaikki suju kuten lapsi haluaa.
Asetin rajoja kotonamme vanhempien kanssa kyläilleelle 2-vuotiaalle kummipojalle. Hän ei saanut väännellä keskuspölynimurin suojakantta, ei se se kannen jousi sitä vääntöä loputtomiin kestä. Hän ei myöskään saanut täyttää tiskikonetta, en halunnut vieraskuppien hajoavan.
Lapsi itkee ja vanhemmat pyörittelivät silmiään. Ei elettäkään puuttua lapsen touhuihin. Oma lapsi kasvatettiin sitten hieman toisin.
olisi parempi muotoilla asia niin, että yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on asettaa lapselle sopivat rajat, huolimatta siis siitä, että niiden noudattaminen tuottaa lapselle joskus pettymyksiä. Itse pettymyksen tuottaminen ei siis ole se tavoite, jos olisi, niin pettymyksiä voi toki tuottaa muillakin tavoilla kuin asettamalla rajoja, eikä ne todellakaan ole aina lapselle hyväksi ja lapsen edun mukaisia. Normaali elämä, jossa vanhemmat pitää kiinni rajoista, tuottaa ihan tarpeeksi pettymyksiä ilman, että niitä pitäisi jotenkin erityisesti yrittää hakea.
Alue: Aihe vapaa
Ei, vaan vanhemman nimenomaan pitää olla se, joka uskaltaa myös tuottaa niitä. Eli tehdä päätöksiä ja pitää kiinni rajoista, vaikka ne tuottavat lapselle pettymyksen.