Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhemman yksi tärkeimpiä tehtäviä on tuottaa lapselle pettymyksiä
22.10.2024 |
Olen päiväkodissa töissä ja halusin tehdä tälläisen noston, koska tähän asiaan törmätään varhaiskasvatuksessa joka ikinen päivä. On tärkeää, että lasta kuunnellaan ja hänelle sanoitetaan asioita, sekä on hienoa nähdä kuinka turvallisia suhteita ja kasvuympäristöjä nykypäivän vanhemmat osaavat lapsilleen luoda. Mutta..
Vanhempien TULEE tuottaa lapselleen pettymyksiä ja vetää rajoja. Monen vanhemman on esimerkiksi vaikeaa jättää lasta hoitoon, koska eivät kestä jos lapsi alkaa itkemään. Lapsi saattaa jopa itse päättää siitä, tuleeko hän aamulla päiväkotiin vai ei. Tai keksitään mitä ihmeellisempiä palkintoja, että saadaan lapsi jäämään hoitoon ilman itkua. Ei ei ja ei. Vanhemman epävarmuus jättötilanteissa tarttuu myös lapseen, jolloin lapselle tulee turvaton olo. Lapsi saa tilanteessa myös aivan liikaa valtaa ikäänsä nähden, joka hämmentää lasta ja lisää turvattomuuden tunnetta.
Siinä lapsen itkussa ei ole mitään pahaa. Sitä ei tule pelätä, eikä sitä tule poistaa lapsen elämästä. Lapsen on tärkeää käydä läpi ne tunteet, mitä vanhemmasta eroaminen aiheuttaa, jotta hän myös huomaa, että tilanteessa ei ole mitään uhkaavaa ja hän selviää siitä. Toki on tärkeää, että vanhempana voit luottaa päiväkodin aikuisiin, jos koet että et voi, se kannattaa ottaa herkästi puheesti henkilökunnan kanssa.
Kun lapsi näkee että sekä äiti/ isä ja päiväkodin aikuiset pysyvät tilanteessa rauhallisena ja kestävät lapsen itkun, hän uskoo myös että päiväkoti on turvallinen paikka jäädä ja että myös muihin aikuisiin kuin omaan vanhempaan voi tukeutua. Nämä on tärkeitä oppeja myös tulevaisuutta ajatellen, esim. se koulu alkaa aiemmin kuin arvaattekaan... Älkää siis tehkö lapsellenne karhunpalvelusta, jossa yritätte silottaa tien niin puuterinpehmeäksi, ettei lapselle koskaan tulisi itkua tai kiukkua mistään asiasta. Koskee myös asioita kuten kotoa lähteminen, nukkumaanmeno, leikkien lopettaminen ja riittävän vaatetuksen pukeminen. Vanhempi päättää, lapsi ei, vaikka itku tulisikin.
Kommentit (100)
Karaiseva hylkäämis kokemus nyt ei varsinaisesti ole lapselle mitenkään hyödyksi, mutta ei vanhemman toki tarvitse päiväkotiin jättäessä kärsimystä pitkittää. Onneksi ei ole omille lapsille tarvinnut moista tuottaa, koska ovat olleet riittävän vanhoja hoitoon mennessä. Oma lapseni aina pohtii, että miksi nuo taaperot aina itkee ja karjuu niin yhdessä ollaan todettu, että eivät ole riittävän kypsiä päiväkotiin.
Toinen missä en hiero märkää rättiä vasten kasvoja, on ihmissuhde pettymykset. Toki jos on omalla käytöksellä aiheuttanut jotain niin siinä on kasvatuksen paikka. Mutta nykyään on niin itsekeskeisiä ja ilkeitä lapsia, joiden käsittämättömän toiminnan en anna lapseni itsetuntoa pilata vaan siloittelen kokemusta, jotta hän ei lannistu ja menetä toivoa kavereihin.
Pettymysten sietäminen kuuluu toki kasvuun ja yhdistäisin sen sääntöjen noudattamiseen tai ettei aina saa haluamaansa jne. Ei ole meidän lapset näillä opeilla saaneet mitään kohtauksia uhma iän jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Minkälaisia traumoja näillä vanhemmilla on?
Tätä olen miettinyt. Itsekin varhaiskasvatusalalla, eikä oma lapsuus myöskään mikään kaikkein paras ollut. Silti vaikea ymmärtää osaa näistä nykyvanhemmista. Rajojen asettaminen puuttuu täysin. Jotain mumistaan että voisitko olla hyppimättä sohvalla, eikä edes välitetä mitä sit sen jälkeen tapahtuu kun asiasta hiljaa mumistu. Siinähän osoitat heti että sinun sanoillasi ei ole mitään merkitystä, eikä ole jatkossakaan. Jotnekin tuntuu että järki puuttuu monilta päästä kokonaan ja pelätään sitä omaa pientä lasta.
Ajat ja kasvatuskulttuuri muuttuvat. Perinteistä kurikasvatusta ei enää hyväksytä ja fyysisten keinojen käyttö on varattu niihin tilanteisiin missä lapsi on akuutissa vaarassa eikä muiden keinojen käyttö ole tuottanut tulosta. Jos lapsi hyppii sohvalla, niin itse varhaiskasvattajana komennan kerran ja ehkä toisenkin kerran, mutta sen jälkeen yleensä annan asian olla. Lapsen nostaminen pois sohvalta ja mahdollinen kiinnipitäminen jotta lapsi ei menisi uudelleen sohvalle vaatisivat molemmat sen, että perustelisin asian fyysisen rajoittamisen lomakkeelle joka lähetettäisiin edelleen tiedoksi lapsen vanhemmille, päiväkodin johtajalle ja varhaiskasvatustoimeen. Sellaiseen ei riitä aika eikä jaksaminen, ja sen puoleen pelkästään se, että lapsi ei totellut ei riitä perusteeksi fyysiselle rajoittamiselle.
Naurettavin syy lapsen kurittomaan käyttäytymiseen, mitä olen kuullut, oli että lapsen psyyke ei kestä jos sitä lasta kielletään. Tollasten ihmisten pitäisi kokonaan jättää lapset hankkimatta.
Vierailija kirjoitti:
On parempi sanoa antaa kokea, kuin tuottaa. Tuottaminen on tuottamuksellista.
Onhan se pettymyksen tuottamista, kun vanhempi sanoo lapselle ei lapsen haluamaan asiaan. Pettymyksen kokeminen taas ei riipu vanhemmasta ollenkaan. Kun kaveri vie lapsen kädestä lelun tai jäätelö tippuu maahan, niin se on pettymyksen kokemista. Lapsenkin pitää oppia, että hänen halunsa tehdä jotain on joskus kiellettyä. Jos vanhempi eikä hoitaja koskaan sano lapselle ei, niin ensimmäinen sanoja voi olla opettaja tai poliisi. Se se vasta on lapselle järkytys, lapsihan on jo siinä iso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naurettavin syy lapsen kurittomaan käyttäytymiseen, mitä olen kuullut, oli että lapsen psyyke ei kestä jos sitä lasta kielletään. Tollasten ihmisten pitäisi kokonaan jättää lapset hankkimatta.
Myös perheneuvolassa kehotetaan sanoittamaan eikä torumaan.
Vierailija kirjoitti:
On parempi sanoa antaa kokea, kuin tuottaa. Tuottaminen on tuottamuksellista.
Kenelle tai mille parempi? Sun fiiliksille?
Rajan pitäminen tuottaa pettymyksen lapselle. Tässä on kyse rajoista, pitämisestä ja opettamisesta, ja tällä touhulla on seurauksia, lyhyellä jänteellä pettymys ja pidemmällä tähtäimellä, oppiminen, hyväksyminen ja eritoten: oikeanmallinen siirtäminen seuraavalle polvelle.
Pettymysten tuottaminen on yksi vanhemmuuden olennainen taito, otsikko joukossa muita vastaavia, keskeisiä oppeja. Otsikon takana on myös ranskalaisia viivoja, esim kuinka turvallisesti kuljettaa lapsi läpi nousseen pettymyksen ja antaa sekä tämän akuutin tunteen että muidenkin tunteiden käsittelyyn välineet.
Yksilöllisyyden merkittävä nousu yhteiskunnassamme alkaa näkyä siten, että vanhempi on loukkaantunut siitä, että ulkopuoliset rajoittavat hänen lastaan, kun tämä juoksee ratikan käytävällä ja kiljuu. Vanhemman mielestä se on aivan sallittavaa ja siihen puuttuminen on törkeää. Alle pari kuukautta tästä tosielämän tapauksesta. Rajojen asettaminen ja yhteisön huomioiminen on hapertumassa, tämä on loppupäätä ja ap kuvasi alkupäätä. Ja vastustusta herättää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä hokema on raivostuttavan kulunut eikä minun mielestäni ole totta.
En jaksa todellakaan uskoa, että vanhemman TÄRKEIN tehtävä olisi tuottaa lapselle pettymyksiä. Keksin heti ainakin kymmenen tärkeämpää tehtävää.
Ja juuri tuo PETTYMYSTEN TUOTTAMINEN. Ei niitä erikseen tarvitse tuottaa - kyllä maailmassa tulee pettymyksiä vastaan aivan varmasti ilman, että omat vanhemmat niitä erikseen ja erityisesti lapselleen tehtailevat.
Sillä, että sadepäivänä laitetaan kumpparit äidin päätöksellä tai että päiväkotiin jäädään aamulla, koska äidin pitää mennä töihin ei taas ole mitään tekemistä tällaisen kuluneen kliseen kanssa.
On vanhempia, jotka silottelevat ne pienetkin pettymykset pois koko lapsuuden. Miten arvelet käyvän päivähoidossa ja koulussa, kun tulee rajoja, eikä kaikki suju kuten lapsi haluaa.
Olen kirjoittanut tänne useamman kommentin siltä pohjalta, että ex-kumppani on siloitellut lapselleen kaiken yläasteikä mukaan lukien. Lapsi on tällä hetkellä kiireellisesti sijoitettuna ja huostaanotosta puhutaan todellisena vaihtoehtona. Kuten sanoin: jos vanhempi ei opeta pettymistä oikein siis hallitusti tuota pettymyksiä lapsesta kasvaa rajaton, ja lopulta niitä rajoja alkaa opettaa lastensuojelu ja poliisi.
Todella mainio kommentti oli yllä, jossa esimerkin sohvalla pomppivalle lapselle vanhempi "mutisee jotain lopettamisesta" piittaamatta puheidensa seurauksista tai rakentamatta selkeää ja tuntuvaa seurausta huonosta käytöksestä. Tämä on erittäin asian ytimessä.
Vierailija kirjoitti:
Yksilöllisyyden merkittävä nousu yhteiskunnassamme alkaa näkyä siten, että vanhempi on loukkaantunut siitä, että ulkopuoliset rajoittavat hänen lastaan, kun tämä juoksee ratikan käytävällä ja kiljuu. Vanhemman mielestä se on aivan sallittavaa ja siihen puuttuminen on törkeää. Alle pari kuukautta tästä tosielämän tapauksesta. Rajojen asettaminen ja yhteisön huomioiminen on hapertumassa, tämä on loppupäätä ja ap kuvasi alkupäätä. Ja vastustusta herättää...
Nuorille vanhemmille on opetettu, että lapsella on oikeus ilmaista tunteitaan vapaasti. Tunneilmaisun rajoittamisen katsotaan aiheuttavan traumoja. Boomerit eivät tätä tiedä, ja siksi saattavat pyrkiä pitämään kuria lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Karaiseva hylkäämis kokemus nyt ei varsinaisesti ole lapselle mitenkään hyödyksi, mutta ei vanhemman toki tarvitse päiväkotiin jättäessä kärsimystä pitkittää. Onneksi ei ole omille lapsille tarvinnut moista tuottaa, koska ovat olleet riittävän vanhoja hoitoon mennessä. Oma lapseni aina pohtii, että miksi nuo taaperot aina itkee ja karjuu niin yhdessä ollaan todettu, että eivät ole riittävän kypsiä päiväkotiin.
Toinen missä en hiero märkää rättiä vasten kasvoja, on ihmissuhde pettymykset. Toki jos on omalla käytöksellä aiheuttanut jotain niin siinä on kasvatuksen paikka. Mutta nykyään on niin itsekeskeisiä ja ilkeitä lapsia, joiden käsittämättömän toiminnan en anna lapseni itsetuntoa pilata vaan siloittelen kokemusta, jotta hän ei lannistu ja menetä toivoa kavereihin.
Pettymysten sietäminen kuuluu toki kasvuun ja yhdistäisin sen sääntöjen noudattamiseen tai ettei aina saa haluamaansa jne. Ei ole meidän lap
Tämä on ihan totta. Usein ne lapset jotka itkee päiväkotiin jäädessä on vailla isän ja äidin huomiota ja hoivaa. Ei ole omat lapsetkaan itkeneet, koska eivät ole lähes vauvana sinne joutuneet ja ovat saaneet viettää paljon vapaata, pitkät lomat ja olla päiväkodissa kohtuullisen pituisia päiviä! Ihan hullua että nykyään tuodaan jopa 1-2-vuotiaita päiväkotiin täyspitkiksi päiviksi pois uuden vauvan tieltä.
Vanhemman yksi tärkeimmistä tehtävistä on olla siloittamatta elämää ja antaa pettymysten tulla, kun ovat tullakseen. Ja sitten tukea, antaa työkaluja pettymyksen käsittelyyn ja kestää lapsen tunteet.
Lapseni kilpaurheilee. Yhtään pettymystä ei ole itse tarvinnut järjestää. Hän on myös niin vanha, että on elänyt läpi korona-ajan, jolloin pettymyksiä oikein satoi, kun mikä tahansa kiva saattoi peruuntua pienenkin nuhan tai yskän vuoksi.
Mutta ap varmaan tarkoitti sitä, että vanhemman pitää asettaa rajat ja pitää niistä kiinni, vaikka se tuottaisi lapselle pettymyksen ja tunnepurkauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Minkälaisia traumoja näillä vanhemmilla on?
Tätä olen miettinyt. Itsekin varhaiskasvatusalalla, eikä oma lapsuus myöskään mikään kaikkein paras ollut. Silti vaikea ymmärtää osaa näistä nykyvanhemmista. Rajojen
No tuossa vaiheessa peli on kyllä jo menetetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksilöllisyyden merkittävä nousu yhteiskunnassamme alkaa näkyä siten, että vanhempi on loukkaantunut siitä, että ulkopuoliset rajoittavat hänen lastaan, kun tämä juoksee ratikan käytävällä ja kiljuu. Vanhemman mielestä se on aivan sallittavaa ja siihen puuttuminen on törkeää. Alle pari kuukautta tästä tosielämän tapauksesta. Rajojen asettaminen ja yhteisön huomioiminen on hapertumassa, tämä on loppupäätä ja ap kuvasi alkupäätä. Ja vastustusta herättää...
Nuorille vanhemmille on opetettu, että lapsella on oikeus ilmaista tunteitaan vapaasti. Tunneilmaisun rajoittamisen katsotaan aiheuttavan traumoja. Boomerit eivät tätä tiedä, ja siksi saattavat pyrkiä pitämään kuria lapselle.
No tässä nyt sekä ihan yleisen matkustusturvallisuuden että HSL:n ohjeistuksen mukaisesti pitäisi tämä tunneilmaisu nyt rajata, koska ei todellakaan olla omassa yksityisessä tilassa. Kun ei olla omassa tilassa, yhteisö on laitettava yksilön edelle.
Trollikommentti taisi olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tämähän periaate hienosti toteutuukin 70-luvun umpitraumatisoituneissa ja suorituskeskeisissä vanhemmissa, joiden lapset ovat vielä enemmän kujalla kuin vanhempansa.
Olen täysin eri mieltä. Rakkaus on se mikä on tärkeintä. Rakkaus, vakaus, turvallisuus. Järkevät rajat. Luottamus, keskusteluyhteys ja se tunne, että vanhemmalle voi aina puhua, oli tilanne mikä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta tämä ketju kuvaa nyt hyvin sitä, miksi joillekin vanhemmille on niin tavattoman vaikeaa tuottaa lapselleen ihan tavallisia arkielämän pettymyksiä, kuten että et saa jäätelöä ennenkuin ruoka on syöty.
Taustalla on omia käsittelemättömiä lapsuustraumoja ja niihin liittyviä tunteita, kuten surua, pelkoa, vihaa. Johtaen siihen että rajojen laitto omalle lapselle on vaikeaa ja ehkä myös kapinoidaan lastenkasvatuksen ammattilaisia vastaan: vaikka heillä olisi tutkimustietoon perustuvia, täysin valideja pointteja.
Minkälaisia traumoja näillä vanhemmilla on?
Meillä yksi sisaruksista kuoli, kun olimme lapsia/nuoria. Vain kaksi meistä teki lapsen, mutta huomaan, että tämä kokemus on vaikuttanut äitiyteemme. Me käytännössä menetimme myös äitimme, kun sisarus kuoli ja äitimme menetti mielenterveytensä kymmeneksi vuodeksi.
Siskoni on juuri tuollainen, että yrittää siloittaa lapsensa elämästä jokaisen pettymyksen eikä 3-vuotias saisi koskaan pettyä tai itkeä. Todella raskasta seurata sitä vierestä ja lapsikin muuttuu koko ajan raskaammaksi, kun tottuu siihen, että maailma pyörii hänen ympärillään.
Itse selvisin pikkulapsiajasta oikein hyvin, mutta nyt lapsi on esiteini ja samanikäinen kuin minä sisaruksen kuoltua. Huomaan, että yritän lapsen kautta ja lapselle korvata niitä vuosia, jotka itse menetin sisaruksen kuoleman myötä. Meidän elämä on välillä ehkä vähän liikaa hupia ja huvitusta. Ja yritän ehkä liikaakin pitää välit lapseen läheisenä, että hänellä olisi läheinen äiti läpi teinivuosien. Mietin välillä, että onko tämä se millä selviän traumoistani ja vahingoitanko lasta tässä, kun hän saa ja kokee paljon. Pettymyksiä hänkin kyllä kokee ja niissä yritän olla parhaani mukaan tukena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksilöllisyyden merkittävä nousu yhteiskunnassamme alkaa näkyä siten, että vanhempi on loukkaantunut siitä, että ulkopuoliset rajoittavat hänen lastaan, kun tämä juoksee ratikan käytävällä ja kiljuu. Vanhemman mielestä se on aivan sallittavaa ja siihen puuttuminen on törkeää. Alle pari kuukautta tästä tosielämän tapauksesta. Rajojen asettaminen ja yhteisön huomioiminen on hapertumassa, tämä on loppupäätä ja ap kuvasi alkupäätä. Ja vastustusta herättää...
Nuorille vanhemmille on opetettu, että lapsella on oikeus ilmaista tunteitaan vapaasti. Tunneilmaisun rajoittamisen katsotaan aiheuttavan traumoja. Boomerit eivät tätä tiedä, ja siksi saattavat pyrkiä pitämään kuria lapselle.
Oikea hölmölandia tulossa, kaikki menee OMIEN tunteiden perässä vaan MINÄ HALUAN määrää kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurettavin syy lapsen kurittomaan käyttäytymiseen, mitä olen kuullut, oli että lapsen psyyke ei kestä jos sitä lasta kielletään. Tollasten ihmisten pitäisi kokonaan jättää lapset hankkimatta.
Myös perheneuvolassa kehotetaan sanoittamaan eikä torumaan.
No, ne perheneuvojat hölöttävät kyllä mitä sattuu siellä joskus. Olen itsekin saanut aivan naurettavia neuvoja sieltä esim parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksilöllisyyden merkittävä nousu yhteiskunnassamme alkaa näkyä siten, että vanhempi on loukkaantunut siitä, että ulkopuoliset rajoittavat hänen lastaan, kun tämä juoksee ratikan käytävällä ja kiljuu. Vanhemman mielestä se on aivan sallittavaa ja siihen puuttuminen on törkeää. Alle pari kuukautta tästä tosielämän tapauksesta. Rajojen asettaminen ja yhteisön huomioiminen on hapertumassa, tämä on loppupäätä ja ap kuvasi alkupäätä. Ja vastustusta herättää...
Nuorille vanhemmille on opetettu, että lapsella on oikeus ilmaista tunteitaan vapaasti. Tunneilmaisun rajoittamisen katsotaan aiheuttavan traumoja. Boomerit eivät tätä tiedä, ja siksi saattavat pyrkiä pitämään kuria lapselle.
No tässä nyt sekä ihan yleisen matkustusturvallisuuden että HSL:n ohjeistuksen mukaisesti pit
Jos on monta lasta niin tuo voi olla hankalaa. Esim. ei oikein voi jättää vauvaa ja taaperoa yksin jotta pääsee lähtemään 4v:n perään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurettavin syy lapsen kurittomaan käyttäytymiseen, mitä olen kuullut, oli että lapsen psyyke ei kestä jos sitä lasta kielletään. Tollasten ihmisten pitäisi kokonaan jättää lapset hankkimatta.
Myös perheneuvolassa kehotetaan sanoittamaan eikä torumaan.
Ihan niin kuin virallisten suositusten mukaan tuleekin.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos. Muotoilit ajatukseni hyvin. Juuri tästä on kyse.
terv. Tuo, joka pakotettiin syömään mignon-munaa