Millaista on olla parisuhteessa ihmisen kanssa, jolta puuttuu empatiakyky?

Vierailija kirjoitti:

Ei tee asioita vain toista ilahduttaakseen.

Ei osaa lohduttaa. Lähtee tai pyrkii pois tilanteesta jos itken (itkenyt olen 2 kertaa ja molemmilla kerroilla sama, ts en ole jatkuva "itkijä")

Siinä kaksi esimerkkiä jotka tapahtunut omalla kohdalla..yhdessä puoltoista vuotta.

Olen eri. Kun itkin äitini kuolemaa, mies totesi kylmästi, että eihän hänkään itkenyt, kun hänen isänsä kuoli. Heillä oli käsittääkseni ollut kohtuullisen hyvät välit.

Entä (pari)suhde sellaisen empatiakyvyttömän henkilön kanssa, joka näyttelee normaalia? Siis ei manipuloidakseen tai huijatakseen, vaan ennemminkin sopeutumiskeinona. Onko kenelläkään kokemusta? Huomaako mistään, että hän ei ole normaali?

Vierailija kirjoitti:

Kysy Melanialta.

 

Itselle tuli mieleen sama pariskunta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on vaikeaa kun toiselta puuttuu tunneäly, ei ymmärrä miksi hänen halutaan tekevän tiettyjä asioita ja miten hänen toimintansa vaikuttaa sinuun.

On olemassa toinenkin mahdollisuus. Nämä henkilöt saattavat nauttia siitä, kun joku kärsii.

Vierailija kirjoitti: Tietojeni mukaan ainakin neljä eri naista on jättänyt kyseisen luomakunnan kruunun pitkän liiton tai suhteen jälkeen.

Minä sanoin kohtaamalleni luomakunnan kruunulle, että varmasti hänen aiemmatkin kumppaninsa ovat maininneet hänen tunteettomasta ja itsekeskeisestä tavastaan toimia. Kuulemma kukaan ei ollut, olin ensimmäinen herkkänahkainen, jonka mielestä hän muka käyttäytyi loukkaavasti. En tiedä, ehkäpä muut sitten ovat vain fiksuina naisina lähteneet kävelemään, kun ovat huomanneet minkä kanssa ovat tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Entä (pari)suhde sellaisen empatiakyvyttömän henkilön kanssa, joka näyttelee normaalia? Siis ei manipuloidakseen tai huijatakseen, vaan ennemminkin sopeutumiskeinona. Onko kenelläkään kokemusta? Huomaako mistään, että hän ei ole normaali?

Energiasta. Sanat valehtelevat, mutta et tunne oloasi aidosti huomioiduksi, kuulluksi, ymmärretyksi. Ja kyllä se muutenkin pikkuhiljaa näkyy esim. uutisiin ja muuhun maailman suhtautumisessa: millaisia henkilön reaktiot ovat. Toisteleeko jotain opittuja mantroja, mikä on aito tunne sanojen takana

Joku näkönsä menettänyt sanoi, että on äärimmäisen taitava valheen tunnistaja, sillä hän aistii ihmisistä ilmeiden sijaan jotakin muuta (ehkä sähkömagneettista säteilyä), joka paljastaa välittömästi henkilön todellisen motiivin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on vaikeaa kun toiselta puuttuu tunneäly, ei ymmärrä miksi hänen halutaan tekevän tiettyjä asioita ja miten hänen toimintansa vaikuttaa sinuun.

 

On olemassa toinenkin mahdollisuus. Nämä henkilöt saattavat nauttia siitä, kun joku kärsii.

 

Jep, sadismia esiintyy monessa muodossa. Kaikki ei ole fyysistä kidutusta, myös henkinen kidutus on ihan mahdollista. Sen on todettu aiheuttavan kuitenkin kokijassaan samanlaista kipua, kuin fyysisen

Vierailija kirjoitti:

Entä (pari)suhde sellaisen empatiakyvyttömän henkilön kanssa, joka näyttelee normaalia? Siis ei manipuloidakseen tai huijatakseen, vaan ennemminkin sopeutumiskeinona. Onko kenelläkään kokemusta? Huomaako mistään, että hän ei ole normaali?

Jos muistelen suhteen alkua exän kanssa, niin alussa hän oli jopa yliempaattinen, sellaisella päälleliimatulla tavalla. Voivoivoi, ja kaatoi lohtua ja sympatiaa päälleni, vaikka kyse olisi ollut ihan naurettavan pienestä asiasta, josta olin maininnut. Kai siitä päälleliimattuudesta olisi pitänyt osata päätellä, että se todella on päälleliimattua. Minä lähinnä ajattelin, että siinä on mies joka haluaa olla hyvä ja tukea kumppania, vaikka se vähän överiksi meneekin. Mutta sitten se loppui.

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvaista. Ei kukaan terve ihminen aloita suhdetta empatiakyvyttömän kanssa. 

Luuletko todella tunnistavasi empatiakyvyttömät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sairastat tai satutat itsesi, saat kuulla, mitä olet tehnyt väärin. Sen sijaan, että saisit lohdutusta tai huolenpitoa.

Totta ja pätee kaikkiin ongelmiisi. Jos esim. saat potkut, on se sinun syytäsi tai vähintäänkin tunteesi ovat vääriä. Mitään apua on turha odottaa (poikkeuksena kulissia varten oleva). Varsinkaan emotionaalista tukea ei saa.

Kuvailemasi kylmä käytös on tahallista. Jos toinen osaa esittää mukavaa muitten ihmisten seurassa, se tarkoittaa, että hän on täysin tietoinen siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä ja  mikä ei.

Raskasta, ilotonta ja kylmää. Ihan ok kumppani niin kauan kun arki on tasaista ja yllätyksetöntä ja yleensä hänen ehdoillaan sujuvaa. Minkä tahansa yllätyksen (positiivisen tai negatiivisen) eteen tullessa reagoi sitten sulkeutumalla tai huutamalla. Iloisiin asioihin ei ota mitään kantaa tai vähättelee niitä ja keksii kaikki maailman negatiiviset puolet. Ikäviin asioihin reagoi joko täysin ohittamalla ne tai sitten ottaa ne ikäänkuin henkilökohtaisena loukkauksena ja raivoaa ja syyttelee ja kääntää selkänsä.

Jos esimerkiksi nyt sairastuu niin on turha odottaa apua tai empatiaa vaan tarjolla on vain syyttelyä, huutoa ja vaatimuksia pystyä toimimaan niinkuin terveenäkin.

Todella raskasta ja vie kyllä tehokkaasti kaiken ilon positiivisimmankin ihmisen elämästä. Pahimmillaan siinä itsekin alkaa muuttumaan kylmäksi ja epäempaattiseksi pessimistiksi. 

Mun mielestä täällä menee vähän puurot ja vellit sekaisin. 

Ei heikon empatiakyvyn omaava ihminen ole aina (väittäisin ettei edes yleensä) psykopaatti, narsisti, sadisti jne. Nuo ovat jo todella vakavia persoonan ja mielenterveyden ongelmia, jotka johtavat usein myös moniin muihin ongelmiin yhteiskunnassa - esimerkiksi vankilaan.

Olen seurustellut kahden miehen kanssa, joilla molemmilla oli mielestäni huono empatiakyky, mutta eivät he mitään narsisteja tai psykopaatteja olleet. Lähinnä hyvin itsekeskeisiä ja yksinäisiäkin, introverttejä. Eivät olleet kiinnostuneita muiden ihmisten asioista ja tunneilmaisu oli jotenkin köyhää. Toinen myönsikin ihan suoraa, että hänen on vaikea näyttää positiivisia tunteita ja osoittaa toiselle esim. tykkäävänsä tai rakastavansa. Tiedä sitten, mistä lapsuuden traumasta se johtuu. Joku sanoi joskus, että empatiakyky vaatii älyä, sillä älykkyys mahdollistaa sen, että pystyy ajattelemaan asioita myös toisen kannalta eikä niin mustavalkoisesti. Ainakin toisen tapailemani miehen kohdalla oli ihan suoraan sanottuna kyse siitä, että ei ollut mikään kirkkain valo kadulla, ehkä vain kerta kaikkiaan ei äly riittänyt tällaiseen "tältä kannalta, siltä kannalta" -ajatteluun. 

Ei empatiakyvytön ole aina tahallaan ilkeä. Hän ei vain tule edes ajatelleeksi, että miltä toisesta tuntuu tai miltä jokin tilanne tai asia hänen asemassaan näyttää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sairastat tai satutat itsesi, saat kuulla, mitä olet tehnyt väärin. Sen sijaan, että saisit lohdutusta tai huolenpitoa.

Ei. Empatiakyvytöntä ei kiinnosta, joten ei se ala moralisoimaan. 

Sairastunut ei jaksa huomioida toista samalla tavalla kuin terveenä. Normaali ihminen ymmärtää tämän. Jos empatiakyvytön haluaa sairaalta huomiota, ihailua tai palveluksia itselleen, niin kyllä häntä silloin kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Mietin että on olemassa kahdenlaista empatiakyvyttömyyttä. Jotkut on asperger-tyyppisiä ilman pahaa aietta. Tällaiset eivät vaan kertakaikkiaan tajua toisen tunteita. Ja jotkut ovat lainausmerkeissä malignant empatiakyvyttömiä, eli on paha aie ja intentio, kuten narsistit. 

Eli kaikki empatiakyvyttömät eivät ole välttämättä pahiksia.

Empatiakyvyttömyys ja mahdolliset vaikeudet ilmaista empatiaa ovat eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvi olla edes parisuhde, jotta vaikutukset voi huomata. Tässä joitain esimerkkejä:

-Kertoopa sitten iloisesta tai surullisesta asiasta, niin toinen on hiljaa eikä ota kantaa. Vastakaikua asiaan ei vain tule ja kohta koko asia on jo unohdettu.

-Anteeksipyyntöä ei tule. Tulee korkeintaan jokin pahoittelu, kun asia meni nyt näin, mutta anteeksipyyntöä tai mitään korjausliikettä ei tapahdu. Toisen loukatut tunteet ovat lapsellisia.

-Kärsit elämäsi kovinta aikaa, mutta empatiaa tai yhteydenottoja ei tule. Sen sijaan yhteydessä ollaan siihen sinun loukkaajaasi ja kaikki sinun kärsimyksesi ovat pientä jonkun toisen kärsimyksen rinnalla.

-Kun joku toinen loukkaa sinua, niin alkaa järkiselitykset sen toisen käytökselle. Tai jos hän loukkaa sinua itse ja reagoit, niin alkaa yhteydenpidon vähentäminen. 

Jep. Ja yhteisille tutuille kerrotaan selän takana, miten olet HÄNTÄ loukannut tai jokin muu ikävä valhe sinusta. Siinä sitten ihmettelet, että miksi ihmiset suhtautuvat sinuun niin negatiivisesti.

Sellaista oli että sain turpaani kun erehdyin itkemään kotona . . en suosittele! onneksi mennyttä elämää tuo ex . .

mielenkiintoinen ketju. ihmettelen itse, miten lasten takia niin kauan jaksoin ex-miestäni. joku sanoi täällä ilon lloppuneen elämästä. minä huomasin iloa olevan silloin, kun en ollut mieheni kanssa tekemisissä. kaikki muu tuotti iloa. lapset, sukulaiset, lemmikit, ystävät, työt, harrastukset jne. joku liekki siis onneksi säilyi. myös minun itkemiseni oli mieheni mielestä naurettavaa, ja kivat tapahtumat vähäpätöisiä. hän oli jopa suoraan pettynyt välittäessään jonkun tutun terveiset minulle. olen vain huojentunut ja osaan nauttia elämästäni ilman tuollaista riippakiveä.

Vierailija kirjoitti:

Raskasta, ilotonta ja kylmää. Ihan ok kumppani niin kauan kun arki on tasaista ja yllätyksetöntä ja yleensä hänen ehdoillaan sujuvaa. Minkä tahansa yllätyksen (positiivisen tai negatiivisen) eteen tullessa reagoi sitten sulkeutumalla tai huutamalla. Iloisiin asioihin ei ota mitään kantaa tai vähättelee niitä ja keksii kaikki maailman negatiiviset puolet. Ikäviin asioihin reagoi joko täysin ohittamalla ne tai sitten ottaa ne ikäänkuin henkilökohtaisena loukkauksena ja raivoaa ja syyttelee ja kääntää selkänsä.

Jos esimerkiksi nyt sairastuu niin on turha odottaa apua tai empatiaa vaan tarjolla on vain syyttelyä, huutoa ja vaatimuksia pystyä toimimaan niinkuin terveenäkin.

Todella raskasta ja vie kyllä tehokkaasti kaiken ilon positiivisimmankin ihmisen elämästä. Pahimmillaan siinä itsekin alkaa muuttumaan kylmäksi ja epäempaattiseksi pessimistiksi. 

Tässä kuvailtiin mun mies niin tarkasti, että tuntui fyysisesti pahalta. Ehkä kirjoittaja itse on kokenut yhtä hirveän parisuhteen kuin minäkin. 

Ongelmani on se, että sairaan lapsuuden kodin kasvattina en nähnyt itsessäni mitään hyvää tai arvokasta kun nuorena tapasin mieheni. Vanhempani sopivat tuohon lainaamaani kuvaukseen myös. Miten olisin voinut muunlaisen ihmisen edes valita elämääni. Enhän ymmärtänyt nuorempana, että voisin aidosti valita asioita ja ihmisiä elämässäni. 

Nyt sitten nelikymppisenä silmäni ovat aukeamassa ja rakennan elämääni uudelleen. Ihmettelen kuka olen ja mitä haluan. Toivon, että osaan elää, rakastaa ja tehdä hyviä asioita elämässäni ja toivon, että minua vielä rakastetaan aidosti. 

Kiitos lainaamalleni kirjoittajalle, rohkea ja ihana tuntematon, joka näytit minulle kuinka turhaa toivo tässä suhteessa on. Samalla annoit minulle toivoa, että elämää on tämän kaiken ulkopuolella.

Ex-vaimo oli sellainen ja tuo etuliitehän sen osoittaa, millaista se oli. Mahdotonta. Onneksi lopulta uskalsin erota. Valitettavasti eron jälkeen ei ole kauhean helppoa ollut, koska empatiakyvyttömyys näkyy myös siinä miten vaikkapa lasten asioit hän hoitaa tai niihin liittyvistä asioista sovitaan (riidellään). Tuolle ihmiskoneelle on yksi lysti vaikka ajaisi minut konkurssiin ja ulosottoon järjettömien elarivaatimustensa vuoksi. Ei hän piittaa esim. että siinä tuhoutuu lapsiemme perintö, jos menetän omaisuuteni ulosoton kautta vain hänen leveän elintasonsa vuoksi. Sen erossa saamansa ekan puolikkaan onkin jo hassannut ilmeisesti jäljettömiin vain muutamassa vuodessa.

Eilen kun pääsin töistä kiireisen työvuoron jälkeen, selailin tätä ketjua ja sitä, jossa käsitellään kotitöiden epätasaista jakamista. (HS: jutun jälkeen)

Viimeisenä mainitussa ketjussa oli kirjoittaja, joka mainitsi, että lopulta ei voinut katsoa miestään silmiin. Oli menettänyt kaiken kunnioituksensa laiskaa ja välinpitämätöntä miestään kohtaan. 

Epäempaattinen kumppani siinäkin, joka jättää yhteisen kodin ja yhteisten lasten ja yhteisten asioiden hoitamisen puolison harteille. 

Mullakin oli tuollainen ex ja molemmat ketjut kertoivat kyllä siitä, millaista munkin exän kanssa oli olla ja elää. Nyt on katkera, kun ei edes rakentanut suhdetta omiin lapsiinsa, vaan aikuistuvia lapsia ei enää kiinnosta itsekeskeinen ja välinpitämätön isänsä. Lasten ollessa pieniä tein kovasti töitä, että miehellä olisi toimiva suhde omiin lapsiinsa, mutta vanhan viisauden sanoin: kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Miestä kiinnosti isyys kun oli kivaa; futista oli kiva potkia, mutta joukkueen talkoot eivät olleetkaan kivoja, legoilla oli kiva rakennella, mutta leikkien kerääminen ei ollutkaan, hyväntuulisten lasten kanssa touhuaminen oli kivaa, mutta kipeät, uhmikset, mokailevat teinit, lapsiperheen sotkut no-no. Halusi olla lasten kaveri, mutta taantuikin yhdeksi lapseksi itsekin. Jopa niin pitkälle, että joskus tuli mulle kertomaan kuinka 5-vuotias ei halunnut pestä hampaita ja mitä mä nyt teen tai 13-vuotias teinin alku oli sanonut sitä tai tätä, mitä mä nyt teen. 

Mies kyseli muutenkin koko ajan. Mitä ruokaa? Oletko menossa kauppaan? Pitääkö auto tankata? Milloin tulet töistä? Pitääkö tiskata? Missä mun hanskat/puheli/avaimet/mitä milloinkin on? Havahduin liittoni loppuvaiheessa siihen, että mies ei puhu mulle muutoin kuin kysyessään jotain.

En ollut enää muuta kuin jonkilainen äitihahmo ja huoltaja miehelleni. Minulla ei ollut mitään omia tunteita, ajatuksia, haluja, ei voinut, eikä saanut olla. Jos pieninkin tunteen tai halun osoitus puoleltani tuli ilmi, mies rankaisi minua mykkäkoululla, pilkalla tai huutamisella. Tai järjesti jonkin absurdin tilanteen, jolloin olin täysin työllistetty siinä, eikä minulle ollut mitään muuta aikaa tai tilaa. 

Liiton lopulla olin täysin uupunut ja tyhjiin imetty. Tälläistä oli epäempaattisen puolison kanssa. 

Välillä ajattelen, etten koskaan halua toista parisuhdetta ja välillä toivon, että tapaisin ihanan ja kivan miehen, joka näkisi minut ihmisenä ja naisena, ja jolla olisi empatiakyky kohdallaan.