Sinä +50
Oletko koskaan havahtunut mietteistä, että näinkö se meni, elämä. Ihan OK työpaikka, mutta jos olisi käynyt hieman enemmän koulua, olisiko paremmin. Ihana puoliso ja lapset, mutta miten olisi mennyt sen toisen kanssa, jos olisi kohdattu myöhemmin. Saitko ne unelmat joista haaveilit, vai haluaisitko uuden yrityksen. Olla rohkeampi.
Kommentit (53)
En. Jossitteluhan on typerintä mitä olla voi.
Elämä on muuttunut ja mullistunut jatkuvasti. Ja saa tehdä niin edelleen, että joskus pääsisi toivottuun maaliin. Tosin sitäkin tylsää keski-ikää kaipaa väkisinkin, aina välillä.
N~52.
Kyllä aina välillä tulee mieleen, että miksi joudun päivästä toiseen ottamaan ohjeita vastaan nuoremmilta. Miksei osaamistani huomioida? Olisko silti pitänyt valita eri ala?
Joskus olen miettinyt, mutta niin päin, että olipa hyvä, että ensirakkaudesta ei tullut aviomiestä ja että en mennyt siihen koulutukseen, johon aluksi halusin. Koulutusta minulla on tosi paljon, kaikista ei ole ollut konkreettista hyötyä, mutta hyödyllisiä ne ovat olleet silti.
En. Lähes joka kuukausi kohtaan jotakin traumatisoivaa, tai sairauteni oireilee pahemmin. En ymmärrä lainkaan, miten tuollainen hohhailu edes tulee mieleen. Ihan kohtalon oikkua tämä koko paska on. Sinäkin olisit voinut olla sodan lapsiseksiorja, ja kuolla 12-vuotiaana - valintojen mahdollisuuksia olisi ollut pyöreä nolla.
Mä olen nyt 50 v (nainen). Kyllä mulla oli muutama vuosi sitten iso keski-iän kriisi oikein noista aiheista. Mä havahduin siihen, että mulla ei ollut elämässä oikein mitään: ei puolisoa, ei lapsia, ei omaisuutta, ei mieleistä ammattia... Ja tajusin, että mä olen elänyt vähän liian vailla huolta huomisesta, ajelehtien vaan ja katsellen mitä virta tuo mukanaan. Se ei ollut tuonut oikein mitään muuta kuin nyt ihan ok peruselintason työllä jota inhoan.
Sitä täytyi sitten vaan surra ne asiat, joille ei enää mitään voi, kuten lapsettomaksi jääminen, ja alkaa miettiä että mitä minä vielä sitten voin tehdä, kun kerran elämä tuntuu tyhjältä näin. Ammatinvaihtoon en enää lähtenyt, vaikka en työstäni pidäkään, mutta vaihdoin maata ja alan sisällä toimenkuvaa, piristi paljon. Puolisoa yritin etsiä, mutta totesin deittailujen ohessa, että en minä enää taida oikeasti edes haluta miestä, joten jätin etsimiset. Viihdyn oikein hyvin yksin.
Kyllä viiskymppisenä tulee mietittyä omia valintoja. Moni eroaa tässä iässä kun lapsetkin ovat kotoa häipyneet. Itsekin mietin asioita mutta olen tullut siihen tulokseen että olen saanut elää todella hyvän elämän, paremman kun mitä omista lähtökohdistani olisi voinut ikinä toivoa.
Olen niin sanotusti pärjännyt elämässäni paremmin kuin moni muu ikätoverini ja saanut asua monessa maassa ja nähdä yhtä sun toista.
Vähän kuoppaista on ollut. Olisiko pitänyt yrittää enemmän, ei sinänsä kaduta asiat mitkä meni pieleen, kun ei vaan silloin jaksanut enempää. Eikö tuo ajatus tässäkö kaikki oli kerro vähän siitä, ettei ole kovin paljon ponnistellut noiden asioiden eteen, niin ei osaa niitä arvostaakaan. Toisaalta, nykyhetki on aina se mitä eletään ja tekee sitä mikä on nyt mahdollista ja ajankohtaista.
Vierailija kirjoitti:
Joskus olen miettinyt, mutta niin päin, että olipa hyvä, että ensirakkaudesta ei tullut aviomiestä ja että en mennyt siihen koulutukseen, johon aluksi halusin. Koulutusta minulla on tosi paljon, kaikista ei ole ollut konkreettista hyötyä, mutta hyödyllisiä ne ovat olleet silti.
Mä olen kans nykypäivänä kiitollinen että ne jännäpojat joista yläasteella olin kiinnostunut eivät olleet yhtään kiinnostuneita minusta.
Elämänkulun miettinen tuossa iässä on ihan kehityspsykologian mukaankin tavanomainen ja ikään kuuluva kehitysvaihe. Tehdään inventaariota siitä, miten on tähän asti mennyt, ja tarvittaessa ohjausliikkeitä, jos on mennyt suuntaan joka ei tunnu mukavalta.
En elä menneessä enkä märehdi mahdollisia vääriä valintoja jotka ehkä olen tehnyt. Sillä mistä sen tietää mihin joku toinen valinta olisi lopulta johtanut.
Katse on aina tulevaan, silloinkin kun alla on rollaattori.
Elän tässä ja nyt, eteen päin tähyten turhia jossittelematta.
M69
Vierailija kirjoitti:
En elä menneessä enkä märehdi mahdollisia vääriä valintoja jotka ehkä olen tehnyt. Sillä mistä sen tietää mihin joku toinen valinta olisi lopulta johtanut.
Katse on aina tulevaan, silloinkin kun alla on rollaattori.
Jos ei koskaan mieti vääriä valintoja tai päätöksiä eikä ymmärrä niitä tehneensä ei voi kehittyä ihmisenä. Oppia ikä kaikki.
Juu ei kannata miettiä, että mitä jos ja jos.
En viiskymppisenä enkä oikein muulloinkaan ole miettinyt menneisyyttäni. Sen sijaan noin nelikymppisenä kyllä mietin, että mitä vielä ehtisi tehdä vai jämähdänkö tähän, missä nyt olen. En halunnut jämähtää, joten lähdin opiskelemaan ihan toiselle alalle. Viiskymppisenä tuskin olisi alanvaihto enää tullut edes mieleen ja nyt +60 lasken aamuja eläkepäiviin.
Miksi ihmiset kirjoittavat +50 eli ihan väärinpäin? Sehän on 50+, eli viisikymmentä plus jotain. Onko alle 50-vuotias näiden logiikan mukaan sitten -50?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aina välillä tulee mieleen, että miksi joudun päivästä toiseen ottamaan ohjeita vastaan nuoremmilta. Miksei osaamistani huomioida? Olisko silti pitänyt valita eri ala?
Oliksä kiipinyt itses yhtiön kakkosmieheksi.
Opistotason poika. (Muutama suoritus yliopistolla).
Sait potkut? Olit ryssinyt. Olet ryssinyt elämäsi kokonaan.
Saatat olla työtönkin. Eläke vasta vuonna 2031.
Mitä hourit? Teetkö kuolemaa?
Ihminen katuu tekemättömiä asioita, elämätöntä elämää. Jos et ole viisikymppiseksi mennessä oppinut elämään, kiire tulee.