Muita jotka elää pitkässä parisuhteessa kämppiksinä saman katon alla?

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen avopuolisoni on elänyt tuollaisessa avioliitossa loppuaikana. Itse en tuollaiseen koe kiinnostusta ja toivottavasti ei tule tarvettakaan

Jos sulla on tästä vaan miehen kertomus niin ei välttämättä kannata uskoa. Eiköhän panneet viimeiseen asti.

Fyysisen puolen osalta kyllä. Muuten rakastetaan yhä ja toinen on se paras kumppani, ei aikomusta erota. 

Itse kaipaan fyysistä puolta todella paljon

Mä elän sellaisessa avioliitossa, jossa harvoin seksiä enää on. Mutta ollaan oltu jo pitkään yhdessä, rakastetaan toisiamme ja läheisyyttä on muuten.

Se tuntuu olevan meille molemmille aivan ok. Kumpikaan ei olla mitään superseksuaaleja ihmisiä olla oltu koskaan, minä suhteen alussa aloitteen tekevä puolisko olin enempi ja sekin oli varmasti pitkälti sellaista hyväksynnän hakemista. Toinen olisi varmaan lopulta tyytynyt vähempäänkin. 

Musta on kiva ollut löytää kumppani, jolla on aika sama rytmi ja tarve. Ei kaikki kaipaa sitä seksuaalisuutta samalla tavalla ja varmasti on tärkeä löytää sellainen kumppani, jonka kanssa kumpikaan ei tunne oloansa painostetuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni elää noin, mikä on kyllä surullista. Yksin ei uskalleta olla, ja raha ratkaisee.

En ymmärrä, miten muiden panematta jättämiset voi olla ulkopuolisille joku ongelma. Ei minua kiinnosta aloittaa tässä vaiheessa alusta ja mennä lähes viisikymppisenä mihinkään Tinderiin munaa kärttämään. Arki rullaa, yhteinen omakotitalo on maksettu ja meillä on intohimon sammumisesta huolimatta mukavaa yhdessä. Mihin tästä nyt sitten pitäisi lähteä ja miksi?

Minulla on samanlaiset ajatukset. En koe mitään kiinnostusta deittailua kohtaan ja tiedän kyllä että etenkin mitä vanhemmaksi tulee, ei siellä ole tarjolla mitään hyvien ja sopivien miesten sienimetsää josta poimia. Jopa työkavereiden ja ystävien miehissä on paljon kaiken maailman hygieniasta huoltapitämättömiä tai päihdeongelmaisia. Lisäksi ajatus romanttisesta deittailusta tai peiton heiluttelusta ei ole jotain mitä kaipaisin elämääni. Saan enemmän iloa omasta kauniista kodista, auton tuomasta vapaudesta jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään miettisi rahaa kun elettyä aikaa ei enää saa takaisin. Paremman kumppanin voi saada ja elintasoaan nostaa. Sitten jos sairastut se kämppis jättää ja koko elämä oli vaan löysää pskaa. Säälittävää!

Sen seksin perusteellako se teoreettisen kumppanin paremmuus määritellään? Yhteinen historia, välittäminen ja kumppanuus eivät merkitse mitään? Muuttuuko esimerkiksi ikääntynyt aviopuoliso väistämättä huonoksi kumppaniksi, jos halut on menneet tai ei yksinkertaisesti enää pysty? Pitäisikö yhdeksänkymppistenkin juosta edelleen huuman perässä?

Miten hyvä seksielämä poissulkee yhteisen historian, välittämisen ja kumppanuuden? Yhdeksänkymppinen ei enää haikaile seksiä kun ei ole halujakaan. Pitääkö nuorena ja viriilinä jo valmistautua seksittömään elämään? Sairas on maailma.

Vierailija kirjoitti:

Mulla muuten sama tilanne paitsi, että nukun sohvalla, maksan 4/5 kuluista ja kuuntelen joka päivä miten syvältä perseestä olen :D

Ja siis lasten takia jos joku kysyy.

Jätä se emakko!

Seksi on jäänyt. Rakkautta on, tehdään paljon asioita yhdessä ja meillä on muuten mukavaa, mutta seksihalut on kadonneet. Taustalla on hyvin erilaiset mieltymykset. Ennen molemmat sai tarvitsemansa, nykyään ei oikein kumpikaan. Vähän surullista, kun muuten niin hyvä suhde. 

Vierailija kirjoitti:

Seksi on jäänyt. Rakkautta on, tehdään paljon asioita yhdessä ja meillä on muuten mukavaa, mutta seksihalut on kadonneet. Taustalla on hyvin erilaiset mieltymykset. Ennen molemmat sai tarvitsemansa, nykyään ei oikein kumpikaan. Vähän surullista, kun muuten niin hyvä suhde. 

Paljon pahemminkin voisi olla 🤗

Se on jännä miten tässä ajassa pitäis olla lähestulkoon hyperseksuaalinen hautaan saakka. Se on täysin luonnollista ja loogista, että ne halut vähenee siinä vaiheessa kun lisääntymisikä on ohitettu. Myös miehillä, vaikka siitä ei kauheasti puhutakaan, koska tosimiehen pitäisi muka pystyä ja haluta aina ja kaiken ikää. 

Ankeeta ja ilotonta

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä miten tässä ajassa pitäis olla lähestulkoon hyperseksuaalinen hautaan saakka. Se on täysin luonnollista ja loogista, että ne halut vähenee siinä vaiheessa kun lisääntymisikä on ohitettu. Myös miehillä, vaikka siitä ei kauheasti puhutakaan, koska tosimiehen pitäisi muka pystyä ja haluta aina ja kaiken ikää. 

Moni persoonallisuushäiriöinen on hypers*ksuaalinen.

Meillä on kämppisliitto. Pikkuhiljaa mennyt siihen. Minä olen ollut tyytymätön jo pitemmän aikaa, mutta olen yrittänyt jaksaa, kun monet asiat kuitenkin hoituu.  Mies on kunnollinen ja luotettava.  Hän ei ole halunnut erota, vaikka luulen, ettei enää rakasta minua. Minulla ei ole ollut tarpeeksi tahdonvoimaa erota, vaikka ero olisi saattanut olla hyvä ratkaisu kummankin kannalta. Välillä jopa toivoin, että mies löytäisi toisen naisen ja asia ratkeaisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla muuten sama tilanne paitsi, että nukun sohvalla, maksan 4/5 kuluista ja kuuntelen joka päivä miten syvältä perseestä olen :D

Ja siis lasten takia jos joku kysyy.

Luuletko tosiaan, että tuo tilanne on lapsille jotenkin hyvä? Kuunnella kun vanhemmat riitelee ja haukkuu toisiaan. Jepjep.

Elin noin pari vuotta. Sitten alkoi tuntua siltä ettei ole enää edes elämänhalua, elämästä oli tullut valheellinen kuori vaan meille molemmille.

Erottiin ja jaettiin rahat. Kyllähän siitä tuli elintason lasku eteen molemmille. Minä otin puolet rahoista ja lähdin vuokralle kerrostaloon. Ekat viikot meni itkiessä ihan vaan asumismuodon muuttumista. Exä otti taas kauheen tukun lainaa ja jäi vanhaan kotiin. 

Mutta sitten. Alkoi olla helpompaa hengittää. En ole ollut vuosiin niin onnellinen kuin olen nyt 2v eron jälkeen. Olemme hyvissä väleissä ja hoidamme lapset vuoroviikoin. Exäkin on jatkanut elämäänsä. Minä viihdyn yksin koirien kanssa. 

Jos ootte onnellisia noin, niin eipä siinä mitään. Mut jos ette niin uskaltakaa tehdä muutos. 

Tuo on normaalia ja luonnollista. Jatkuva intohimo on sairautta, liiallista kiihkoa, valetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään miettisi rahaa kun elettyä aikaa ei enää saa takaisin. Paremman kumppanin voi saada ja elintasoaan nostaa. Sitten jos sairastut se kämppis jättää ja koko elämä oli vaan löysää pskaa. Säälittävää!

Sen seksin perusteellako se teoreettisen kumppanin paremmuus määritellään? Yhteinen historia, välittäminen ja kumppanuus eivät merkitse mitään? Muuttuuko esimerkiksi ikääntynyt aviopuoliso väistämättä huonoksi kumppaniksi, jos halut on menneet tai ei yksinkertaisesti enää pysty? Pitäisikö yhdeksänkymppistenkin juosta edelleen huuman perässä?

Miten hyvä seksielämä poissulkee yhteisen historian, välittämisen ja kumppanuuden? Yhdeksänkymppinen ei enää haikaile seksiä kun ei ole halujakaan. Pitääkö nuorena ja viriilinä jo valmistautua seksittömään elämään? Sairas on maail

Naisen voi hedelmöittää 1 siitoksella ja senkin voi suorittaa kohtaamatta toista ollenkaan. 100, 1000, 10 000 kertaa siittäminen on varma tiketti helvettiin

Kuten on sekin, että yrittää seksillä vampata toisen naisen puolison. Kun joku täällä kehuskeli pelastaneensa toisen kuivasta liitosta

Vierailija kirjoitti:

Mulla muuten sama tilanne paitsi, että nukun sohvalla, maksan 4/5 kuluista ja kuuntelen joka päivä miten syvältä perseestä olen :D

Ja siis lasten takia jos joku kysyy.

Muutapa pois. Voit elättää niitä lapsia etänäkin ja tavata sitä mukaa, kun he haluavat sinua tavata. Naiselle helvetti asua miehen kanssa, joka kohtelee kuin roskaa ja lääppii omia lapsia kuin mikäkin pedo

Vierailija kirjoitti:

Tuo on normaalia ja luonnollista. Jatkuva intohimo on sairautta, liiallista kiihkoa, valetta.

Yleensä sillä peitellään jotain muuta tai paikkaillaan lapsuuden vaillejäämisiä.

Eksän kanssa viimeiset kaksi tai kolme vuotta olivat tuollaisia. Koin kuolevani sisältä päin, masennuin ja menetin intoni ja iloni elämään sekä moneen muuhunkin asiaan, josta normaalisti nautin. Koin itseni niin kaikin puolin kurjaksi ja surkeaksi, kun en edes omalle miehelle kelvannut, eikä hän ollut tippaakaan kiinnostunut minusta. 

Elämäni muuttui täysin, kun lopulta repäisin itseni irti ja erosin hänestä. Löysin ihanan miehen, jonka kanssa on kipinää, romantiikkaa ja erotiikkaa, on hauskaa yhdessä ja elämänarvot ja tulevaisuudentoiveet osuu yksiin. Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, etten tehnyt eksän kanssa lapsia ja että erosin ajoissa että ehdin vielä saada oikeasti itselleni sopivan puolison.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään miettisi rahaa kun elettyä aikaa ei enää saa takaisin. Paremman kumppanin voi saada ja elintasoaan nostaa. Sitten jos sairastut se kämppis jättää ja koko elämä oli vaan löysää pskaa. Säälittävää!

Sen seksin perusteellako se teoreettisen kumppanin paremmuus määritellään? Yhteinen historia, välittäminen ja kumppanuus eivät merkitse mitään? Muuttuuko esimerkiksi ikääntynyt aviopuoliso väistämättä huonoksi kumppaniksi, jos halut on menneet tai ei yksinkertaisesti enää pysty? Pitäisikö yhdeksänkymppistenkin juosta edelleen huuman perässä?

Miten hyvä seksielämä poissulkee yhteisen historian, välittämisen ja kumppanuuden? Yhdeksänkymppinen ei enää haikaile seksiä kun ei ole halujakaan. Pitääkö nuorena ja viriilinä jo valmistautua seksittömään elämään? Sairas on maail

Eivä tietenkään poissulje ja sinä voit valita ihan juuri sellaisen suhteen ja seksielämän kuin sinulle sopii. Joillekin se seksielämä vaan ei ole mitenkään tärkeä ja he elävät sitten sellaisess suhteessa kuin heille sopii. Ei ole sinulta mitenkään pois, että ihmiset arvostavat suhteissaan erilaisia asioita kuin sinä.