Lue keskustelun säännöt.
Miksei jotkut ihmiset myönnä että on täysin eri menettää vanhempansa nuorena kuin aikuisena?
05.10.2024 |
Aikuisena se on luonnollista kun itsekin on keski-ikäinen. Lapsena on paljon haavoittuvampi ja vanhemman kuoleman jälkeen mikään ei enää ole entisensä. Ei vaan riitä empatia keski-ikäisille jotka suree vanhempiensa kuolemaa kun ekaa kertaa menettäessään jonkun läheisen.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren elämän tärkeimmät ihmiset. Ainakin kuuluisi olla. Itse menetin äidin 15-vuotiaana ja se jätti valtavan aukon.
Tämähän riippuu täysin suhteista. Joillekin isovanhempi voi olla läheisempi kuin vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren elämän tärkeimmät ihmiset. Ainakin kuuluisi olla. Itse menetin äidin 15-vuotiaana ja se jätti val
Voi toki olla, muttei missään nimessä kuuluisi olla. Tuo mitä sanot on pelkkää saivartelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren elämän tärkeimmät ihmiset. Ainakin kuuluisi oll
Voi toki olla, muttei missään nimessä kuuluisi olla. Tuo mitä sanot on pelkkää saivartelua.
Miten niin ei kuuluisi?
Uskomatonta mutta totta, kaikilla lapsilla ei ole ihanan söpöä ydinperhe-elämää kahden rakastavan ja välittävän vanhemman kanssa, missä suurin tragedia on toisen vanhemman kuolema.
Palstallahan on paljon niitä jotka suorastaan odottaa että omat vanhemmat kuolee, kun ovat niin pahoja ihmisiä, etenkin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren
EI OLEKAAN! Mutta niin sen kuuluisi olla. Vanhemmat ovat epäonnistuneet jos isovanhemmat on lapselle tärkeämpiä kuin omat vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pienet lapset eivät onneksi edes muista vanhempiaan, vähän vanhenpana niihin ehtii vasta kiintyä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuol
EI OLEKAAN! Mutta niin sen kuuluisi olla. Vanhemmat ovat epäonnistuneet jos isovanhemmat on lapselle tärkeämpiä kuin omat vanhemmat.
Valitettavasti todellisella maailmalla ei ole juurikaan tekemistä ideaalimaailman kanssa. Olisihan se hienoa, jos jokainen vanhempi olisi lapselleen paras mahdollinen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut katkeroituu vanhemman kuolemasta loppuelämäkseen. Kuvittelevat, että muilla olisi ollut helpompaa tai paremmin ja he vertailevat itseään muihin.
Joskus vanhemman kuolema voi olla helpotustkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas tämä sama volisija. Tarvitset terapiaa.
Eihän tämä näin mene, vanhemman ja lapsen välinen suhde vaikuttaa, kuten myös persoona, valmiudet kestää ja käsitellä vastoinkäymisiä sekä tilanne kokonaisuudessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vanhemman kuolemasta kannata tehdä itselleen identiteettiä. Tarvittaessa vaikka apua hakemaan ja kohti uusia seikkailuja.
Onhan se sikäli eri asia, että aikuisena pärjää jo omillaan. Jollekin 14-vuotiaalle se on isompi mullistus, kun saattaa joutua muuttamaan muualle, menemään eri kouluun jne. Siinä voi mennä koko elämä täysin sekaisin ja nuori menettää paljon muutakin kuin vain vanhemman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuoleman aiheuttamaa surua voi vertailla. Jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se sikäli eri asia, että aikuisena pärjää jo omillaan. Jollekin 14-vuotiaalle se on isompi mullistus, kun saattaa joutua muuttamaan muualle, menemään eri kouluun jne. Siinä voi mennä koko elämä täysin sekaisin ja nuori menettää paljon muutakin kuin vain vanhemman.
Siis miksi joutuisi muuttamaan yhtään minnekään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.
Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren elämän tärkeimmät ihmiset. Ainakin kuuluisi olla. Itse menetin äidin 15-vuotiaana ja se jätti valtavan aukon.
Miten niin kuuluisi olla? Kun itse olin 15-vuotias, minulle tärkein ihminen oli poika johon olin rakastunut. Eikö se ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se sikäli eri asia, että aikuisena pärjää jo omillaan. Jollekin 14-vuotiaalle se on isompi mullistus, kun saattaa joutua muuttamaan muualle, menemään eri kouluun jne. Siinä voi mennä koko elämä täysin sekaisin ja nuori menettää paljon muutakin kuin vain vanhemman.
Siis miksi joutuisi muuttamaan yhtään minnekään?
No 14-vuotiaana voi olla hankala asua yksin esim. isossa omakotitalossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se sikäli eri asia, että aikuisena pärjää jo omillaan. Jollekin 14-vuotiaalle se on isompi mullistus, kun saattaa joutua muuttamaan muualle, menemään eri kouluun jne. Siinä voi mennä koko elämä täysin sekaisin ja nuori menettää paljon muutakin kuin vain vanhemman.
Siis miksi joutuisi muuttamaan yhtään minnekään?
No 14-vuotiaana voi olla hankala asua yksin esim. isossa omakotitalossa.
Jos toinen vanhempi kuolee niin yleensä jää toinen vanhempi. Tässä ei käsittääkseni ollut kyse orvoksi jäämisestä.
Jotain on kyllä vialla, kun asiasta ei vaan pääse yli. Suosittelen pään hoidattamista ammatilaisen kanssa. Sillä ei ole mitään merkitystä, 'myöntävätkö' sivulliset jotain vaiko eivät.
https://www.vauva.fi/keskustelu/5750171/tyly-reaktio-ystavalta-kun-puhu…
https://www.vauva.fi/keskustelu/5751470/nuorena-vanhempanne-menettaneet…
Toisiin ihmisiin vertailu nyt on ihan täysin turhaa hommaa, koska perheitä ja taustoja on niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään yleistä totuutta siitä kuinka paljon kukin saa kotoa ja vanhemmiltaan tukea aikuistumiseen.