Lue keskustelun säännöt.
Tämä on varmaan tabu, mutta kysyn kuitenkin oman lapsen kuolemasta
03.10.2024 |
Aina puhutaan, ettei mikään ole kauheampaa kuin oman lapsen kuolema. Että se on niin luonnotonta, että vaikka itse olisi satavuotias, niin ei kestä oman lapsen kuolemaa. Sitä suree lopun elämänsä. Ainakin muutama vuosi on täyttä kärsimystä jne. Kenenkään muun kuolema - ei edes oman äidin kuolema - vedä vertoja sille surulle.
Jotenkin kyseenalaistan tämän. Onko aina näin? Sureeko silloinkin, jos oma lapsi on sarjamurhaaja - narkkari - 10 vuotta syvien mt-ongelmien kanssa kamppaillut - välit vanhempiinsa katkaissut - antisosiaalinen persoonallisuus - tms?
Puhun nyt ns normi-vanhemmista, en tunnekylmistä tai narskuista.
Kommentit (69)
kaikki lapsensa menettäneet, jotka tiedän, ovat palanneet työelämään, joten ei se lapsen menettäminen ole sellainen loppuiän työkyvyttömyyttä aiheuttava asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus lapsen kuolema voi olla jopa helpotus. Näin silloin, kun (lapsen) kärsimys ennen kuolemaa on ollut valtavaa. Se ei kuitenkaan poista sitä ikävää tai surua, ja vaikka kuolema silloin saattoi olla jäljellä olevista vaihtoehdoista jopa se parempi vaihtoehto, ei siitä "pääse yli". Silloin on vain kaksi surua - se ennen kuolemaa menetetyn elämän ja kuoleman myötä menetetyn elämän.
Vierailija kirjoitti:
No narkeista tiedän sen verran, mitä olen lukenut. Erään perheen poika kuoli tökätessään neulan valtimoon. Muutamaan päivään poikaa ei kuulunut (ei eka kerta), mutta sisko poikaystävineen lähti narkin kämpille. Poikkis kiipesi ikkunasta sisään ja löysi vainajan. Sukulaisten ensi reaktio oli helpotus (nyt tää ainainen huoli loppu), mutta heti seuraavaksi tuli syyllisyys moisesta reaktiosta. En tiedä sitten jatkosta.
Tuo syyllisyys tulee siitä, että ajatus on tabu. Sureeko ihminen siinä tapauksessa itseään, että on niin kauhea äiti, että tuntee helpotusta oman lapsen kuolemasta?
Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?
Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin.
Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?
Minun lapseni syntyi keskosena ja kuoli 3 kk:n ikäisenä. Tietysti surin kovastikin, mutta samaan aikaan ymmärsin, että hänen elämänsä olisi ollut kärsimystä kaikkien mahdollisten ongelmien kanssa. Ollakseni rehellinen voin sanoa että olin helpottunut kun hän kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni syntyi keskosena ja kuoli 3 kk:n ikäisenä. Tietysti surin kovastikin, mutta samaan aikaan ymmärsin, että hänen elämänsä olisi ollut kärsimystä kaikkien mahdollisten ongelmien kanssa. Ollakseni rehellinen voin sanoa että olin helpottunut kun hän kuoli.
Kiitos rehellisyydestäsi. Koetko, että voit sanoa tämän ääneen tutuillesi? Vai onko se tabu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, multa on kuollut 2 lasta, ja tunnen sen takia paljon pienen lapsensa menettäneitä ihmisiä, tai ainakin tiedän. Osa ei pärjää mitenkään, vaan kuolevat itse joko oman käden kautta tai särkyneeseen sydämeen. Osa sekoaa kunnolla ja on laitoshoitokamaa, mutta sellaiseenhan ei Suomessa pääse, joten ovat työkyvyttömyyseläkkeellä mt-syiden vuoksi. Osa hajoaa, mutta jotenkuten rääppii läpi elämän. Osa pärjää ihan ok, koska heillä on ollut onnea oman resilienssinsä kanssa. Ei se riipu tahdosta, vaan ominaisuuksista.
Sitten tunnen ihmisiä, joiden aikuinen lapsi on kuollut. Yhden tosi vakavan rikollisen äidin, hän sinnitteli työssään eläkkeelle asti, mutta ei koskaan voinut oikeasti surra, koska lapsensa oli kuollut niin karmeita tekoja tehdessään. Ei voinut esimerkiksi laittaa hautakiveä lapsensa haudalle muutamaan vuoteen! En tiedä mitä hänelle nyt kuuluun.
Normi-itsareiden jäljiltä käy vähän kuten pienen lapsen menehtyessä, osa ei koskaan pärjää asian kanssa. Puolison itsarin jälkeekin on helpompaa, kuulemma.
Kavereiden lapsi oli sairas syntymästään saakka. En muista mikä kromosomijuttu hänellä oli, mutta esim perusihottumakin tuli aivan kamalana, nahkat lähti laajalti ja tulehtui. Tuommoisten "pikkuisten" juttujen rinnalla sairasti vielä joka vuosi jonkun muille perusjutun oli se sitten vesirokko, flunssa, influenssa... joka kerta useita viikkoja osastolla taisteli hengestään. Tuiki tavallinen korvatulehdus levisi päänsisällä ja sitten jäi kuuroksi kys korvasta.
Tuosta on lähes 30 vuotta aikaa, etten muista kaikkia sairauksia yksityiskohtaisesti. Muistan sen tunteen ja kauhun, kun kaverit totes, että näyttää olevan jotain tulossa pitää mennä sairaalaan. Ja aina siellä sitten olivat viikkoja. Ensin teholla ja sitten osastolla.
8 vuotiaana hän ei enää jaksanut taistella. Lapsi kuoli. Se tuska ja ikävä oli käsinkosketeltavissa, mutta järjetön helpotus näkyi silmistä Lapsi on nyt kivuista vapaa. Hänen ei tarvii enää kärsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
9
Osaisitko avata vielä enemmän, miksi joku selviytyy ja joku toinen ei. Resilienssi tietty yksi syy, mutta oletko huomannut muita yhdistävuä ajatusmalleja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.
Siskoni kuoli yliannostukseen kun olin parikymppinen. Tunsin myös helpotusta hänen kuolemastaan kuultuani, hänellä oli ollut ongelmia päihteiden kanssa jo vuosia. Aina piti pelätä ja jännittää, milloin sisko taas alkaa käyttää. Ensimmäisiä ajatuksiani kun isä soitti ja kertoi siskon kuolleen oli, että nyt ei tarvitse enää pelätä milloin hän alkaa käyttää uudestaan. Tiedän että vanhemmilla on ollut samanlaisia ajatuksia. Siskolla oli myös pieni lapsi, eikä tilanne ollut mitenkään kestävä. Pakko sanoa, että lapsi ei olisi ikinä saanut niin hyvää ja turvallista lapsuutta mitä hän on nyt saanut, kuin jos olisi elänyt lapsuutensa siskon kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.
Eikö tuo suru surra jo siinä vaiheessa, kun tajuaa menettäneensä lapsensa esim. Huumeille? Ja jos tuota suree jo 5-10 vuotta, niin paljon surusta on jäljellä kuoleman kohdatessa?
Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.
Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.
Vierailija kirjoitti:
No narkeista tiedän sen verran, mitä olen lukenut. Erään perheen poika kuoli tökätessään neulan valtimoon. Muutamaan päivään poikaa ei kuulunut (ei eka kerta), mutta sisko poikaystävineen lähti narkin kämpille. Poikkis kiipesi ikkunasta sisään ja löysi vainajan. Sukulaisten ensi reaktio oli helpotus (nyt tää ainainen huoli loppu), mutta heti seuraavaksi tuli syyllisyys moisesta reaktiosta. En tiedä sitten jatkosta.
Ulkopuolisen tietämys on aina täysin teoreettista.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.
Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.
Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No narkeista tiedän sen verran, mitä olen lukenut. Erään perheen poika kuoli tökätessään neulan valtimoon. Muutamaan päivään poikaa ei kuulunut (ei eka kerta), mutta sisko poikaystävineen lähti narkin kämpille. Poikkis kiipesi ikkunasta sisään ja löysi vainajan. Sukulaisten ensi reaktio oli helpotus (nyt tää ainainen huoli loppu), mutta heti seuraavaksi tuli syyllisyys moisesta reaktiosta. En tiedä sitten jatkosta.
Tuo syyllisyys tulee siitä, että ajatus on tabu. Sureeko ihminen siinä tapauksessa itseään, että on niin kauhea äiti, että tuntee helpotusta oman lapsen kuolemasta?
Syyllisyys on vieläkin suurempi tabu kuin kuolemansuru. Syyllisyys kattaa lapsen syntymän ja koko elämänkaaren, samoin oman paskan vanhemmuuden.
Vierailija kirjoitti:
kaikki lapsensa menettäneet, jotka tiedän, ovat palanneet työelämään, joten ei se lapsen menettäminen ole sellainen loppuiän työkyvyttömyyttä aiheuttava asia.
Työelämään palaaminen ei kerro mitään suremisen laadusta eikä määrästä.
No narkeista tiedän sen verran, mitä olen lukenut. Erään perheen poika kuoli tökätessään neulan valtimoon. Muutamaan päivään poikaa ei kuulunut (ei eka kerta), mutta sisko poikaystävineen lähti narkin kämpille. Poikkis kiipesi ikkunasta sisään ja löysi vainajan. Sukulaisten ensi reaktio oli helpotus (nyt tää ainainen huoli loppu), mutta heti seuraavaksi tuli syyllisyys moisesta reaktiosta. En tiedä sitten jatkosta.