Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kadun perheen perustamista mieheni kanssa
21.09.2024 |
On tullut katumuksen tunteita. Miksen uskaltanut elää omaa elämääni eteenpäin, kun oli vielä mahdollisuus. Nyt olen hankkinut lapsen miehen kanssa, jonka kanssa en ole onnellinen. Ehkä se onnellisuus pitää etsiä itsestä sisältä. En voi muita syyttää. Mutta löydän itseni ihmettelemästä miksi tähän jäin. Nyt on myöhäistä.
Lastani rakastan. Mutta on tämä ristiriitaista. Nyt pitäisi oppia vielä rakastamaan miestäkin, kun ne "rakastumisen" tunteet ovat kadonneet.
Muita samassa tilanteessa? Varmaan kohtuu yleistä kuitenkin kun katsoo nykyajan eroamistilastoja...
En tiedä, miten suhtautua tähän elämäntilanteeseen ja mieheeni/lapseni isään. Enimmäkseen keskityn lapseemme ja muuhun elämään, ja päivä päivältä etäännymme yhä enemmän toisistamme. Olemme henkisesti eronneet. En ole koskaan pitänyt häntä puolisonani. Silloin alkuun olin rakastunut mutta luottamusta välillemme ei koskaan muodostunut. Sittemmin on arki ja riidat ym. tuhonneet senkin mitä välillämme oli. Nyt ei ole mitään muuta kuin että hän on lapselleni tärkeä.
Varmaan on tämä malli peritty omilta vanhemmiltani, jotka vaikuttavat olevan enempi kavereita keskenään. Ajattelin että tähän suhteeseen voin jäädä loppu elämäksi. Enkä odottanut elämältä enempää. En uskaltanut. Ehkä aloin elää vaan sitä, mallia joka minulle on lapsena opetettu, mitä elämän kuuluu olla.
Olisi pitänyt muuttaa erilleen ja ottaa vielä omaa aikaa ja katsoa mitä tästä suhteesta tulee vai tuleeko mitään. Mutta tässä ollaan.
Ei tämä nyt mikään maailman loppu ole ja huonomminkin olisi voinut elämässä käydä. Mutta on se nyt vähän ikävää kun ei ole mitään romanttista suhdetta ja ikää on vielä alle 30. Vanhenen ennen aikaisesti, kun olen menettänyt toivon siitä, että olisi mitään romanttista suhdetta tai hyvää molemminpuolista seksiä.
Kommentit (66)
tyypilistä käytöstä mällíränneille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kadu vaikkei ollutkaan hyvä Aviomies, fiksun lapsen saimme. Kiitos.
Fiksu,mutta ruma kuin perkele. Kaikkea ei voi saada. Toisaalta kaksi romua kun yhdistää voi saada ihan toimivankin yksilön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samassa tilanteessa. Meillä vain kolme lasta. Nyt huomaan että en ole tätä elämää edes halunnut. En halua elää mieheni kanssa, enkä oikein jaksa lapsiakaan enää. Omilta vanhemmilta opin ettei erota ennen kun lapset aikuistuneet. Tässä sitä nyt ollaan.
Sama. Yläkoululaiset lapset, katselen itselleni kaksiota sille ajalle, kun ovat muuttaneet kotoa. Suomalainen unelma kaksi lasta, farmarivolvo ja omakotitalo ei sittenkään ollut mua varten. En kuitenkaan eroa ennen lasten aikuistumista, sen olen lapsilleni velkaa.
Olet heille velkaa hyvän ja jännitteettömän kodin, jossa on rento olla. Toivonkin siis etteivät lapsesi joudu salaa kärsimään vanhempien välisestä tunnekylmyydestä, jännitteestä, riidoista ja ahdistavasta ilmapiiristä.
On hirveän kuluttavaa ja stressaavaa elää kodissa, jossa elämäsi kaksi tärkeintä turvaa ja johtohahmoa ovat viileitä toisilleen, kyräilevät, riitelevät ja heistä voi aistia sen etteivät ole onnellisia samassa taloudessa. Älä aliarvioi lasten kykyä aistia ja pesusienen lailla imaista kotona vellovien taustavirtojen huonoa oloa itseensä. Pahimmillaan he alkavat pitää itseään syyllisenä kodin huonoon ilmapiiriin ja pyrkivät vanhempien väliin rauhanvälittäjiksi, jotka pienentävät itsensä, jotta heistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa ylikuormittuneille vanhemmille. Etteivät he vain lisäisi parisuhteeseen taakkaa ja olisi syypäitä mihinkään.
Näitä jälkiä korjataan ja niistä kärsitään sitten myöhemmin kun aikuisena vihdoin tajuaa ettei syy ollutkaan lapsissa vaan vanhemmissa, jotka tekivät huonoja valintoja varjellakseen meitä. Tosiasiassa he tekivät karhunpalveluksen. Olisipa ollut edes yksi koti tai kaksi jossa olisi ollut hyvä olla. Eikä vain sitä yhtä, jonka vanhemmat luulivat tekevänsä hyväksi vain sillä että asuttiin kaikki yhdessä ja näennäisesti olivat yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samassa tilanteessa. Meillä vain kolme lasta. Nyt huomaan että en ole tätä elämää edes halunnut. En halua elää mieheni kanssa, enkä oikein jaksa lapsiakaan enää. Omilta vanhemmilta opin ettei erota ennen kun lapset aikuistuneet. Tässä sitä nyt ollaan.
Sama täällä.
Et varmasti ole ainoa. Ei noin tunteminen ja eroaminenkaan ole epäonnistuminen. Olet vielä niin nuori, että elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa! Nämä mietteet tuntuvat 63-vuotiaasta ihan hullunkurisilta vaikkakin ymmärrettäviltä. Alat olla todella aikuinen ja tuntuu kuin elämän pitäisi olla nyt valmis ja päätöksien finaalisia ja pysyviä. Eihän se noin mene jollei halua. Parhaimmillaan sinulla on vielä kaksi samanpituista onnellista rupeamaa vielä edessä!
Lapsi ei elämäsi uuden suunnan löytymistä estä, vaan tekee tulevasta entistäkin täydemmän. Nykyisestä kumppanista saa päästää irti jos parisuhde ei parisuhteena enää palvele. Sinunkin onnesi on tärkeää. Sillekin arvon antaminen tekee sinusta jaksavamman ja läsnäolevamman vanhemman lapsellesi ja aikanaan terveemmän, virkeämmän, elämänmyönteisemmän ja viisastuneen tukipilarin juuri aikuistuneelle.
Alue: Aihe vapaa
Miksi teit lapsena lapsen?