Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kadun perheen perustamista mieheni kanssa
21.09.2024 |
On tullut katumuksen tunteita. Miksen uskaltanut elää omaa elämääni eteenpäin, kun oli vielä mahdollisuus. Nyt olen hankkinut lapsen miehen kanssa, jonka kanssa en ole onnellinen. Ehkä se onnellisuus pitää etsiä itsestä sisältä. En voi muita syyttää. Mutta löydän itseni ihmettelemästä miksi tähän jäin. Nyt on myöhäistä.
Lastani rakastan. Mutta on tämä ristiriitaista. Nyt pitäisi oppia vielä rakastamaan miestäkin, kun ne "rakastumisen" tunteet ovat kadonneet.
Muita samassa tilanteessa? Varmaan kohtuu yleistä kuitenkin kun katsoo nykyajan eroamistilastoja...
En tiedä, miten suhtautua tähän elämäntilanteeseen ja mieheeni/lapseni isään. Enimmäkseen keskityn lapseemme ja muuhun elämään, ja päivä päivältä etäännymme yhä enemmän toisistamme. Olemme henkisesti eronneet. En ole koskaan pitänyt häntä puolisonani. Silloin alkuun olin rakastunut mutta luottamusta välillemme ei koskaan muodostunut. Sittemmin on arki ja riidat ym. tuhonneet senkin mitä välillämme oli. Nyt ei ole mitään muuta kuin että hän on lapselleni tärkeä.
Varmaan on tämä malli peritty omilta vanhemmiltani, jotka vaikuttavat olevan enempi kavereita keskenään. Ajattelin että tähän suhteeseen voin jäädä loppu elämäksi. Enkä odottanut elämältä enempää. En uskaltanut. Ehkä aloin elää vaan sitä, mallia joka minulle on lapsena opetettu, mitä elämän kuuluu olla.
Olisi pitänyt muuttaa erilleen ja ottaa vielä omaa aikaa ja katsoa mitä tästä suhteesta tulee vai tuleeko mitään. Mutta tässä ollaan.
Ei tämä nyt mikään maailman loppu ole ja huonomminkin olisi voinut elämässä käydä. Mutta on se nyt vähän ikävää kun ei ole mitään romanttista suhdetta ja ikää on vielä alle 30. Vanhenen ennen aikaisesti, kun olen menettänyt toivon siitä, että olisi mitään romanttista suhdetta tai hyvää molemminpuolista seksiä.
Kommentit (66)
Mitä tapahtuisi, jos kertoisit miehelle ihan suoraan ajatuksistasi? Johtaako keskustelut riitaan vai voitteko ajatella yhdessä korjaavanne asioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteiselämä on normaalia tavallista arkea, eikä mitään hihhulointia, "romantiikkaa" ja poukkurointia sinne tänne ja tuonne.
Älä anna pildee puoleen vuoteen, eiköhän mies ymmärrä lähteä siinä kohtaa.
Kuulostaa siltä, että itsekin tiedät eron olevan järkevin ratkaisu. Ehkä olet vähän konservatiivisten arvojesi vanki ja kenties miehesi myös. Nyt jomman kumman pitäisi tehdä palvelus teille molemmille, ottaa se konnan viitta harteilleen ja ilmoittaa erosta.
Onko miehesi järkevä tyyppi? Luotatko siihen, että erossakin saisitte pidettyä toimivat välit ja hoidettua lasta yhdessä?
Olet nuori ihminen vielä ja varmaan miehesikin on. Ei teitä ole tuomittu viettämään elämänne parhaita vuosia kylmässä liitossa. Varmasti olisitte onnellisempia yksin, sinkkuelämässä tai sitten uusissa parisuhteissa.
Myöhäistä, siis mikä? Mä ainakin elän ihan omaa elämääni vaikka on mies ja lapsia hänen kanssaan. Oikeastaan lasten syntymän jälkeen laitoin elämäni suunnan ihan uuteen uskoon, kouluttauduin eri alalle ja muutuin ihmisenä. Mies tuki mua kaikessa. En jäänyt valittamaan ja sysäämään vastuuta elämästäni jollekin muulle. Jos sä tunnet että elämäsi on kamalaa, katso peiliin äläkä syytä perhettäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyllisiä pahaan oloosi ovat siis
a) mies
b) lapsenne
c) vanhempiesi huono malli ja kasvatus.
Niinpä. Entä oma osuutesi?
Ei muuta ku eroat nyt heti. Ja alat elää villiä sunkkuelämää niin tiedät eläväsi 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli halusit toteuttaa omia haaveitasi jonkun kanssa. Vasta myöhemmn aloit pohtimaan, onko kumppani sopiva jakamaan haaveesi?
Kovin tyypillinen tarina.
Mietin vaan, minkälaisia valintoja nämä kommentoijat ovat elämässään tehneet. En hae sääliä postauksellani. Mielestäni aihe on asiallinen ja perheen perustaminen on isoimpia päätöksiä mitä elämässä voi tehdä. Mutta elämää on välillä mahdoton ennakoida ja toisaalta jos ei yhtään luota siihen että elämä kannattelee niin jää koko elämä elämättä, jottei tee vääriä valintoja.
Ap.
Muutitko kaupungista jonnekin korpeen?
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämä on normaalia tavallista arkea, eikä mitään hihhulointia, "romantiikkaa" ja poukkurointia sinne tänne ja tuonne.
Olet oikeassa, mutta ei aloittaja kuulosta siltä, että hänellä olisi epärealistiset odotukset parisuhteelle.
Vaikka arkea eletäänkin, niin kyllä molemminpuolista rakkautta on lupa odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee mielikuvamatkoja eronneen pienen lapsen äidin elämään. Yksin teet kaiken ja hoidat arjen. Ja yrität löytää sitä rakkaudentäyteistä suhdetta pinnallisesta tindermaailmasta. Tulevalla kumppanillakin ehkä pari mukulaa ja exä riippakivenä.. ihanaa.
Samassa tilanteessa. Yksi lapsi ja mieheen ei mitään tunteita - koti on muuttunut suorastaan ahdistavaksi vankilaksi. Lapsen ja lainojen takia tässä yritetään, vaikka pahaa tekee. Loputtomiin ei pysty. Taitaa olla tosi yleistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen sijaan että kirjoitat täällä ongelmistasi. Puhu miehesi kanssa. Arvosta häntä. Tarvittaessa erotkaa. Tutustu itseesi.löydä tasapaino. Opettele elämään yksin.
"En ole koskaan pitänyt häntä puolisonani. Silloin alkuun olin rakastunut mutta luottamusta välillemme ei koskaan muodostunut."
Mikä sitten sai teidät perustamaan perheen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan asiallinen aloitus ap:ltä. Vauvalla vaan on niin traumatisoituja henkilöitä.
Ikävä tilanne ap:llä. Voit ottaa aikalisän ja mennä puolison kanssa pariterapiaan. Tämä on hyvä tekniikka vaikkei teistä enää paria tulisikaan. Käytte nämä perusasiat suhteessa läpi, auttaa molempia tajuaan ettei tämä toimi, tai sitten yrittämään uudelleen. Väliaikainen asumuserokin antaisi teille jatkoaikaa.
Tai sitten annat nyt periksi ja aloitat uuden oman elämän. Olet vielä niin nuori että voit tehdä vielä vaikka mitä.
Lasten takia vaikeita nämä erot mutta toisaalta annat lapsille ihan oudon kuvan parisuhteesta. Kyllä rakkaus vanhempien välillä on ihan perusasia.
No, ei se parisuhde aina kuki tässä 2v muksun perhearjessa. Molemmat väsyneitä ja jaksetaan vain pyörittää arki. Ei juuri romantiikkaa tms
En silti jäisi suhteeseen joka ei tuota hyvää oloa. Jos sulla on hyvä olla, fine. Jos ei, pitkällä aikavälillä katkeroituu.
Tsemppiä ap. Nauti lapsiajasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli halusit toteuttaa omia haaveitasi jonkun kanssa. Vasta myöhemmn aloit pohtimaan, onko kumppani sopiva jakamaan haaveesi?
Kovin tyypillinen tarina.
Mietin vaan, minkälaisia valintoja nämä kommentoijat ovat elämässään tehneet. En hae sääliä postauksellani. Mielestäni aihe on asiallinen ja perheen perustaminen on isoimpia päätöksiä mitä elämässä voi tehdä. Mutta elämää on välillä mahdoton ennakoida ja toisaalta jos ei yhtään luota siihen että elämä kannattelee niin jää koko elämä elämättä, jottei tee vääriä valintoja.
Ap.
Muutitko kaupungista jonnekin korpeen?
No en onneksi. Mutta melkein tuli sekin virhe tehtyä. Onneksi ei ostettu taloa, mutta tuli asuttua syrjäseudullakin pari vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samassa tilanteessa. Meillä vain kolme lasta. Nyt huomaan että en ole tätä elämää edes halunnut. En halua elää mieheni kanssa, enkä oikein jaksa lapsiakaan enää. Omilta vanhemmilta opin ettei erota ennen kun lapset aikuistuneet. Tässä sitä nyt ollaan.
Jokus tuntuu todella pahalta. Olen onnekseni ja ilokseni onnistunut muodostamaan vastavuoroisia ja paljon antavia vastavuoroisia läheisiä ihmissuhteita niin naisten kuin miesten kanssa. Mutta en ole eläessäni ollut kenenkään kanssa pidemmässä parisuhteessa. Tiedistan jo, että unelmani ja haaveeni omien lapssien tai edes yhden oman lapsen saamisesta saattaa jäädä haavksi. Kun joku nainen tai naisoletellu ja lapsen vanhempi (äiti) kirjoittaa avaukaisessan, kuinka Silloin alkuun olin rakastunut mutta luottamusta välillemme ei koskaan muodostunut ja häntä komppaa kolmen lapsen naisoletettu/ äiti (postaus "6") kertoen olevansa ihan samassa tilanteessa. mutta heillä vain kolme lasta....
Tuntuu pahalta kun sitä on halunnut pitää huolen siitä, että vähintä mitä voisn naiselle ja mahdollsielle kumppanilleni olla ja tarjota on se, että vosin olla luotettava.
Mutta ehkä näin sanoessani kuullostan vain katkleralta incelsiltä jos jatkan nainitsemallai pahan oloni tunteen ikäänkuin kukaan ei olisi sitä vielä arvainut.Kuinka se nyt kateus ja katkeruus omasta "kokemattomuudesta" nostaa päätään johtuu ymmärtämtöömyydestäni;
En ymmärrä miiksi osa miehistä saa mahdollsiuuden edetä parisuhteeseen ja saada lapsia naisten kanssa, naisten ja kertovat ja antavat ymmärtää, että heillä ole koskaan edes muosstunut miehensä kanssa keskinäistä luottamusta.
Kiitos kun sain avautua. Tiedän, että katkeroitumisella tai muita syyttämällä tai toisten valitoja ja päätöksiä halveksimalla en voita tai saavuta mitään. Joskus vain kateus kouraisee ja tuntuu pahalta kun ei ymmärrä mitä itse on tehnyt väärin kun ei ole saanut tilaisuuttaa.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämä on normaalia tavallista arkea, eikä mitään hihhulointia, "romantiikkaa" ja poukkurointia sinne tänne ja tuonne.
Olet oikeassa, mutta ei aloittaja kuulosta siltä, että hänellä olisi epärealistiset odotukset parisuhteelle.
Vaikka arkea eletäänkin, niin kyllä molemminpuolista rakkautta on lupa odottaa.
Se on heistä itsestään kiinni. Tuntuu siltä että molemmat ovat masentuneita jollakin tapaa ja tappelut yms negatiivinen kuuluu parisuhteeseen siinä missä muuhunkin ihmisten väliseen kanssakäymiseen (tuttujen/läheisten kanssa), riidoilta ei voi välttyä. Ihmiset odottavat jotain hömppää elämältä ja siksi pettyvät elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan samassa tilanteessa. Meillä vain kolme lasta. Nyt huomaan että en ole tätä elämää edes halunnut. En halua elää mieheni kanssa, enkä oikein jaksa lapsiakaan enää. Omilta vanhemmilta opin ettei erota ennen kun lapset aikuistuneet. Tässä sitä nyt ollaan.
Jokus tuntuu todella pahalta. Olen onnekseni ja ilokseni onnistunut muodostamaan vastavuoroisia ja paljon antavia vastavuoroisia läheisiä ihmissuhteita niin naisten kuin miesten kanssa. Mutta en ole eläessäni ollut kenenkään kanssa pidemmässä parisuhteessa. Tiedistan jo, että unelmani ja haaveeni omien lapssien tai edes yhden oman lapsen saamisesta saattaa jäädä haavksi. Kun joku nainen tai naisoletellu ja lapsen vanhempi (äiti) kirjoittaa avaukaisessan, kuinka Silloin alkuun olin rakastunut mutta luottamusta välillemme ei koskaan muodostunut ja häntä komppaa kolmen lapsen naisoletettu/ äiti (postaus "6") kertoen ole
Minkä ikäinen olet? Onko ollut kuinka paljon lyhyempiä suhteentapaisia ja mihin ne ovat loppuneet?
Alue: Aihe vapaa
Juuri tuosta syystä tein lapset vähän myöhemmin. Parikymppisenä oli vielä kaikenlaista typerää säätöä, vääriä miehiä, en ollut aikuistunut pähkinänkuoressa. Kammottava ajatus että olisin tehnyt jonkun exän kanssa lapsia.