Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tyly reaktio ystävältä kun puhuin elämäni vaikeimmasta asiasta
21.09.2024 |
Puhuttiin asioista ja esille nousi se että olen menettänyt molemmat vanhempani lapsuudessa. Tämä on minulle vaikea aihe puhua, joten olen suoraan sanottuna pettynyt, kun ystävän reaktio oli että ai niin voi kurjaa. Sitten alkoi puhua siitä miten nyt olemme kuitenkin aikuisia ja meillä molemmilla omatkin perheet. Tekisi mieli sanoa suorat sanat hänen käytöksestä, mutta toisaalta mietin olenko itse liian herkillä tästä. Olisitteko pettyneitä jos teille sanottaisiin samoin?
Kommentit (67)
En mäkään varmaan olisi osannut enempiä sanoa, kun et ole ennenkään halunnut aiheesta puhua. Yhtään tiedä, mikä sun suhtautumisesi asiaan on. Toiset ei puhu, kun ei ole puhuttavaa, toiset jättää puhumatta, kun on liian vaikeeta.
Mä olen korvina mielelläni, mutta vaikeeta asioihin on mitään sanoa, jos ne sitten analysoidaan ja ruoditaan tarkkaan. Vaikka olihan tuossa selkeä empaattinen kannanotto. Kurjaa.
Lisäksi korvat lähtevät toimimaan paremmin, kun se kurja on aloitteellinen. Siinä kun saa enemmän informaatiota, niin osaa jo otta asian vakavuuden tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä siihen pitäisi sanoa? Ei mitään, sinä olet aikuinen ja sinulla on omia lapsia, et siis ole lapsi joka on just menettänyt vanhempansa. Orpoja on Suomessa paljon ja ollut aina ja tulee olemaan. Minun tuttu menetti myös vanhemmat, oikein hyväntuulinen ihminen ja kertoo hauskoja juttuja isovanhempien luota jossa sitten asui
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti hänellä on vielä vanhemmat elossa, niin ei ymmärrä, miltä vanhemman kuolema tuntuu, eikä siksi osaa olla asiaankuuluvan empaattinen. Ehkä tuo "nythän meillä on omat perheet" oli tarkoitettu jonkinlaiseksi eteenpäin menemisen kannustamiseksi ja tasoitteluksi, että "nythän kaikki on kuitenkin hyvin?"
Monet suomalaiset ovat kyllä kovin empatiakyvyttömiä ja kykenemättömiä asettumaan muiden asemaan.
Ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa kokemusta siitä miltä vanhemman kuolema tuntuu. Itselleni lapsuudessa koettu vanhemman kuolema on ollut jo kauan aika neutraali asia. Se on elämässäni tapahtunut, silloin aikoinaan ikävä, asia. Ei asia, mikä määrittäisi nykyisen elämäni tai minut. Lapsuudenystäväni voisin kuvitella olevan jopa helpottunut isänsä kuolemasta, tämänkun oli päihdeongelmainen ja pelottava, eikä ystäväni voinut elää normaalia lapsuutta ennen tämän kuolemaa.
Ota asia uudestaan puheeksi ja kerro, että asia on sinulle raskas ja vaikea yhä.
Minulle eräs "ystävä" nauroi ääneen pilkallisesti päin naamaa kun kerroin että eroamme eksän kanssa. Siihen loppui ystävyys. Satunnaisesti näen häntä ja nauran takaisin pilkallisesti. Ei näytä ymmärtävän miksi. Yrittää jutella ja kysellä kuulumisia. Teki monta ohariakin aikoinaan kun sovittiin että tulee lasten kanssa kyläilemään. Ei tullut eikä koskaan ilmoittanut. En sitten ilmoittanut että ollaan muutettu ja sovittiin että tulevat kylään. Jos ovat käyneet ovella niin eivät ainakaan uuden kodin ovella. Tuskin viitsi kodistaan lähteä. Ei tuollaiset ihmiset ole ystäviä, eivät kykene ystävyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti hänellä on vielä vanhemmat elossa, niin ei ymmärrä, miltä vanhemman kuolema tuntuu, eikä siksi osaa olla asiaankuuluvan empaattinen. Ehkä tuo "nythän meillä on omat perheet" oli tarkoitettu jonkinlaiseksi eteenpäin menemisen kannustamiseksi ja tasoitteluksi, että "nythän kaikki on kuitenkin hyvin?"
Monet suomalaiset ovat kyllä kovin empatiakyvyttömiä ja kykenemättömiä asettumaan muiden asemaan.
Kuinka asetut orvon asemaan jos ei ole kokemusta minkälaista se on eikä sitä voi, tai halua oikein kuvitellakaan?
Paitsi jos olisi avannut asiaa enemmän:
Vaikka miltä tuntui kun muilla oli vanhemmat ja itse ei voinut puhua vanhemmilleen enää tai etteivät nämä olleet enää elämässä tukemassa vaikeissa tunteissa tai asioissa joita oli liian nuori käsittelemään.
Tai tunne selviytymisestä, tai sen pelosta selviytyykö elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Olisin loukkaantunut. Ystävälläsi ei varmaan ole taustalla isoja menetyksiä kun ei ymmärtänyt kuinka suuren asian otit puheeksi. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi hyvä edes yrittää asettua toisen asemaan. Etenkin jos olette läheisiä ystäviä. Toivon, että sinulla on jokin toinen ihmissuhde jossa voit jutella menetyksestäsi. Jossain määrin meidän täytyy kai hyväksyä se, että kaikkiin elämämme vaikeisiin asioihin emme saa tukea kaikilta läheisimmiltämme. Kaikkea hyvää elämääsi!
Typerä kommentti. Voi olla paljon pahempaakin kuin orvoksi jääminen, ja siitä on selvitty. Elämä on selviytymistä, ei uhriutumisen glorifiointia.
En ymmärrä teitä, joilla on vimma ensinnäkin jäädä rypemään omiin menneisiin murheisiin ja toiseksi KILPAILLA, kellä on kamalinta.
Jokaisella on murheita ja menetyksiä, mutta ei niihin jäädä saatana jumiin. Esim. vanhempien menetys on normaalia. Se sattuu ja siitä pääsee yli. Elämä jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi hiljattain vähän samoin. Työstämme mieheni kanssa todella pahaa aviokriisiä. Ystäväni, joka sattuu olemaan samassa tilanteessa, on ollut siinä minulle apuna. Tämä keskusteluapu on ollut vastavuoroista, mutta olemme ajattelultamme hyvin erilaisia, joten täysin verrattavissa tilanteemme eivät ole.
Kerroin omaan tilanteeseeni liittyvän erittäin kipeän asian. Yllättäen ystäväni kääntyi täysin minua vastaan. Hänellä oli asiasta jonkinlaista kokemusta, mutta ikään kuin sieltä "toiselta puolen" pöytää. Tämä ilmeisesti triggeröi hänet hyökkäämään sanallisesti kimppuuni. Mitkään selitykset eivät läpäisseet ymmärrystä, hän oli täysin "liskoaivotilassa" reaktionsa kanssa. Hän jatkoi lyödyn lyömistä vimmaisesti.
Myöhemmin hän peruutteli sanoissaan viestitse, mutta ei pyytänyt anteeksi. Sovimme kuitenkin jollain tasolla, mutta kyllä ystävyyteen tuli iso lommo. En uskalla enää avautua hänelle, kun reakti
Minulla kävi siskon kanssa noin. Hän ei ymmärtänyt yhtään näkemystäni ja tulitti vaan lisää Anna siinä sitten anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä koska eivät ole joutuneet koskaan kokemaan niin rankkoja kokemuksia. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja siinä muuttui lopullisesti koko elämä.
En ole Ap, mutta samankaltainen kokemus. Nyt kun olen aikuinen ja minulla on vaimo ja kolme lasta, olen heistä kiitollinen. Se ei kuitenkaan poista lapsuuteni traumaa kun menetin omat vanhempani. Nykyisessä elämäntilanteessani huomaan hetkittäin surevani ettei vaimollani ole anoppia eikä appiukkoa, lapsillamme ei ole puoleltani isovanhempia. Ei elämää tietenkään niin kannata ajatella että miettii vain mistä on jäänyt paitsi, mutta lapsuudessa koetun trauman vähättely on typerää. Omalla kohdallani SE kyseinen päivä on kuin stop merkki- elämä ennen ja jälkeen tragedian.
Kaikki lapsena vanhempansa menettäneet ei traumatisoidu. Toisaalta traumatisoitia voi myös monista muistakin asioista. Trauma on sellainen, että tarvitaan yleensä jonkinlaista ammattilaisapua, varsinkin jos trauma vaikuttaa elämään negatiivisella tavalla. Ystävät voivat olla apuna ystävinä, mutta trauman käsittely on ihan eri homma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä koska eivät ole joutuneet koskaan kokemaan niin rankkoja kokemuksia. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja siinä muuttui lopullisesti koko elämä.
Keksin kyllä useammankin mikä olisi pahempaa. Esimerkiksi joutua elämään koko lapsuus pelossa.
Joo, kannattaa aina olla mahdollisimman kirjaimellinen, se tekee yleensä keskustelusta todella hedelmällistä. Tosiaan Vilja-Eerikan elämä oli hirveämpi kuin jonkun sellaisen lapsen, jonka vanhemmat kuolevat. Samoin sodassa pommituksista kärsivän orvon elämä on aika paljon kamalampaa kuin keskiverron suomalaisen orpolapsen.
Mutta voisihan sitä vähän yrittää ajatella sen orvoksi jääneen lapsen näkökulmasta, jolle on tapahtunut sen lapsen näkökulmasta hirvein mahdollinen asia. Usein myös tuollainen asia saa lapsen "elämään koko lapsuus pelossa". Ei väkivallan pelko ole ainoa pelko.
-ei ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti hänellä on vielä vanhemmat elossa, niin ei ymmärrä, miltä vanhemman kuolema tuntuu, eikä siksi osaa olla asiaankuuluvan empaattinen. Ehkä tuo "nythän meillä on omat perheet" oli tarkoitettu jonkinlaiseksi eteenpäin menemisen kannustamiseksi ja tasoitteluksi, että "nythän kaikki on kuitenkin hyvin?"
Monet suomalaiset ovat kyllä kovin empatiakyvyttömiä ja kykenemättömiä asettumaan muiden asemaan.
Kuinka asetut orvon asemaan jos ei ole kokemusta minkälaista se on eikä sitä voi, tai halua oikein kuvitellakaan?
Paitsi jos olisi avannut asiaa enemmän:
Vaikka miltä tuntui kun muilla oli vanhemmat ja itse ei voinut puhua vanhemmilleen enää tai etteivät nämä olleet enää elämässä tukemassa vaikeissa tunteissa tai asioissa joita oli liian nuori käsittelemään.
Tai tunne selviytymisestä, tai sen pelosta selviytyykö elämässä.
Toisaalta, on ihmisiä joilla vanhemmat on elossa, mutta heiltä ei saa eikä ikinä ole voinut saada sellaista tukea kuin vanhemmilta pitäisi saada, eikä heidän kanssaan voi myöskään puhua. Miltä se tuntuu, että vanhemmat on elossa, mutta olot on samat kuin orvoksi jääneellä?
Jos tapahtuneesta on kymmeniä vuosia, niin kuulijan voi olla vaikea ymmärtää, että aihe on edelleen jollain tasolla käsittelemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä koska eivät ole joutuneet koskaan kokemaan niin rankkoja kokemuksia. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja siinä muuttui lopullisesti koko elämä.
Keksin kyllä useammankin mikä olisi pahempaa. Esimerkiksi joutua elämään koko lapsuus pelossa.
Joo, kannattaa aina olla mahdollisimman kirjaimellinen, se tekee yleensä keskustelusta todella hedelmällistä. Tosiaan Vilja-Eerikan elämä oli hirveämpi kuin jonkun sellaisen lapsen, jonka vanhemmat kuolevat. Samoin sodassa pommituksista kärsivän orvon elämä on aika paljon kamalampaa kuin keskiverron suomalaisen orpolapsen.
Mutta voisihan sitä vähän yrittää ajatella sen orvoksi jääneen lapsen näkökulmasta, jolle on tapahtunut sen lapsen näkökulmasta hirvein mahdollinen asia. Usein myös tu
Ap ei ole enää lapsi. Hän on aikuinen. Ainakin iältään. Psyyke voi olla jäänyt kehittymättömäksi.
Ymmärrän hyvin ap:tä.
Mulla vähän samantyyppiset taustat ja kokemukset. Jos puhuu vaikeista asioista ja se ns. ystävä vain sivuuttaa asian kevyesti niin kertoohan se paljon siitä ystävästä. Ja teidän ystävyydestä. Monet ei vaan kykene syvälliseen keskusteluun tai vastaanottamaan toiselta mitään suuria tunteita.
Olen usein ollut pettynyt ystävyyden tasoon noissa tilanteissa. Mutta olen sitten päätynyt siihen että selvästi olen vain valinnut väärin ja odottanut toiselta liikoja, ystävä ei ollut oikea ja on parempi että pidän suhteen jatkossa pinnallisena tai jätän sen kokonaan. Keskityn sitten niihin joitten kanssa on syvempi yhteys ja ystävyys. Eipä siinä muuta voi.
1. Miten ystävän olisi pitänyt reagoida, ettet ap olisi tuohtunut?
2. Mistä ystävä olisi voinut tietää, mitä toivot?
Kyllä sulla on ap ihan itsetutkistelun paikka. Mitenkään vähättelemättä kokemustasi eipä ole itselläsikään häävit vuorovaikutustaidot.
Pitkälle pääset jo tajuamalla, ettei kukaan osaa sinun ajatuksiasi lukea tai automaattisesti oikeita sanoja sanoa.
Tuo aloituksesikin kertoo, ettet osaa käsitellä tunteitasi. Sinä kääriydyt niihin ja se on suurin ja pysyvin ongelmasi. Tunnetaitoja tosin voi opetella.
Vierailija kirjoitti:
Minulle eräs "ystävä" nauroi ääneen pilkallisesti päin naamaa kun kerroin että eroamme eksän kanssa. Siihen loppui ystävyys. Satunnaisesti näen häntä ja nauran takaisin pilkallisesti. Ei näytä ymmärtävän miksi. Yrittää jutella ja kysellä kuulumisia. Teki monta ohariakin aikoinaan kun sovittiin että tulee lasten kanssa kyläilemään. Ei tullut eikä koskaan ilmoittanut. En sitten ilmoittanut että ollaan muutettu ja sovittiin että tulevat kylään. Jos ovat käyneet ovella niin eivät ainakaan uuden kodin ovella. Tuskin viitsi kodistaan lähteä. Ei tuollaiset ihmiset ole ystäviä, eivät kykene ystävyyteen.
Kuljet kadulla ja törmäät tuohon "ystävääsi" ja naurat? Sinähän se sekaisin olet. Ei terve aikuisen mieli noin käyttäydy.
Ehkä hän naurahti, että vihdoin säkin tajusti jättää sen pa skan. Sä sitten loukkaantuneena tulkitsit asian pieleen.
Ei läheisten menetyksestä päästä yli. Sen kanssa vain opitaan elämään. Tämä siis kaikille vähättelijöille ketjussa.
Aika voi parantaa pahimpia haavoja ja asia ei enää ole päivän joka hetkessä mielessä. Mutta lähes jokainen joka on menettänyt jonkun rakkaimmista ihmisistään muistaa sen ikuisesti. Asian kanssa oppii elämään.
Ja ystävälle puhumisen pitäisi auttaa. Mutta joskus se ystävä vain on väärä. Pahoittelen ap!
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten menetyksestä päästä yli. Sen kanssa vain opitaan elämään. Tämä siis kaikille vähättelijöille ketjussa.
Aika voi parantaa pahimpia haavoja ja asia ei enää ole päivän joka hetkessä mielessä. Mutta lähes jokainen joka on menettänyt jonkun rakkaimmista ihmisistään muistaa sen ikuisesti. Asian kanssa oppii elämään.
Ja ystävälle puhumisen pitäisi auttaa. Mutta joskus se ystävä vain on väärä. Pahoittelen ap!
Mehän emme tiedä, miten ap on ottanut asian puheeksi. Onko ap:llä tapana ottaa esiin orvoksi jäämisensä ja alkaa kertoa samaa tarinaa siitä miten hän jäi orvoksi, voi voi?
Alue: Aihe vapaa
Joskus YHDEN KERRAN avauduin yhdelle ystäväksi luulemalleni. Seuraavien päivien aikana kolme muuta ystäväksi luulemaani alkoi oikein joukolla huomautella juuri siitä asiasta ja kuinka väärin suhtaudun siihen. Eli olivat keskenään jutelleet juurta jaksain minusta ja kohtalostani. Siihen siis riitti energiaa, mutta ei minun kanssani kahden kesken jutteluun.
No eipä siinä muuta päätelmää voi tehdä kuin että ei enää koskaan kannata vaivata ketään ja ottaa asiaa esille vähimmässäkään määrin.
Paras kun kirjoittaa paperille tuntemuksistaan ja sillä tavoin selvittelee mitä vaikutuksia taustatapahtumilla on voinut olla nykypäivään.
Päiväkirjan pito on siinä mielessä hyväksi, että siihen voi panna mitä vain ajatuksia ja sitten vaikka repiä tai polttaa pois, kun ei enää tarvitse mietelmiään.
En ehdota terapiaa kun sitä ei ehkä edes ole saatavilla, eikä tapaamasi terapeutti välttämättä kuitenkaan tuntisi mitään empatiaa eikä siten osaisi auttaa juuri sinua eteenpäin.
Oma apu, paras apu.