Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tyly reaktio ystävältä kun puhuin elämäni vaikeimmasta asiasta
21.09.2024 |
Puhuttiin asioista ja esille nousi se että olen menettänyt molemmat vanhempani lapsuudessa. Tämä on minulle vaikea aihe puhua, joten olen suoraan sanottuna pettynyt, kun ystävän reaktio oli että ai niin voi kurjaa. Sitten alkoi puhua siitä miten nyt olemme kuitenkin aikuisia ja meillä molemmilla omatkin perheet. Tekisi mieli sanoa suorat sanat hänen käytöksestä, mutta toisaalta mietin olenko itse liian herkillä tästä. Olisitteko pettyneitä jos teille sanottaisiin samoin?
Kommentit (67)
Epäkypsät ihmiset on armottomia. Äitini oli 85-vuotiaaksi saakka sodan ja pula-ajan läpi sinnitellyt pikkutyttö, jolla oli sodassa henkisesti sairastunut isä.
Äiti oli itse psyykkisesti sairas, mutta sairaudentunto puuttui, joten eihän hän ikinä päässyt yli 1939-1949 tapahtumista. Vielä kuolinvuoteellaan hän niitä jauhoi.Aika raskas ihminen oli.
Itse sairastuin psyykkisesti hänen taakastaan ja veljeni taas luki psykiatriksi. Nyt kun äiti on ollut haudassa 10 vuotta, me muut alamme voida hyvin. On selvitty avioeroista ja syövistä ja lasten vakavista sairauksista.
Ap ja muut: jokaisella on taakkoja, mutta niitä ei tarvitse kaataa läheisten niskaan eikä raahata mukanaan hautaan. Voi myös käsitellä ne pois päiväjärjestyksestä ja rakentaa hyvän, myönteisen elämän.
Ikävä tunne ei ole pysyvää, se on ohimenevä välittäjäainepurkaus aivoissa, vartissa mennyttä. Ellei sitä vartavasten muistelemalla ja vatvomalla opettele krooniseksi olotilaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuullut tällaista.
"en tiedä minkälaista olisi ollut elää hänen kanssaan elämää eteenpäin, kun hän ei ole elämässäni ollut ( kuollut)"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten menetyksestä päästä yli. Sen kanssa vain opitaan elämään. Tämä siis kaikille vähättelijöille ketjussa.
Aika voi parantaa pahimpia haavoja ja asia ei enää ole päivän joka hetkessä mielessä. Mutta lähes jokainen joka on menettänyt jonkun rakkaimmista ihmisistään muistaa sen ikuisesti. Asian kanssa oppii elämään.
Ja ystävälle puhumisen pitäisi auttaa. Mutta joskus se ystävä vain on väärä. Pahoittelen ap!
Mehän emme tiedä, miten ap on ottanut asian puheeksi. Onko ap:llä tapana ottaa esiin orvoksi jäämisensä ja alkaa kertoa samaa tarinaa siitä miten hän jäi orvoksi, voi voi?
Itselläni on tällainen ihminen lähipiirissä ja just tämä on aika raskasta. Hänen orvoksi jäämisensä kouluikäisenä on pahinta, muiden kokemukset ei ole mitään, se on hänen asenteensa, hänelle kuin kilpailu. Kun sama levy lähtee pyörimään, ymmärrän hyvin että joku haluaa vaihtaa aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Tuo nyt enää vuosikymmenten päästä mikään vaikea asia ole normaalille ihmiselle.
Kaikki kuolevat.
Olipa mukavan empaattinen kommentti. Olet ilmeisesti itse normaali.
Kun lapseni kuoli, miesystäväni sanoi että kaikki me kuollaan. Tuntui hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Epäkypsät ihmiset on armottomia. Äitini oli 85-vuotiaaksi saakka sodan ja pula-ajan läpi sinnitellyt pikkutyttö, jolla oli sodassa henkisesti sairastunut isä.
Äiti oli itse psyykkisesti sairas, mutta sairaudentunto puuttui, joten eihän hän ikinä päässyt yli 1939-1949 tapahtumista. Vielä kuolinvuoteellaan hän niitä jauhoi.Aika raskas ihminen oli.
Itse sairastuin psyykkisesti hänen taakastaan ja veljeni taas luki psykiatriksi. Nyt kun äiti on ollut haudassa 10 vuotta, me muut alamme voida hyvin. On selvitty avioeroista ja syövistä ja lasten vakavista sairauksista.
Ap ja muut: jokaisella on taakkoja, mutta niitä ei tarvitse kaataa läheisten niskaan eikä raahata mukanaan hautaan. Voi myös käsitellä ne pois päiväjärjestyksestä ja rakentaa hyvän, myönteisen elämän.
Ikävä tunne ei ole pysyvää, se on ohimenevä välittäjäainepurkaus aivoissa, vartissa mennyttä. Ellei sitä vartavasten muistelemalla ja vatv
Mummoni oli tällainen, hänen äitinsä kuoli mummon ollessa 2v, joten hän hädintuskin edes muisti koko asiaa, mutta koko elämänsä hän valitteli olevansa äiditön, lähes orpo. Vaikka hänellä oli käsittääkseni niin normaali lapsuus kuin voi olla isän ja sisarusten kanssa. Vielä 80-90-vuotiaanakin kertoi tätä äidittömyyttään kuin se olisi tapahtunut äsken. Luulen, että tuossa on ympäristö ja muiden ihmisten puheet vaikuttaneet aika paljon, ehkä äidittömäksi jääneen lapsen kuullen on puhuttu tuohon tyyliin ja sitten lapsi on itsekin tottunut siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä oletukset että tällä ystävällä olisi omat vanhemmat elossa eikä hän olisi joutunut kokemaan menetyksiä? Voihan olla että hänkin on menettänyt vanhempansa lapsuudessa, toinen tai molemmat. Tai vaikka mitä. Mutta hän ei suhtaudu samalla tavalla kuin ap, tai hänellä on erilaisia kokemuksia asian käsittelemisestä ja elämästä.
Omat lapset nostaa mieleen omat nuoruudenkokemukset. Suosittelen terapiaa, jos on iso möykky aiheesta. Ystävät eivät ole terapeutteja. En olettaisi heiltä ymmärrystä johonkin, mihin eivät ehkä voi samaistua. Hienoa, jos ystäväsi yritti olla ystävällinen ja vihjaisi nauttimaan perheestäsi. Ole onnellinen tuollaisesta ystävästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat lapset nostaa mieleen omat nuoruudenkokemukset. Suosittelen terapiaa, jos on iso möykky aiheesta. Ystävät eivät ole terapeutteja. En olettaisi heiltä ymmärrystä johonkin, mihin eivät ehkä voi samaistua. Hienoa, jos ystäväsi yritti olla ystävällinen ja vihjaisi nauttimaan perheestäsi. Ole onnellinen tuollaisesta ystävästä.
Satiiria? Ironiaa?
-sivusta
Elämä on helpompaa, jos voi elellä siten, ettei tuttavapiirissä ole yhtään loukkaantujaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurempi kysymys kuuluu, miksi sinulle vanhempiesi menetys lapsuudessa on vielä aikuisenakin noin arka asia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin loukkaantunut. Ystävälläsi ei varmaan ole taustalla isoja menetyksiä kun ei ymmärtänyt kuinka suuren asian otit puheeksi. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi hyvä edes yrittää asettua toisen asemaan. Etenkin jos olette läheisiä ystäviä. Toivon, että sinulla on jokin toinen ihmissuhde jossa voit jutella menetyksestäsi. Jossain määrin meidän täytyy kai hyväksyä se, että kaikkiin elämämme vaikeisiin asioihin emme saa tukea kaikilta läheisimmiltämme. Kaikkea hyvää elämääsi!
Tai sitten ystävää ei kiinnostanut alkaa kuunnella viidettäkymmenettä kertaa samaa stoppia siitä miten vanhemmat kuoli ja orpona hiihdettiin kesä talvet yhdellä suksella kouluun, aina ylämäkeen.
Siinä taas yksi empatiakyvytön stoppeineen. Mee muualle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin loukkaantunut. Ystävälläsi ei varmaan ole taustalla isoja menetyksiä kun ei ymmärtänyt kuinka suuren asian otit puheeksi. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi hyvä edes yrittää asettua toisen asemaan. Etenkin jos olette läheisiä ystäviä. Toivon, että sinulla on jokin toinen ihmissuhde jossa voit jutella menetyksestäsi. Jossain määrin meidän täytyy kai hyväksyä se, että kaikkiin elämämme vaikeisiin asioihin emme saa tukea kaikilta läheisimmiltämme. Kaikkea hyvää elämääsi!
Tai sitten ystävää ei kiinnostanut alkaa kuunnella viidettäkymmenettä kertaa samaa stoppia siitä miten vanhemmat kuoli ja orpona hiihdettiin kesä talvet yhdellä suksella kouluun, aina ylämäkeen.
Siinä taas yksi empatiakyvytön stoppeineen. Mee muualle!
Empatiakyky ei liity mitenkään siihen jos joku on yksin jumittunut lapsuudenkokemukseensa. Se ei ole muiden syytä jos joku on jäänyt orvoksi, eikä muiden tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä jos eivät elä näiden tarinoijien ehdoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä koska eivät ole joutuneet koskaan kokemaan niin rankkoja kokemuksia. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja siinä muuttui lopullisesti koko elämä.
Keksin kyllä useammankin mikä olisi pahempaa. Esimerkiksi joutua elämään koko lapsuus pelossa.
Olisinkin miellelläni jäänyt isästä orvoksi. Kadehdin jopa koulukaveria, jonka isä kuoli. Äiti vaan oli sitä mieltä, että lapsilla pitää olla isä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä koska eivät ole joutuneet koskaan kokemaan niin rankkoja kokemuksia. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja siinä muuttui lopullisesti koko elämä.
Keksin kyllä useammankin mikä olisi pahempaa. Esimerkiksi joutua elämään koko lapsuus pelossa.
Olisinkin miellelläni jäänyt isästä orvoksi. Kadehdin jopa koulukaveria, jonka isä kuoli. Äiti vaan oli sitä mieltä, että lapsilla pitää olla isä.
Sama homma. Olisin antanut mitä tahansa jos olisi ollut edes turvallista.
Vierailija kirjoitti:
Jahas, ja nyt oot ehkä 30, enemmänkin, eikä mitään tuoreempaa ongelmaa?
Miten vanha oikein olet jos ap kuulostaa 30-vuotiaalta..? Ei 30-vuotiailla nykyään ole omia perheitä.
Mitä olisit halunnut tapahtuvan? Olisitte yhdessä itkeneet orvoksi jäämistäsi silloin 20-50 vuotta sitten?
Alue: Aihe vapaa
Kaikki kokemukset on subjektiivisia. Yhdelle orvoksi jääminen on elämänmittainen trauma, toiselle ehkä jopa helpotus.