Kuka hoitaa meidät keski-ikäiset lapsettomat sitten kun me ollaan vanhuksia?
Tässä odottelen omaa vanhempaani taas kerran sairaalan aulassa ja mietin, että kuka se minut kuskaa ja auttaa lääkärille kun itsellä on ikää ja vaivoja niin, ettei ihan omatoiminen kulkeminen enää onnistu? Kuka on se joka vaatii mun puolesta, että hoitoon on päästävä eikä enää voi hyppyyttää seuraavalle luukulle? Kuka auttaa apteekki ja ruokakauppa-asioissa ja tsekkaa dosetit että ne on varmasti oikein?
Tuntuu oikeasti aika pelottavalta ajatukselta koko ikääntyminen.
Kommentit (387)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on että lapsettomat menee usein edelle kiireellisyysarvioinnissa kun palveluita tarvitaan koska tiedetään että heillä ei ole ketään hoitamassa. Jos on lapsia niin oletetaan että lapset auttelee arjessa ja sen takia voidaan kunnan puolelta tukea kevyemmin.
Ei palveluohjaajat kyllä tee yleensä tuollaisia oletuksia. Jos lapsia on heihin voidaan olla toki yhteydessä jos ja kun vanhus siihen suostuu. Jos lapset ei pysty auttamaan niin ei heillä mitää merkitystä ole siihen avun saatiin.
Vanhukset itse joskus tekee oletuksia siitä että lapset auttaa heitä. Saattavat esim. kieltäytyä kotipalvelusta siksi että eivät sitä tarvitse, sanovat että lapset esim. käyvät heitä säännöllisesti auttamassa vaikka se ei edes olisi totta.
Tämä pitää paikkansa. Meilläkin isä tarvitsi paljon apua äidin hoitamisessa. Kun sitten sain isän vihdoin suostumaan palvelutarpeenohjaajan käyntiin, niin mitään apua ei isän mielestä tarvita. Ei mennyt sen palaverin jälkeen montaakaan tuntia, kun isä taas soitti, että voitko tulla heti auttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta hoitaa sen verran, kuin tarpeelliseksi näkee. Kannattaa pitää välit kavereihin kunnossa.
Entä kun ne kaverit on yhtä kehnokuntoisia, korttinsa menettäneitä tai kuolleita? Kyselepä 90-vuotiaalta missä kaverit ovat.
Voi hyvä luoja. Ihmisellä voi olla 90-vuotiaana myös muun ikäisiä kavereita. Mikä ihme oletus se on, että kaikki elämäsi kaverit ovat syntyneet samana vuonna?
Sepä ei varsinaisesti paljoa auta, että 90-vuotiaalla on 87-vuotias kaveri. Ikäeroa pitäisi olla kymmeniä vuosia, jotta edes todennäköisesti hänestä olisi avuksi.
Oma äitini on 82, ja hänellä oli kaksi hyvää ystävää, nuorempia, mutta niinpä vain ne ystävät ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ainoat ihmissuhteet ole
Minulla on ystäviä, joihin on ikäeroa 20 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan nuoret aikuiset ovat niin itsekkäitä, että heitä kiinnostaa vain minä, minä ja minä.
Tuskinpa kiinnostaa tuhlata apuaan omiin vanheneviin, heikkokuntoisiin vanhempiin. Eihän sellaista viitsi edes päivittää someen.
En yhtään ihmettele että ei sinua kukaan jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Tätä kannattaisi miettiä kun tekee päätöksen jäädä lapsettomaksi. Vastaus kysymykseesi onkin että ei kukaan. Jos ei itse pysty pitämään puoliaan tai pärjäämään, niin sitten on asiat huonosti. Kannattaa säästää paljon rahaa vanhuuden varalle niin pystyy ostamaan edes joitain palveluita kun auttajia ei ole.
En huolehtinut (kukaan meistä) omiakaan vanhempia, en voi vaatia omia lapsianikaan huolehtimaan itsestäni. Jokaisella on oma elämä ja läheskään kaikki ei ole läheisriippuvaisia vaan ovat muuttaneet työn perässä. Helsingissä ainakin tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus "en voi muuttaa kun vanhempani ja kaverini jäisi"
Vierailija kirjoitti:
Ostat itsellesi hoivaa tietenkin. Niin minunkin vanhempani tekevät, en minä pysty heitä kokopäivätyöltäni hoitamaan 500 km päästä.
Ei mekään kyetä jokapäiväiseen apuun, kaikki lapset asutaan vanhemmista vähintään 300 km päässä. Mutta kykenemme auttamaan heitä etänä: järjestelemään asioita heidän puolestaan, järjestämään apua heille paikan päälle ja olemaan etätukena, voivat aina soittaa kun tulee ongelmia. Ja tuntuu, että tuo keskustelutuki on ollut heille hyvin tärkeää. Soittelevat meidän lasten kanssa säännöllisesti, kuuntelemme huolet ja vaivat, neuvomme jos osaamme ja ohjaamme asiantuntijoille ja kerromme suvusta, meistä ja lastenlapsien tekemisistä. Samalla voi antaa heidän muistella vanhoja aikoja, hyvin pian tuo sukupolvi on kaikki mennyt ja suvun historiaa ei halua hävittää heidän mukanaan vaan siirtää seuraavien sukupolvien muistiin.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan nuoret aikuiset ovat niin itsekkäitä, että heitä kiinnostaa vain minä, minä ja minä.
Tuskinpa kiinnostaa tuhlata apuaan omiin vanheneviin, heikkokuntoisiin vanhempiin. Eihän sellaista viitsi edes päivittää someen.
Harvemmin niillä nuorilla aikuisilla on vielä vanhusikäisiä lapsia. Jos saat lapsen 40-vuotiaana, lapsesi on 30 kun sinä olet 70. Suurin osa tekee lapset nuorempana. Minä olen nelikymppinen ja vanhempani ovat kuusikymppisiä. Tosin, en voi heitää hoitaa kun asuvat korvessa saakka eivätkä suostu muuttamaan.
Mun äiti hoiti lapsettoman tätinsä asiat eli onko sulla hyvät välit johonkin sukulaiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta hoitaa sen verran, kuin tarpeelliseksi näkee. Kannattaa pitää välit kavereihin kunnossa.
Entä kun ne kaverit on yhtä kehnokuntoisia, korttinsa menettäneitä tai kuolleita? Kyselepä 90-vuotiaalta missä kaverit ovat.
Voi hyvä luoja. Ihmisellä voi olla 90-vuotiaana myös muun ikäisiä kavereita. Mikä ihme oletus se on, että kaikki elämäsi kaverit ovat syntyneet samana vuonna?
Sepä ei varsinaisesti paljoa auta, että 90-vuotiaalla on 87-vuotias kaveri. Ikäeroa pitäisi olla kymmeniä vuosia, jotta edes todennäköisesti hänestä olisi avuksi.
Oma äitini on 82, ja hänellä oli kaksi hyvää ystävää, nuorempia, mutta niinpä vain ne ystävät ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ainoat ihmissuhteet ole
Hui että, kolme vuotta ikäeroa! Kyllä sitä ikäeroa voi ystävillä tuossa elämänvaiheessa olla vaikka kuinka paljon.
Kuten sanottu, kaikki eivät vanhene samaan tahtiin ja toiset pysyvät toimintakykyisempinä kuin toiset.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muistisairaus ei varsinaisesti olisi sitä kärsimystä minulle itselleni niin en näe mitään syytä miksi tilannetta pitäisi turhaan pitkittää kaikilla mahdollisilla lääkkeillä ja lääkärissä käynneillä. Varsinaisesti eutanasiasta ei ole kyse jos omasta tahdota kieltäydyn elämää pitkittävistä hoidoista kun ja jos muistisairaus todettaisiin.
Eipä se muistisairaus kovin nopeasti vie. Saatat kitua reippaasti yli 10 vuotta.
Mä teen niinku inkkarit, kiipeän vuorille kuolemaan, ehkä joudun jonkun sherpan palkkaamaan loppumatkaksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse aion olla vanhempieni tukena loppuun asti, jos suinkin pystyn. En tiedä pystynkö, koska saatan sairastua, kuolla tai muuttaa toiseen maahan, ja tähän kannattaa myös lapsia hankkineiden varautua.
Olen itse lapseton, mutta minulla on laaja, eri ikäisistä lapsettomistakin koostuva verkosto, jonka kanssa näitä asioita yhdessä suunnittelemme. Jonkinlainen väljä kommuuniasuminen, jossa olisi osin yhteisöllinen ja osin yksityisesti kustannettu hoivapalvelu on yksi vaihtoehto. Monilla meistä on myös laaja ja läheinen ystäväpiiri, eivätkä kaikki ole suinkaan samaa ikäluokkaa. Yleistäen arvelisin, että sosiaalinen verkostomme, taloutemme ja vanhuuden ja tulevaisuuden suunnittelumme ovat jopa kehittyneemmällä tolalla, kuin monilla perheellisillä, jotka luottavat lastensa hoivaan.
Minulla on lapsi, mutta voisin hyvinkin perustaa ystävien kanssa jonkun kommuunin mielyttävämpään ilmastoon kuin Suomi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ostat itsellesi hoivaa tietenkin. Niin minunkin vanhempani tekevät, en minä pysty heitä kokopäivätyöltäni hoitamaan 500 km päästä.
Ei mekään kyetä jokapäiväiseen apuun, kaikki lapset asutaan vanhemmista vähintään 300 km päässä. Mutta kykenemme auttamaan heitä etänä: järjestelemään asioita heidän puolestaan, järjestämään apua heille paikan päälle ja olemaan etätukena, voivat aina soittaa kun tulee ongelmia. Ja tuntuu, että tuo keskustelutuki on ollut heille hyvin tärkeää. Soittelevat meidän lasten kanssa säännöllisesti, kuuntelemme huolet ja vaivat, neuvomme jos osaamme ja ohjaamme asiantuntijoille ja kerromme suvusta, meistä ja lastenlapsien tekemisistä. Samalla voi antaa heidän muistella vanhoja aikoja, hyvin pian tuo sukupolvi on kaikki mennyt ja suvun historiaa ei halua hävittää heidän mukanaan vaan siirtää seuraavien sukupolvien muistiin.
Minä asun tuollaisen vanhuksen naapurissa, jota jälkeläiset "etäavustavat puhelimitse". Se vanhus tulee päivittäin oveni taakse, kun taas on puhelin tiltissä ja pitäisi saada se auki kun pitäisi soittaa tai hän odottaa puhelua omaiselta... enemmän minä tunnun järjestelevän ja auttavan kuin ne "etäauttajat".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata huolestua. Minä olen 79, asun yksin koirani kanssa. Teen ruokani, siivoan, kun jaksan ja käyn kaupassa, apteekissa ym. Aikuisia lapsiani olen vaivannut hyvin vähän. Syöpähoitoihin menin Kela-taksilla, muuten olen lääkärireissutkin ajanut itse. Luovut vaan pennosistasi ja ajelet taksilla, ellet itse pysty ja tilaat kotiin ruokaa, siivouspalveluja ym.
Entä jos muisti alkaa prakaamaan? Ei pysty soittelemaan takseja ja ruokapalveluja, ketä se sitten kiinnostaa?
Ketä pitäisi kiinnostaa ? Ei ole meidän muiden asia miettiä tuntemattomien ihmisten asioita.
Kotipalvelu ym palvelut, palvelukoti ennen loppua. Muista tehdä viisaasti testamentti, ettei valtio vie, esim oma seurakunta joka hoitaa jatkossa haitanne. Me serkukset juuri menetimme 96v tätimme ja järjestäneet hänen hautajaiset ja perunkirjat yhdessä, haudan hoito. Vielä lopullinen jako edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ostat itsellesi hoivaa tietenkin. Niin minunkin vanhempani tekevät, en minä pysty heitä kokopäivätyöltäni hoitamaan 500 km päästä.
Ei mekään kyetä jokapäiväiseen apuun, kaikki lapset asutaan vanhemmista vähintään 300 km päässä. Mutta kykenemme auttamaan heitä etänä: järjestelemään asioita heidän puolestaan, järjestämään apua heille paikan päälle ja olemaan etätukena, voivat aina soittaa kun tulee ongelmia. Ja tuntuu, että tuo keskustelutuki on ollut heille hyvin tärkeää. Soittelevat meidän lasten kanssa säännöllisesti, kuuntelemme huolet ja vaivat, neuvomme jos osaamme ja ohjaamme asiantuntijoille ja kerromme suvusta, meistä ja lastenlapsien tekemisistä. Samalla voi antaa heidän muistella vanhoja aikoja, hyvin pian tuo sukupolvi on kaikki mennyt ja suvun historiaa ei halua hävittää heidän mukanaan vaan siirtää seuraavien sukupolvien muistiin.
Totta kai autan näin, uskon vain että aloitus viittasi enemmän siihen kuka käy kaupassa, siivoaa, laittaa ruoan jne.
Lapsettomana täytyy ainakin hoitotahto laittaa kuntoon, että ei mitään hoitoa jos ei tod.näk. kuntoudu omatoimiseksi. Tämä tehty. Ajattelin myös säästää rahaa sen verran, että eutanasiamatka vaikka Sveitsiin mahdollista jos täällä se ei sallittua silloin vielä.
Jos sairastuu muistisairauteen, eutanasia kannattaa sitten tehdä ajoissa eli siinä vaiheessa kun on vielä riittävän toimintakuntoinen.
Nelikymppisenä sairastuin vakavasti ja makasin letkuissa teho-osastolla liikuntakyvyttömänä. Onneksi toivuin. Silloin päätin, että koskaan en enää halua olla samassa tilanteessa.
Isäni teki itsemurhan 83-vuotiaana kun tajusi, että kohta liikuntakyky menossa ja joutuu vuodepotilaaksi. Lääkärinä ymmärsi kyllä tilanteen. Vaikka se oli rankkaa omaisille, ymmärrän hänen ratkaisunsa. Eutanasia olisi häntäkin helpottanut, niin ei olisi tarvinnut turvautua ampuma-aseeseen.
Luotan siihen, että yhteiskunta kypsyy hyväksymään eutanasian lähivuosina.
Filippineiltä tuodaan äidit hoitamaan tänne vanhuksia ja sairaita, heihän lapsensa taas elävät ja leikkivät hautausmailla terveellistä vihannesta syöden😫
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muistisairaus ei varsinaisesti olisi sitä kärsimystä minulle itselleni niin en näe mitään syytä miksi tilannetta pitäisi turhaan pitkittää kaikilla mahdollisilla lääkkeillä ja lääkärissä käynneillä. Varsinaisesti eutanasiasta ei ole kyse jos omasta tahdota kieltäydyn elämää pitkittävistä hoidoista kun ja jos muistisairaus todettaisiin.
Eipä se muistisairaus kovin nopeasti vie. Saatat kitua reippaasti yli 10 vuotta.
Jos muistisairaan puolesta hoidetaan kaikki asiat niin varmasti juuri noin. Senkään vuoksi mä en halua että hoidetaan tai esim. muistuteen lääkkeistä, juomisesta jne. Hoitaa kannattaa ja voi niin kauan kun itse ymmärrän miksi ne lääkkeet pitää ottaa tai miksi pitää muistaa juoda. Jos sitä pitää muistuttaa vaikka tunnin välein niin on aika luovuttaa.
Olen vasta 38 v., ei kiinnosta miettiä jotain vanhuutta johon on vielä aikaa.
Sepä ei varsinaisesti paljoa auta, että 90-vuotiaalla on 87-vuotias kaveri. Ikäeroa pitäisi olla kymmeniä vuosia, jotta edes todennäköisesti hänestä olisi avuksi.
Oma äitini on 82, ja hänellä oli kaksi hyvää ystävää, nuorempia, mutta niinpä vain ne ystävät ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ainoat ihmissuhteet olemme me lapset, lapsenlapset ja vähäisemmässä määrin muut sukulaiset.