Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ne lapset tulee n. 50 vuotiaiksi, niin silloin alkaa kiinnostamaan nämä asiat. 

Ehdottomasti jotain on säästettävä. 

Mutta saako ihminen itse päättää, mitä se "jotain" on? Vai pitääkö säästää ihan kaikki ja sitten sen viiskymppiseksi tulleen lapsen pitäisi antaa valita, mitä ottaa? Mulla on nyt isäni nuorena poikana maalaama taulu ja isoisäni kävelykeppi, joten kummallekin lapselleni on jotain. Saavat sitten keskenään päättää, kumpi ottaa taulun ja kumpi kävelykepin. 

Tuo juuri, että saako itse päättää, mikä on se ehdottomasti säästettävä aarre. Minua ärsytti suunnattomasti oman äitini suhtautuminen vanhaan apteekkarinlipastoon. Se oli täyspuinen, iso, kaunis. Äidin isä eli ukkini oli saanut sen sedältään, jolla oli apteekki. Se oli uutena kuljetettu puusepältä hevoskyydillä apteekkiin, ja sitten kun apteekkari lopetti ja liiketila tyhjennettiin, sama hevoskyyti oli tilattu, sillä kertaa lähti matkalle ukkini ja hänen ensmmäisen vaimonsa luo. 

Siihen lipastoon sisältyy monta tarinaa. Ukin ensimmäinen vaino oli säilyttänyt laatikoissa pitsejä ja muita käsityötarvikkeita sekä korujaan. Kun hän kuoli, ukkini meni uusiin naimisiin, mummoni kanssa. Lipasto oli heillä kodissa olohuoneessa, ja siellä oli edelleen myös niitä ukin ensimmäisen vaimon koruja. Katselin niitä lapsena. Hän oli ollut varakkaasta kauppiassuvusta, mutta hyvin sairas ihminen, oli keuhkosairautta ja anemiaa ja ties mitä. Kuoli nuorena.

Jostain syystä kun ukki muutti pieneen kerrostaloasuntoon, äitini halusi eroon juuri siitä apteekkarinlipastosta ja möi myös ne korut. Sanoin, että älä myy, minä haluan sen lipaston. Mutta ei! Juuri sen hän möi, ja perusteli, että se on niin hankala siirtää ja epäkäytännöllinen. Sai 180 euroa, vuosi oli kai 1996. 

Olen sen aarteen sijaan saanut esimerkiksi ikivanhoja lakanoita, joita en käytä, ja luultavasti maailman rumimman meriaiheisen taulun. Siinä oli kullatut kehykset, minkä takia äitini välttämättä halusi juuri sen itselleen ja myöhemmin minulle. Hän piti kiiltävästä kullasta ja kaikesta kitchistä. En saanut itse päättää, mitä haluaisin. Kiusallaanko ihmiset luopuu siitä mikä on nuoremman sukupolven mielestä omistamisen arvoista? Olen katsellut apteekkarinlipastoja, ja yhtään ainutta niin hienoa ei ole tullut vastaan kuin se meidän suvun, ja sitten jos näkee jonkin vähänkin samantyyppisen, se on helposti tonni. Niin paljon en ole valmis sijoittamaan, tai korkeintaan, jos juuri se ukin sedän vanha tulisi vastaan.

Ilmeisesti ihan vittumaisuuttaan eivät anna jotain tiettyä esinettä hänelle, joka arvostaisi sitä ja haluaisi sen, vaan aesinettä tarjotaan jollekin. Joka sitten myy sen tai hävittää muuten.

Tuli muuten mieleen tuosta, että mikä menee kaupaksi ja mikä ei. Jos on ihan oikeasti antiikkia, niin kyllähän antiikkiliikkeet niitä ostaa. Mutta esimerkiksi 1970-luvustakin on jo 50 vuotta. Ne tavarat eivät ole antiikkia. Retroa joo, mutta ei niille ole koko ajan kysyntää. Noin 15 vuotta sitten tuli eräänlainen buumi ja ne retrot alkoikin kiinnnostaa tiettyä ryhmää ihmisistä. Itseänikin. Oli joku blogikin..."Värikäs koti" vai mikä nyt olikaan. Facebookissa oli retroryhmiä ja niissä monesti huutokauppoja. Niitä isompia huutokauppoja kutsuttiin nimellä "Villi länsi". Niissä oli aina jokin tietty aika, jolloin huutokauppa sulkeutuu. Mulla oli monesti jonkun esineen kohdalla kello soittamassa 15 minuuttia ennen huutokaupan sulkeutumista. Ja sitten korottamaan hintoja. Joskus läväytin suoraan sellaisen hinnan, ettei kukaan muu enää korottanut. Mä keräsin niitä Anita Wangelin juttuja ja mitä suurempi kokoelma mulla oli, sitä enemmän olin valmis maksamaan niistä, mitkä multa vielä puuttui. Mikä on jonkin esineen arvo? Siinäpä pulma. Onko se about 50 €, jonka suurin osa olisi valmis siitä maksamaan, vai 100 €, jonka Lammas on valmis siitä maksamaan?

Romut ajallaan myyntiin! kun myy itse ne "aarteet" niin saa edes rahoista nauttia. 

Tavaraa on niin paljon nykyään joten sitä ei tartte perinnöks jättää. Tunnearvo oli kenties ostajalla ja hänen jälkeläisillään. Siitä eteenpäin ei ole, se on vanhojen ihmisten roinaa

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tuli muuten mieleen tuosta, että mikä menee kaupaksi ja mikä ei. Jos on ihan oikeasti antiikkia, niin kyllähän antiikkiliikkeet niitä ostaa. Mutta esimerkiksi 1970-luvustakin on jo 50 vuotta. Ne tavarat eivät ole antiikkia. Retroa joo, mutta ei niille ole koko ajan kysyntää. Noin 15 vuotta sitten tuli eräänlainen buumi ja ne retrot alkoikin kiinnnostaa tiettyä ryhmää ihmisistä. Itseänikin. Oli joku blogikin..."Värikäs koti" vai mikä nyt olikaan. Facebookissa oli retroryhmiä ja niissä monesti huutokauppoja. Niitä isompia huutokauppoja kutsuttiin nimellä "Villi länsi". Niissä oli aina jokin tietty aika, jolloin huutokauppa sulkeutuu. Mulla oli monesti jonkun esineen kohdalla kello soittamassa 15 minuuttia ennen huutokaupan sulkeutumista. Ja sitten korottamaan hintoja. Joskus läväytin suoraan sellaisen hinnan, ettei kukaan muu enää korottanut. Mä keräsin niitä Anita Wangelin juttuja ja mitä suurempi kokoelma mulla oli, sitä enemmän olin valmis maksamaan niistä, mitkä multa vielä puuttui. Mikä on jonkin esineen arvo? Siinäpä pulma. Onko se about 50 €, jonka suurin osa olisi valmis siitä maksamaan, vai 100 €, jonka Lammas on valmis siitä maksamaan?

Tajuatko retron ja vintagen eron? Retro on uusi tavara joka matkii tai toistaa vanhaa tyylisuuntaa.  Vintage on aidosti vanha esine. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tuli muuten mieleen tuosta, että mikä menee kaupaksi ja mikä ei. Jos on ihan oikeasti antiikkia, niin kyllähän antiikkiliikkeet niitä ostaa. Mutta esimerkiksi 1970-luvustakin on jo 50 vuotta. Ne tavarat eivät ole antiikkia. Retroa joo, mutta ei niille ole koko ajan kysyntää. Noin 15 vuotta sitten tuli eräänlainen buumi ja ne retrot alkoikin kiinnnostaa tiettyä ryhmää ihmisistä. Itseänikin. Oli joku blogikin..."Värikäs koti" vai mikä nyt olikaan. Facebookissa oli retroryhmiä ja niissä monesti huutokauppoja. Niitä isompia huutokauppoja kutsuttiin nimellä "Villi länsi". Niissä oli aina jokin tietty aika, jolloin huutokauppa sulkeutuu. Mulla oli monesti jonkun esineen kohdalla kello soittamassa 15 minuuttia ennen huutokaupan sulkeutumista. Ja sitten korottamaan hintoja. Joskus läväytin suoraan sellaisen hinnan, ettei kukaan muu enää korottanut. Mä keräsin niitä Anita Wangelin juttuja ja mitä suurempi kokoelma mulla oli, sitä enemmän olin valmis maksamaan niistä, mitkä multa vielä puuttui. Mikä on jonkin esineen arvo? Siinäpä pulma. Onko se about 50 €, jonka suurin osa olisi valmis siitä maksamaan, vai 100 €, jonka Lammas on valmis siitä maksamaan?

Tajuatko retron ja vintagen eron? Retro on uusi tavara joka matkii tai toistaa vanhaa tyylisuuntaa.  Vintage on aidosti vanha esine. 

No enpäs tuota tiennyt, kun niissä Facebookin ryhmissäkin (joissa siis myytiin 1970-luvulla vamistettua tavaraa) oli jo ryhmän nimessäkin tuo sana retro. Mutta joo, googletin nyt Wikipediasta nuo termit ja olet tosiaan oikeassa.  1980-luvulla suosittu Octime-astiastokin on siis jo vintagea. Aina oppii uutta :)

Vierailija kirjoitti:

Meillä on juurikin näiden aarteiden hävitys menossa mitä appivanhemmat säästivät. Nurkissa järkyttävä määrä lasitavaraa ja muuta roinaa. Osalla on liikaa arvoa, vaikea myydä. Osa on sesonkitavaraa ja kiinnostusta löytyy kerran 10v välein. Osa on 2-laatuista astiaa. Osa on todella arvokasta ja vain huutokaupassa myytävää. Kaikessa lukee Arabia pohjalla. Tai sitten on Wirkkalaa. Pieniä kahvikuppeja ja sarjoja raahattu kymmenkunta erilaista sarjaa laatikoihin ja varastojen perukoille. Maljakoita yli 30kpl.

Kiva "perintö".  Jos olisi sydäntä tai siis kylmä sydän niin noi menisi suoraan kierrätykseen. Hirveä vaiva ja tappelu päästä eroon noista, ellet halua myydä pilkkahintaan kaiken maailman tinkijöille ja vinkujille. Näistä saa enemmän stressiä kuin mielihyvää ja sitä rahaa, mitä moni kuvittelee näistä tulevan ikkunoista ja ovista. 

 

Onneksi oman äidin perintö oli ei mitään. Helppo perukirjan teko, ei turhia tavaroita ja huonekalut ehdittiin myydä ja jakaa ennenkuin hän nukkui pois. Asunto kun piti tyhjentää hänen jäätyään vuodepotilaaksi saattohoitoon. 

 

Älkää hyvät ihmiset kerätkö tavaraa jälkipolville. Se on kamalinta mitä voitte tehdä. Joo, ne on sulle tärkeitä, mutta vain sulle. Se on aivan hirveän suuri työmaa sortteerata noita läpi ja miettiä fiksuja keinoja päästä eroon. Kierrätys, lahjoitukset, myynti jne... jokaisessa oma työnsä. 

Ihmiset ovat erilaisia. Minun anopillani on hyvä maku. Hän ei ole säästellyt mitään krääsää. Ihan vaikka välittömästi voisin muuttaa sinne tai ottaa esineitä ja huonekaluja. Hän pitää klassikoista, löytyy Artekia, Lokki-valaisin, kauniita lasilintuja. Omien isovanhempiensa kaksi täyspuista, verhoiltua tuolia on kunnostuttanut ja kirjoituspöytä on muistaakseni 1920-luvulta, puuta, kaiverrettu koristelut. 

Meillä kotona on ihan eri tilanne, ei ole kaunista. Minä olen vähän sellainen, että jos jotain menee rikki tai tarvitaan uutta, käydään yhdessä tai kahdessa kaupassa ja valitaan niistä mitä sattuu olemaan. Kerran, noin 10 vuotta sitten sohvasta meni jouset. Se oli muutenkin jo kulunut. Mentiin huonekaluliikkeeseen ja löytyi sopivan kokoinen sohva, joka tuntui hyvältä istua. Ongelma oli, että verhoilut oli harmaan eri sävyjä ja joku todella räikeä lisäksi. Ostettiin harmaa sohva. Hyi olkoon. Eihän se käy meille ollenkaan, ei ole muuta harmaata, ja se riiteli olohuoneen kanssa. Todella ruma väri. Muutama vuosi sillä mentiin ja sitten vaihdettiin. Olohuoneen matto on samaa sarjaa, että ei se meille käy, mutta kaupassa sattui olemaan, ja ensisijainen kriteeri oli, ettei saa maksaa liikaa, pitää pystyä puhdistamaan vedellä ja imuroimaan pölyt pois. Edellinen matto oli melko kallis villamatto, jonka puhdistaminen oli mahdotonta. Suurin osa suomalaisista on varmaan tällaisia sisustajia. Omaan käyttöön ne hankitaan, ei perintöajatyksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on juurikin näiden aarteiden hävitys menossa mitä appivanhemmat säästivät. Nurkissa järkyttävä määrä lasitavaraa ja muuta roinaa. Osalla on liikaa arvoa, vaikea myydä. Osa on sesonkitavaraa ja kiinnostusta löytyy kerran 10v välein. Osa on 2-laatuista astiaa. Osa on todella arvokasta ja vain huutokaupassa myytävää. Kaikessa lukee Arabia pohjalla. Tai sitten on Wirkkalaa. Pieniä kahvikuppeja ja sarjoja raahattu kymmenkunta erilaista sarjaa laatikoihin ja varastojen perukoille. Maljakoita yli 30kpl.

Kiva "perintö".  Jos olisi sydäntä tai siis kylmä sydän niin noi menisi suoraan kierrätykseen. Hirveä vaiva ja tappelu päästä eroon noista, ellet halua myydä pilkkahintaan kaiken maailman tinkijöille ja vinkujille. Näistä saa enemmän stressiä kuin mielihyvää ja sitä rahaa, mitä moni kuvittelee näistä tulevan ikkunoista ja ovista. 

 

Onneksi oman äidin perintö oli ei mitään. Helppo perukirjan teko, ei turhia tavaroita ja huonekalut ehdittiin myydä ja jakaa ennenkuin hän nukkui pois. Asunto kun piti tyhjentää hänen jäätyään vuodepotilaaksi saattohoitoon. 

 

Älkää hyvät ihmiset kerätkö tavaraa jälkipolville. Se on kamalinta mitä voitte tehdä. Joo, ne on sulle tärkeitä, mutta vain sulle. Se on aivan hirveän suuri työmaa sortteerata noita läpi ja miettiä fiksuja keinoja päästä eroon. Kierrätys, lahjoitukset, myynti jne... jokaisessa oma työnsä. 

Ihmiset ovat erilaisia. Minun anopillani on hyvä maku. Hän ei ole säästellyt mitään krääsää. Ihan vaikka välittömästi voisin muuttaa sinne tai ottaa esineitä ja huonekaluja. Hän pitää klassikoista, löytyy Artekia, Lokki-valaisin, kauniita lasilintuja. Omien isovanhempiensa kaksi täyspuista, verhoiltua tuolia on kunnostuttanut ja kirjoituspöytä on muistaakseni 1920-luvulta, puuta, kaiverrettu koristelut. 

Meillä kotona on ihan eri tilanne, ei ole kaunista. Minä olen vähän sellainen, että jos jotain menee rikki tai tarvitaan uutta, käydään yhdessä tai kahdessa kaupassa ja valitaan niistä mitä sattuu olemaan. Kerran, noin 10 vuotta sitten sohvasta meni jouset. Se oli muutenkin jo kulunut. Mentiin huonekaluliikkeeseen ja löytyi sopivan kokoinen sohva, joka tuntui hyvältä istua. Ongelma oli, että verhoilut oli harmaan eri sävyjä ja joku todella räikeä lisäksi. Ostettiin harmaa sohva. Hyi olkoon. Eihän se käy meille ollenkaan, ei ole muuta harmaata, ja se riiteli olohuoneen kanssa. Todella ruma väri. Muutama vuosi sillä mentiin ja sitten vaihdettiin. Olohuoneen matto on samaa sarjaa, että ei se meille käy, mutta kaupassa sattui olemaan, ja ensisijainen kriteeri oli, ettei saa maksaa liikaa, pitää pystyä puhdistamaan vedellä ja imuroimaan pölyt pois. Edellinen matto oli melko kallis villamatto, jonka puhdistaminen oli mahdotonta. Suurin osa suomalaisista on varmaan tällaisia sisustajia. Omaan käyttöön ne hankitaan, ei perintöajatyksella.

Mun vanhempieni koti oli kans tällanen skandinaavinen design-koti. Ei todellakaan mitään tummaa puuta tai jotain heidän vanhempiensa itse tekemiä juttuja.  Isä oli aikoinaan Alvar Aallon kaveri ja meillä aina sisustuskin sitten lapsuudenkodissani sen mukaista. Ja joo, nyt siellä tyhjässä asunnossa on niin Artekia, Iittalaa, Riihimäkeä, Lokki-valaisimia ja kaikenlaista muutakin. Myös niitä kaikista harvinaisimpia Aalto-maljakoita. Oma sisustusmakuni on täysin erilainen, joten mun siskoni saa pitää ihan kaiken, mitä nyt sitten sieltä vanhempieni asunnosta haluaakaan. 

Mulla on tiettyjä esineitä ja huonekaluja, joista olen valmis maksamaan paljon. Mutta suurin osa  silti sellaista käyttötavaraa, joiden ei tarvitse olla mitenkään arvokkaita. 3 vuotta sitten jouduin tyhjentämään asuntoni koko alakerran seinän sisällä olleen vesivahingon vuoksi ja kun ostin olohuoneeseen uudet huonekalut, niin ostin Jyskistä 250 € maksavan sohvan. Vaikka mun nykyinen kissavanhukseni terottaakin kyntensä vain yhteen paikkaan, niin mun seuraavat kissani saattavat repiä sen sohvan palasiksi. 

Huomaan olevani vähän samanlainen hamsteri kuin vanhempani. Vaikeaa on laittaa mitään pois ja tavaraa on liikaa. Toisaalta kun vanhempani säästivät mm. kaikki leluni, niin sieltä löytyi mm muutama arvokkaampi barbie ja nukkekodin kalusteita, joista sai muutaman satasen. Samoin kun ostin mökin irtaimistoineen, niin sieltäkin löytyi ihan rahan arvoisia tavaroita. Roskavuoren lisäksi. Viimeksi myin sieltä yhden tuolin parilla sadalla. Että kyllä meitäkin löytyy, jotka tykkäävät penkoa ja tehdä löytöjä, kai tämä harrastuksesta käy. Hakisin mielelläni joltakin laatikon tai pari perintökippoja, tutkisin arvot ja myisin tai pitäisin. Ihan parasta puuhaa. 

Itse ahdistun liiasta tavaramäärästä. Valitettavasti sellaiset ovat tulossa meillekin perintönä. En säästä itse mitään, mitä en arvele tarvitsevani muutamaan vuoteen. Kiertoon vaan ja lainaan jos tarvin jotain hyvin harvakseltaan. Lasteni perintö tulee toivottavasti olemaan jotain muuta kuin tavarakrääsää.

Vierailija kirjoitti:

Myy pois ja kerto samalla, ettö torsäät kaikki omaisuutesi pois.

Saattaa ollakin että kiinnostus herää.

Herttainen kostaja mummo siinä opastaa 

Kaatopaikalle vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myy pois ja kerto samalla, ettö torsäät kaikki omaisuutesi pois.

Saattaa ollakin että kiinnostus herää.

Herttainen kostaja mummo siinä opastaa 

Kostajamummo virnuilee vielä tuhkattunakin miten huijasi.

Vierailija kirjoitti:

Itse ahdistun liiasta tavaramäärästä. Valitettavasti sellaiset ovat tulossa meillekin perintönä. En säästä itse mitään, mitä en arvele tarvitsevani muutamaan vuoteen. Kiertoon vaan ja lainaan jos tarvin jotain hyvin harvakseltaan. Lasteni perintö tulee toivottavasti olemaan jotain muuta kuin tavarakrääsää.

Tämä juuri. Toivottavasti pystyn elinaikanani turvaamaan lasteni tulevaisuuden varsinkin, jos ja kun hyvinvointivaltio ympärillä rapistuu. Perinnöksi sitten oikeaa varallisuutta, ei mitään romua.

Kerroin jo muualla että kun äitini kuoli kaukana niin halusin ja sain korut ja hänen ja isäni nimikirjaimilla kaiverretut pöytähopeat. Kun uusissa naimissa ollut isäni kuoli niin minulle jäi hänen tekemä kaappikello (ei käy), rannekello, jotakin kalvosinnappeja ja sotilaspassi. Äitini avokki sai pitää muun irtaimiston, ja niin myös äitipuoleni. Ei sen kummempaa tavaran siirtoa eri puolilta Suomea toiseen paikkaan.

Mummini kuollessa äitini kysyi minulta, haluanko jotain mummin asunnosta. Sanoin haluavani vain yhdet kipot, joiden kuvioita olin lapsesta asti katsellut ja ihastellut, ja jotka muistuttivat mummin keittiössä istuskelusta ja pullien leipomisesta. Olisin ottanut ne käyttöön omaan kotiin. Ne olivat kuitenkin sattumalta sellaiset, mitkä äitikin halusi ja otti omaan kotiinsa hyllylle nököttämään. Sitten äiti suuttui minulle, kun en halunnut mitään muuta :D 

Aikoinaan äitini kysyi minulta, että haluanko joitain tavaroita, jotka ovat kulkeneet suvussa. Sanoin, että hävitä vaan pois, en tarvitse niitä. Ja nyt kun vanhempani ovat jo kuolleet, niin harmittaa, että en ottanut niitä tavaroita. Joten ehkä ei aina kannata heti hävittää kaikkea, jos jälkipolvet ei siinä hetkessä halua jotain. 

En lukenut ketjua kokonaan mutta meillä on kyllä kuolinpesät hoidettu ihan helpomman kautta eli osto- ja myyntiliike hakee kaiken. Ensin perilliset saa ottaa mitä haluaa ja loput haetaan pois. Näitä liikkeitä on pienilläkin kylillä. Tässä on ollut monta kuolinpesää parin vuoden sisään ja kaikki on olleet todella suurella tavaramäärällä. Tietenkin paljon on mennyt lopuksi kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen (hakivat) mutta oli myös liike joka otti ihan kaiken ja he sitten hoitivat myös kierrätyksen. Ja Helsingissä huutokauppa kävi hakemassa arvotavarat. Ja siis ihan hyvän hinnan näistä tavaroista maksoivat.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut ketjua kokonaan mutta meillä on kyllä kuolinpesät hoidettu ihan helpomman kautta eli osto- ja myyntiliike hakee kaiken. Ensin perilliset saa ottaa mitä haluaa ja loput haetaan pois. Näitä liikkeitä on pienilläkin kylillä. Tässä on ollut monta kuolinpesää parin vuoden sisään ja kaikki on olleet todella suurella tavaramäärällä. Tietenkin paljon on mennyt lopuksi kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen (hakivat) mutta oli myös liike joka otti ihan kaiken ja he sitten hoitivat myös kierrätyksen. Ja Helsingissä huutokauppa kävi hakemassa arvotavarat. Ja siis ihan hyvän hinnan näistä tavaroista maksoivat.

Voitko suositella jotain tiettyä yrittäjää? Olitte ilmeisesti tyytyväisiä? Kertoisitko lisää, miten kaikki sujui.

Hävitettyä tavaraa kaipaa yhtä paljon kuin laihdutettuja kiloja.

Ei kannata hätiköidä... hekin vanhenevat ja saattavat ajatella vielä toisin. Mutta liikaa ei kannata säästää, eivät he varmaan vanhempanakaan museota perusta... 

Itselläni odottaa vanhempien luona kolmen sukupolven tavarat. En ymmärrä millä ajalla ne joskus käydään läpi ja laitetaan eteenpäin kun ei varsinaisesti roskaa ole...