Mitähän meille lapsettomille käy vanhana kun kukaan ei ole huolehtimassa asioista?

Vierailija kirjoitti:

Homehdut jossain palvelutalossa jossa hoitajat pöllii lääkkeitäsi tai makaat kotisi lattialla kuolemassa päiväkausia ja sen jälkeen kuolleena kunnes naapurit valittaa hajusta.

Samanlainen lähtö kuin perheellisillä siis.

Kotitalousvähennykset köyhien vanhusten kohdalla?  Niitä ei saa kun ei ole sitä omaisuutta:).

Palvelusetelit korvaat pienen osan siivouspalvelun kustannuksista.  Ja kuinka moni esim muistisairauden alussa osaa niitä ja jaksaa hakea jne..

Moni vanhus kyllä jää pulaan, josta ei ole ulospääsyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahempaakin tapahtuu. Yksin asuva vanhus on soittanut lapselleen, että sairaskohtaus, tarvii ambulanssin. Lapsi lupaa, mutta ei soitakaan. Vanhus saa itse lopulta soitettua. Keuhkoveritulppa, jäi henkiin kertomaan tapauksesta.

Pitääkö työssäkäyvän perheellisen lapsen päivystää 24/7/365, että voi soittaa ambulanssin, jonka vanhus voi soittaa itse ihan välittömästi.

Ne vielä "terveet" lapsetkin lopulta sairastuvat, kun sekaisin oleva vanhus soittelee yöt läpeensä. Kukaan ei nuku... lapsella on flimmereitä ja lopulta tulee verenohennuslääkitys ja pari ablaatiota. Lääkäri kysyy, että onko stressiä, ettei noin voi jatkaa. 

Miehen isä meni itse terveyskeskukseen hengenahdistuksen vuoksi neljänä peräkkäisenä päivänä, kun olo oli hankala. Lopulta lääkäri ymmärsi ottaa kuvat ja kas... siellä oli useampi keuhkoveritulppa. Selvisi hengissä. Ihan kaike

Ainut kerta kun äitini soitti minulle ja pyysi soittamaan ambulanssin oli lähtö viimeiselle kyydille. Noutaja tuli pian sairaalaan saapumisen jälkeen. Aiemmin oli pystynyt itse soittamaan. Uskon, että tiesi olevan tosi kyseessä ja paniikissa soitti minulle eikä häkeen. 

Olen miettinyt tätä ja tosi pahalta näyttää. En edes oleta että aikuisista lapsista olisi niinkään seuraa vaan olisi kiva tietää että on ylipäätään läheisiä olemassa, joku joka välittää ja josta itse välittää. Tietysti sellainen henkilö myös vähän katsoisi asioiden perään kun on itse vanha, jos hyvin käy. Nyt on tilanne jossa olen alkanut ajattelemaan että haluaisin lapsia mutta mieheni ei halua. Hänellä ei tätä ongelmaa, hänen sukunsa on iso ja välittävä. Omaa sukuani ei todellakaan kiinnosta, ei sisaruksia joka voisi auttaa, ei ketään. Kavereillakin on kaikilla jo omat perheet. Vanhuudestani tulee todella yksinäinen jos puolisoni menehtyy ennen minua. En ole saanut miestä ymmärtämään tätä, tai sitten ei vain välitä. En kuitenkaan halua erotakaan. Oman aika traumaattisen lapsuuden jälkeen sitä kyllä miettii onko järkeä tehdä lapsia maailmaan kärsimään mm. kiusaamisesta, osaisinko torjua sitä tarpeeksi hyvin jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Homehdut jossain palvelutalossa jossa hoitajat pöllii lääkkeitäsi tai makaat kotisi lattialla kuolemassa päiväkausia ja sen jälkeen kuolleena kunnes naapurit valittaa hajusta.

Samanlainen lähtö kuin perheellisillä siis.

Perheellinen voi miettiä omaa käytöstään, jos yksikään läheinen ei välitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutan vanhana mummokommuuniin. 

Luin ensin että mummouuniin. 

Niin minäkin. Sinnehän sitä lopulta mennään.

Tein vanhustyötä pitkään ja voin sanoa ettei niistä lapsista ole sen enempää apua tai iloa. Laitoksessa harva kävi. Taksimatkat jäi käyttämättä suurimmalta osalta. Edes pientä televisiota ei viitsitty tuoda.

Sori ohis.

Lapset eivät ole mikään tae että kukaan auttaisi vanhana ja lapsettomuus ei tarkoita sitä että olisi yksinäinen vanhuus. Lapset voivat olla sairaita, piittaamattomia, asua kaukana tai pahimmassa tapauksessa kuolleita ennen vanhempiansa.

Voi myös olla että joudutkin hoitamaan sitä lastasi omaan kuolemaasi saakka tai lapsesta ei ole muuten apua vaikkapa välimatkan tai omien elämän vaikeuksien takia.

Vanhana myös läheisistä ihmisistä ympärillä voi olla apua. Ystävät ja sukulaiset saattavat auttaa, jos vain on läheiset suhteet.

Ystäväpiirissäkin voi olla suuri ikäjakauma, jos ei ole tarkka ystäviensä iästä ja tällöin nuoremmista ystävistä voi olla apua vanhuuden päivillä. Esim omassa läheisessä ystäväpiirissä ikäjakauma on 25-45 vuotta.

Kuolet yksin eikä kukaan huomaa sitä edes puoleen vuoteen. Minulla ei ainakaan ole ketään joka tulis hautajaisiini.

Kannattaa jos alkaa ulostamaan alleen nii ihosi ehtii tottua eikä tule sitten vanhana niin paljon ihottumaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Homehdut jossain palvelutalossa jossa hoitajat pöllii lääkkeitäsi tai makaat kotisi lattialla kuolemassa päiväkausia ja sen jälkeen kuolleena kunnes naapurit valittaa hajusta.

Samanlainen lähtö kuin perheellisillä siis.

Varmaan joo jos olet onnistunut saamaan lapsesi olemaan kiinnostumatta voinnistasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on hyvin aikaa opetella itse huolehtimaan omista asioista. 

Kyllähän asioiden hoitaminen nyt onnistuu mutta entä sitten jos tulee muistisairautta ja muita vaivoja ettei enää kykene huolehtimaan omista asioista? ap

 

no, lopulta joku huijaa rahat ja loppu on joka tapauksessa muiden armollisuuden varassa. Muistisairaudet ovat kyllä inhottava riesa yksinäiselle vanhukselle.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mikään itsestäänselvyys, että lapset huolehtii asioista, moni perheellinen on yksin hoivakodissa. Lapseton taas ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla mitään tukiverkkoja. Monilla on myös sisarusten lapsia ym. jotka aina olleet läheisiä.

 Aika itsekästä tehdä lapsia hoitamaan minua vanhana. 

Mutta on itsestään selvää, että olemattomat lapset eivät huolehdi mistään.

Ajattelin tehdä kuten yksi mummeli täällä maalla, missä asun. Hän asuu edelleen yksin mökissään metsän keskellä tyyliin. Seurakunnasta käy joku diakoni tietämässä viikottain. Kauppahommat hoituu kerran pariin viikkoon. Kun loppu tulee, se tulee siellä omassa kotona, työn touhussa . Lääkkeittä loppuun asti, niin ajattelin mennä. Ei ole ketään kenen vuoksi pitäisi yrittää pitkittää elämää keinotekoisesti. Omasta maasta, omaan maahan. Murtumia pitää vanhana varoa, ne vie äkisti toimintakyvyn. 

Mulla vasta kuoli lapseton täti 96v joka oli lapseton leski, kotipalvelu auttoi kotonaan ja serkkuni jossain asioissa, me serkukset pidimme hänelle synttäreitä, asui lopun elämän palvelukodissa ja lopuksi järjestimme hautajaiset  ja perunkirjat. Olemme sopuisa serkusparvi, 13 henkilöä.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä ja tosi pahalta näyttää. En edes oleta että aikuisista lapsista olisi niinkään seuraa vaan olisi kiva tietää että on ylipäätään läheisiä olemassa, joku joka välittää ja josta itse välittää. Tietysti sellainen henkilö myös vähän katsoisi asioiden perään kun on itse vanha, jos hyvin käy. Nyt on tilanne jossa olen alkanut ajattelemaan että haluaisin lapsia mutta mieheni ei halua. Hänellä ei tätä ongelmaa, hänen sukunsa on iso ja välittävä. Omaa sukuani ei todellakaan kiinnosta, ei sisaruksia joka voisi auttaa, ei ketään. Kavereillakin on kaikilla jo omat perheet. Vanhuudestani tulee todella yksinäinen jos puolisoni menehtyy ennen minua. En ole saanut miestä ymmärtämään tätä, tai sitten ei vain välitä. En kuitenkaan halua erotakaan. Oman aika traumaattisen lapsuuden jälkeen sitä kyllä miettii onko järkeä tehdä lapsia maailmaan kärsimään mm. kiusaamisesta, osaisinko torjua sitä tarpeeksi hyvin jne.

Täällä toinen jolla ei ole ketään luotettavaa henkilöä tukena ja ikääkin on jo vähän enemmän. Minua ei varsinaisesti sureta, olen tottunut siihen että elämä kantaa kunhan hoidan oman tonttini, ja tulevaisuutta on liian aikaista murehtia. Tässä on toivottavasti vielä paljon hyvääkin kokematta.

Tulevaisuudessa elämä tuskin enää kantaa jos joku päivä terveys pettää, mutta utelias luonteeni vie aina uutta kohti, ja jotain elämällä kai on vielä minunkin varalleni.