Ylellä iso juttu vanhemmista joihin aikuisten lasten on pakko katkaista välit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen äiti johon yksi lapsi pitää etäisyyttä. Korkeastikoulutettuna meni "parempiin naimisiin" ja häpeää taustaansa.  Hänellä kai isompi ongelma kuin minulla. Itsehän enää  en voi mitään sille mikä olin ( kouluttamaton työläisperhe)  ja että lapset tuli tehtyä.

Valehtelet itsellesi ja raskaasti, jos kuvittelen moisen syyn olevan välirikon takana. Oletko kysynyt asiaa lapselta? Tuskinpa, koska et halua kuulla vastausta.

Olen. Meillä on köyhää ja nuhruista,  ei  Karl halua eriparisista astioista syödä emmekä osaa kieliä

Vaikka minulla onkin matala koulutus, pystyn helposti diagnosoimaan sellaisen ihmisen, joka välttelee epävakaata ja väkivaltaista vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa pitäisi tehdä perinnöttömäksi tekeminen paljon helpommaksi kuin mitä se nyt on. Nyt se jälkeläinen on perillinen aina vaikka olisi kadonnut vanhempansa elämästä täysin. Sillä on aina oikeus lakiosaansa jos ei ole menetellyt törkeästi. Monessa muussa maassa testamentilla voi ohittaa rintaperilliset täysin.

Onhan se kyllä kurjaa, kun lapsia ei voi kiristää rahalla. Sitä omatkin vanhemmat aina uhkasi, mutta silti eivät halunneet laittaa euroakaan omaan hyvinvointiin vaan jemmasivat rahat tilille.

Kyse ei ole kiristämisestä millään tavalla. Jos lapsi ei ole millään tavalla elämässä niin miksi hänellä olisi oikeus toisen varallisuuteen tämän kuoleman jälkeen. Kyse on lähinnä itsemäärämisoikeudesta omasta omaisuudestaan. Siis ihan siitä että jokainen voi määrätä mitä omalla omaisuud

Tiesitkö, kuinka perintökaari toimii ennen lasten saantia? Lakiosa ym.? Jos on hyvin tärkeää säilyttää itsemääräämisoikeus omaisuuteensa, tämän voi varmistaa siten ettei tee lapsia tai sitoudu avioliittoon ilman avioehtoa. Silloin ei tarvitse kiristää ketään ja oikeudet toteutuu.

Lakiosa tarkoittaa juuri sitä, että on ehdoton oikeus siihen perintöön. Miksi et valittanut asiasta ennen kuin teit perillisiä. Niin, jo nimikin sen kertoo. Eli kyllä, kyseessä on vallankäyttö, koska tiedossa olleita lainalaisuuksia halutaan muuttaa oman mielen ja tilanteen mukaan, käyttäen edellä mainittuja perusteena. Lisäisin vielä, että nämä kiristäjät ovat itse perineet vanhempansa samalla oikeudella - riippumatta suhteen laadusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa pitäisi tehdä perinnöttömäksi tekeminen paljon helpommaksi kuin mitä se nyt on. Nyt se jälkeläinen on perillinen aina vaikka olisi kadonnut vanhempansa elämästä täysin. Sillä on aina oikeus lakiosaansa jos ei ole menetellyt törkeästi. Monessa muussa maassa testamentilla voi ohittaa rintaperilliset täysin.

Onhan se kyllä kurjaa, kun lapsia ei voi kiristää rahalla. Sitä omatkin vanhemmat aina uhkasi, mutta silti eivät halunneet laittaa euroakaan omaan hyvinvointiin vaan jemmasivat rahat tilille.

Kyse ei ole kiristämisestä millään tavalla. Jos lapsi ei ole millään tavalla elämässä niin miksi hänellä olisi oikeus toisen varallisuuteen tämän kuoleman jälkeen. Kyse on lähinnä itsemäärämisoikeudesta omasta omaisuudestaan. Siis ihan siitä

Onneksi omaisuuttaan voi tuhlata ja lahjoittaa niin paljon kuin tykkää

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa pitäisi tehdä perinnöttömäksi tekeminen paljon helpommaksi kuin mitä se nyt on. Nyt se jälkeläinen on perillinen aina vaikka olisi kadonnut vanhempansa elämästä täysin. Sillä on aina oikeus lakiosaansa jos ei ole menetellyt törkeästi. Monessa muussa maassa testamentilla voi ohittaa rintaperilliset täysin.

Onhan se kyllä kurjaa, kun lapsia ei voi kiristää rahalla. Sitä omatkin vanhemmat aina uhkasi, mutta silti eivät halunneet laittaa euroakaan omaan hyvinvointiin vaan jemmasivat rahat tilille.

Kyse ei ole kiristämisestä millään tavalla. Jos lapsi ei ole millään tavalla elämässä niin miksi hänellä olisi oikeus toisen varallisuuteen tämän kuoleman jälkeen. Kyse on lähinnä itsemäärämisoikeudesta omasta omaisuudestaan. Siis ihan siitä että jokainen voi määrätä mitä omalla omaisuud

Tämä. Halusin että lapsi elättää minutkin ja maksaa hyvän hoitolaitoksen mutta elättääkin vain itsensä. 

Lapsenne kait ehtii tienata ihan itse jo paljon ennen kuin kuolette. 

Vierailija kirjoitti:

On olemassa armo ja anteeksi anto. Kukaan ei ole maailman napa. Menneisyyden vangit eivät pääse eteenpäin.

Ei pyydetä anteeksi edes.

Vierailija kirjoitti:

Lapsenne kait ehtii tienata ihan itse jo paljon ennen kuin kuolette. 

Minä sinulla tienaamiset näytän senkin kakara. Sinun iässäsi 6-kymppisenä minä tein töitä enkä roikkunut palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Ei riitä että jaetaan kansaa kahtia niin nyt sitten aletaan jakamaan perheitä kahtia??? On tämä onnellisten ihmisten maa.

tavoitteena on muokata ihmiset androgyyneiksi dei-dogmien mukaan eläviksi uhrautujiksi, jotka eivät välitä lähisukulaisistaan, sukulaisistaan eivätkä kansastaan. Kaikki palvelut tarjotaan julkiselta sektorilta, tosin niihin ei ole ikinä resursseja. Omiin vanhempiin katkaistaan välit viimeistään 3-kymppisensä.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täydellinen. 

Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa 

Ei olekaan täydellinen, mutta ei tässä olekaan kyse täydellisyyden vaateesta vaan siitä että vanhemmat kykenisivät kuuntelemaan omien lastensa kokemukset näiden lapsuudesta ja pyytämään anteeksi. Vanhemmat usein puolustautuu kuitenkin tällä lauseella ja sen käyttö kyllä kertoo siitä että vanhempi on tosi puolustuskannalla eikä hänellä ole aietta kuunnella lastaan ja antaa arvoa hänen kokemukselleen vaan ennemmin oikeuttaa edelleen oman toimintansa tällä lausahduksella. Toisaalta "ennen vanhaan" vanhemmuus on ollut autoritäärisempää eikä vanhemmuus- ja kasvatustyyli ole suosinut aitoa vuorovaikutussuhdetta lapseen vaan ennemmin lapsen on pitänyt olla hiljaa koska vanhempi on aina tiennyt kaiken paremmin ja lapsen on kuulunut alistua. Tavallaan tajuan että nämä vanhemmat ovat osittain sen aikakauden tuotoksia mutta mikään ei aikuista ihmistä estä kypsymästä ja oppimasta uusia asioita kun tutkimistietoakin tulee lisää. Se on mysteeri miksi nämä vanhemmat eivät kykene sellaiseen tasapainoiseen ajatteluun missä hän kuuntelisi miltä lapsuus on lapsesta tuntunut ja missä vanhempi on tehnyt virheitä, ja sen jälkeen vanhempi voisi lapselleen kertoa tilanteesta ja taustoista toiminnalleen luullen sen olleen parhaaksi mutta että nykytietämyksensä valossa ymmärtää että lapsesta on tuntunut pahalle ja että on pahoillaan kun on aiheuttanut -vaikka tahtomattaan ja osaamattomuuttaan mutta aiheuttanyt kuitenkin- pahaa lapselleen. Joiltain vanhemmilta puuttuu nöyryys ottaa vastaan palautetta heidän elämänsä tärkeimmästä työstä eli lapsensa kasvatuksesta. Ei toimisi missään muussa työpaikassa. Mutta jos ongelma on alunperinkin ollut se että vanhempaa ei kiinnosta mitä lapsen mielessä liikkuu ja miten hän asiat kokee eikä aidosti pyri ymmärtämää lasta (huom! Eri asia kuin että tehtäisiin lapsen mielihalujen mukaan) niin ei se ongelma välttämättä poistu lapsen kasvaessakaan ja lapsen on tosi turhauttavaa yrittää asiaa aikuisena selittää vaan hän kohtaa saman trauman eli kylmyyden ja kovan seinän. Hän ei edelleenkään tule kuulluksi. 

Osa lapsista lilluu omissa tunteissaan liikaa ja nähdään aina ja kaikkialla ongelmia ja traumatisoidutaan joka asiasta ja jos ei muuten, niin hoetaan olematonta traumaa. Tottakai on kusipäisiä vanhempia, mutta valtaosa näistä hylätyistäkään ei ole mitenkään pahoja. He ovat vain epätäydellisiä vanhempia kuten me kaikki vanhemmat. Vanhemmuudessa näes ei voi koskaan onnistua täysin. 

Ongelma on nykypäivä ja liika tunteiden kaivelu. Jos ajatellaan nykyisten keski-ikäisten vanhempia, niin ne vanhemmat on olleet paljon pehmeämpiä kuin vaikka heidän vanhempansa. Lapset saivat paljon enemmän ja lapsilla oli puheoikeuskin. Silti nämä sukupolvet uhriutuu, tästäkin asiasta, että kun joka älliä ei saanut kakarana läpi ja jotain ikävää piti välillä kohdata jne.

258:n viestin kirjoittaja lisää vielä, että uskon monilla aikuisilla olevan empatiaa omia vanhempiaan kohtaan ja aikuisuus on tuonut ymmärrystä että monet asiat on vaikuttaneet siihen millainen oma vanhempi on voinut olla ja että vanhemmalla on voinut olla todella vaikeaa ja stressaavaa. Mutta yhtä kaikki, se pieni lapsi on ollut täysin vanhempiensa armoilla eikä hän ole silloin kyennyt suhteuttamaan asioita vaan vaillejäämiset ja kaltoinkohtelu on todella jättänyt jälkensä lapseen juuri siinä hetkessä. Mutta mitä ilmeisimmin kaikki vanhemmat eivät kestä näiden asioiden kuulemista missään määrin, kieltävät oman osuutensa ja vastuunsa eivätkä osaa suhtautua edes sellaiseen missä eivät ole olleet itse suoraan vastuullisia tai tekijöitä mutta mistä lapsi on hiljaisuudessa kärsinyt - niidenkin osalta suututaan ja syyllistytään sitten jotenkin kierolla tavalla. Ei se lapsi pyydä fiksaamaan menneisyyttä vaan se pyrkii jäsentämään ja käsittelemään sitä että saisi niiltä rauhan ja joskus siihen tarvitsisi sen että vanhempi oikeasti voisi siirtää oman egonsa syrjään, kantaa syyllisyyden suoraselkäisesti ja antaa empatiaa lapselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Osa lapsista lilluu omissa tunteissaan liikaa ja nähdään aina ja kaikkialla ongelmia ja traumatisoidutaan joka asiasta ja jos ei muuten, niin hoetaan olematonta traumaa. Tottakai on kusipäisiä vanhempia, mutta valtaosa näistä hylätyistäkään ei ole mitenkään pahoja. He ovat vain epätäydellisiä vanhempia kuten me kaikki vanhemmat. Vanhemmuudessa näes ei voi koskaan onnistua täysin. 

Ongelma on nykypäivä ja liika tunteiden kaivelu. Jos ajatellaan nykyisten keski-ikäisten vanhempia, niin ne vanhemmat on olleet paljon pehmeämpiä kuin vaikka heidän vanhempansa. Lapset saivat paljon enemmän ja lapsilla oli puheoikeuskin. Silti nämä sukupolvet uhriutuu, tästäkin asiasta, että kun joka älliä ei saanut kakarana läpi ja jotain ikävää piti välillä kohdata jne.

Hei kysyisin sinulta että soveltaisitko tätä samaa periaatetta muissakin ihmissuhteissa ja aikuisten kesken, esimerkiksi kaverisuhteissa ja työpaikoilla? Jos työtoverisi puhuu sinulle aina ikävästi tai nimittelee sinua niin että sinä loukkaannut niin onko siis asia kuitattu sillä että hän sanoisi että älä pyöri noin paljon noissa tunteissasi, älä vaadi minua olemaan täydellinen työkaveri, olisinhan voinut tehdä vielä paljon ikävämpääkin. Ja toisin päin; jos joku muu aikuinen tulisi sanomaan sinulle että toimintasi on olluy loukkaavaa niin eikö silloin asiasta keskustella ja pyritä selvittämään se tilanne? Vai vastaatko hänelle noilla mainituilla lauseilla?

Jostain syystä kuitenkin omille lapsille on ilmeisesti oikeus noin tehdä. 

Lisäisin vielä että mitä väliä sillä asian suuruudella edes on? Kai sinäkin pyydät anteeksi vaikka vain vahingossa kolhaiset jotain ohimennen kaupungilla tai sinulla on ollut huono päivä ja tiuskaiset puolisolle? Eli kun tällaisiakin asioita normaalit ihmiset pahoittelee niin mikä logiikka on siinä että että omalle lapselle ei voida pahoitella asioita jotka ovat olleet heille lapsena paljon isompia ja merkityksellisempiä.

Isäni:

- käytti hyväksi 

- kännissä potki vatsaan, hakkasi meitä imurin putkella, heitti alas rappusista, hakkasi päätäni seinään hiuksista kiinni pitäen. Jo silloin kun olin pieni lapsi 

- ajoi humalassa, raizkazi vieraan naiseen, tappeli, keitti kiljua

- haukkui meitä, orjuutti perheen 

Äitini: 

- syytti kaikesta kauheasta meitä, salli isän käytöksen

- pilkkasi mm kun kuukautiseni alkoivat

- pahoinpiteli monin tavoin

Molemmat kieltävät edelleen omat tekonsa. Pyytävät meiltä rahaa ja palveluksia. Lopulta menin itse rikki ja laitoin välit poikki. Moni pitää minua itsekkäänä ja liian herkkänä. Kun eivät tiedä kaikkea, mutta ei kai ole minun velvollisuuteni tehdä sukulaisille tiliä? 

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä, että tästä puhutaan vasta nyt. Minulla on ollut "isä", jota lakkasin pitämästä isänä kun olin lapsi. Ulospäin kaikki varmasti näytti ihan tavalliselta ydinperheelt, mutta minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta häneen. Ainoat tunteet joita tunsin häntä kohtaan oli pelko ja välinpitämättömyys. Hän oli käytökseltään arvaamaton, sai ihan kohtuuttomia raivareita, riehui, paiskoi ovia ja tavaroita, eikä edes yrittänyt peittää tätä edes lapsilta.

Syyllisti meitä lapsia asioista joohin me ei oltu syyllisiä. Hän esimerkiksi syytti minua auton, tietokoneen jne. hajoamisesta, mihin en edes mitenkään voinut olla syyllinen, piti mykkäkoulua ja minun kuullen puhui muille ihmisille kuin asia olisi minun syytäni. Hän myös jätti minut kohtuuttomiin tilanteisiin, esimerkiksi kun pikkuveljelle sattui tapaturma hänen ollessaan yksin vastuussa meistä, mutta oli itse mennyt nukkumaan toiseen huon

Et voi sanoa ettei sulla ole isää koska sulla oli isä vaikka sitten ei ollut hyvä isä.

Isätön on sellainen jonka isä on kuollut tai jolla ei ikinä ole ollut isää.

Ei minulta ole pyydetty anteeksi mitään. Ei edes suhteetonta haukkumista ja riehumista näin aikuisiällä. Jos ei pyydetä anteeksiantoa, niin ei sellaista voi silloin myöskään saada.

Se, että äitini ei pyydä anteeksi käytöstään, vaan yrittää käyttäytyä, kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan kertoo mulle vain siitä, että hän ei ole muuttunut mitenkään. Samat elkeet ollut lapsuudesta asti. Suhteettomia raivareita ja järkyttävää marttyyriutta. Aikuisena ei onneksi tarvitse enää kestää tuota emotionaalista terroria.

Jos äiti olisi valmis tekemään töitä itsensä eteen ja muuttamaan toksista käytöstään, voisin avata keskusteluyhteyden uudestaan. En usko, että hän on kykenevä sellaiseen. Anteeksipyytäminen voisi olla merkki siitä, että jotain kehitystä on tapahtunut. Eipä ole kuulunut. Sen sijaan puhuu sukulaisille paskaa ja yrittää kääntää heidät minua vastaan rangaistuksena siitä, että en halua olla hänen kanssa tekemisissä.

No siinähän puhuu mitä mielensä tekee. Ei tuo saa mua muuttamaan mieltäni siitä, että en halua hänenlaista ihmistä elämääni. Päinvastoin. Jokaisella teollaan on todistanut, että tein oikean päätöksen, kun lopetin yhteydenpidon.

Onpahan tässä jupakassa mennyt maku sukulaisistakin. Jotain vikaa sielläkin päässä, jos uskovat yksipuolista uhrimärinää ja kuuntelevat, kuinka vanhempi haukkuu lastaan loputtomasti. Eivätkä ole edes kiinnostuneita kysymään tarinan toista puolta. En minä halua sellaisiakaan ihmisiä mun elämään. Menevät mukaan tuollaiseen toksiseen touhuun.

Äiti yritti pakottaa minutkin valitsemaan puolia henkilökohtaisissa sodissaan, jotka oli valitettavasti suunnattu toista lastaan kohtaan (se syntipukki). Enpä suostunut, niin johan se nosti siitä paskamyrskyn. Minutkin haukuttiin maan rakoon. Se oli se viimeinen tikki. Nyt elämä on rauhallista, kun kaikki turha draama ja negatiivisuus katosi elämästä äitin myötä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kokenut rauhaa, kun ei tarvitse kuulla jatkuvaa sisarusten ja sukulaisten haukkumista, eikä tarvitse pelätä, mistä kehitetään seuraava rauvokohtaus.

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä, että tästä puhutaan vasta nyt. Minulla on ollut "isä", jota lakkasin pitämästä isänä kun olin lapsi. Ulospäin kaikki varmasti näytti ihan tavalliselta ydinperheelt, mutta minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta häneen. Ainoat tunteet joita tunsin häntä kohtaan oli pelko ja välinpitämättömyys. Hän oli käytökseltään arvaamaton, sai ihan kohtuuttomia raivareita, riehui, paiskoi ovia ja tavaroita, eikä edes yrittänyt peittää tätä edes lapsilta.

Syyllisti meitä lapsia asioista joohin me ei oltu syyllisiä. Hän esimerkiksi syytti minua auton, tietokoneen jne. hajoamisesta, mihin en edes mitenkään voinut olla syyllinen, piti mykkäkoulua ja minun kuullen puhui muille ihmisille kuin asia olisi minun syytäni. Hän myös jätti minut kohtuuttomiin tilanteisiin, esimerkiksi kun pikkuveljelle sattui tapaturma hänen ollessaan yksin vastuussa meistä, mutta oli itse mennyt nukkumaan toiseen huon

Minulla oli lapsena samanlainen tilanne. Isä oli arvaamaton, väkivaltainen, täysin vailla minkäänlaista impulssikontrollia. 

Jos isää ärsytti, väsytti, jotain sattui, sain maksaa siitä. Ei pikkulapsella tietenkään ollut mitään tekemistä työstressin, ison sähkölaskun tai hajonneen auton kanssa. Olin vain kätevästi siinä saatavilla. En voi tähän edes kirjoittaa millaista kieltä isäni käytti minusta. Tukkapöllyt, luunapit, läimäytykset olivat arkipäivää. Todellakin yritin olla näkymätön ja hiljaa. Ei siitä tietenkään mitään apua ollut. 

Isääni en ole tavannut vuosikausiin. Aikuisenakin sai aina miettiä millaista käytöstä ja kielenkäyttöä joutuu ottamaan vastaan. Kunnes tajusin, että miksi minun pitäisi ottaa mitään huonoa käytöstä vastaan keneltäkään. Tajusin myös aikuistuessani, etten ole käynyt koskaan yhtäkään keskustelua isän kanssa. Siis mitään kommunikointia väkivallan lisäksi ei ollut.

Välit äitiin menivät kun sain omat lapseni. Ymmärsin, että äiti oli sallinut ja toisinaan manipuloinutkin isää väkivaltaan. Säästyäkseen väkivallalta itse tai antoi vain isän pahoinpidellä minusta hiljaisen ja tottelevaisen helpon lapsen, kuka tietää. Äiti ei ole mitenkään voinut välttyä tietämästä ja näkemästä, silti ei koskaan puolustanut minua. Tämä itse asiassa tuntui pahemmalta kuin mikään muu.

Vierailija kirjoitti:

Osa lapsista lilluu omissa tunteissaan liikaa ja nähdään aina ja kaikkialla ongelmia ja traumatisoidutaan joka asiasta ja jos ei muuten, niin hoetaan olematonta traumaa. Tottakai on kusipäisiä vanhempia, mutta valtaosa näistä hylätyistäkään ei ole mitenkään pahoja. He ovat vain epätäydellisiä vanhempia kuten me kaikki vanhemmat. Vanhemmuudessa näes ei voi koskaan onnistua täysin. 

Ongelma on nykypäivä ja liika tunteiden kaivelu. Jos ajatellaan nykyisten keski-ikäisten vanhempia, niin ne vanhemmat on olleet paljon pehmeämpiä kuin vaikka heidän vanhempansa. Lapset saivat paljon enemmän ja lapsilla oli puheoikeuskin. Silti nämä sukupolvet uhriutuu, tästäkin asiasta, että kun joka älliä ei saanut kakarana läpi ja jotain ikävää piti välillä kohdata jne.

Ei ole. Se, että ei hakattu kepillä, kuten omia vanhempia, ei tee lapsuudesta hyvää lapsuutta, josta pitäisi olla mitenkään kiitollinen. Se, että sai ruokaa ja oli katto pään päällä, ei riitä hyvään lapsuuteen. Lisäksi lapset ei ole vanhemmilleen mitään velkaa.

On aikuisen päätös saattaa lapsi maailmaan. Minusta on perin omituinen ajatus, että lapsi olisi siitä jossain kiitollisuudenvelassa, että vanhempi on ruokkinut sen lapsen, jonka on itse päättänyt hankkia. Ei lapsi ole pyytänyt syntyä, eikä ole siihen päätökseen voinut vaikuttaa.

Älkää lisääntykö, jos teidän käsitys vanhempana olemisesta on tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä, että tästä puhutaan vasta nyt. Minulla on ollut "isä", jota lakkasin pitämästä isänä kun olin lapsi. Ulospäin kaikki varmasti näytti ihan tavalliselta ydinperheelt, mutta minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta häneen. Ainoat tunteet joita tunsin häntä kohtaan oli pelko ja välinpitämättömyys. Hän oli käytökseltään arvaamaton, sai ihan kohtuuttomia raivareita, riehui, paiskoi ovia ja tavaroita, eikä edes yrittänyt peittää tätä edes lapsilta.

Syyllisti meitä lapsia asioista joohin me ei oltu syyllisiä. Hän esimerkiksi syytti minua auton, tietokoneen jne. hajoamisesta, mihin en edes mitenkään voinut olla syyllinen, piti mykkäkoulua ja minun kuullen puhui muille ihmisille kuin asia olisi minun syytäni. Hän myös jätti minut kohtuuttomiin tilanteisiin, esimerkiksi kun pikkuveljelle sattui tapaturma hänen ollessaan yksin vastuussa m

Minulla on sama kokemus ja näen tuon oivalluksen jälkeen äidin sellaisessa valossa, että aivan pahaa tekee. Antoi isän pieksää meitä, ettei olisi joutunut itse kohteeksi. Katsoi mykkänä vierestä, kun isä käytti väkivaltaa meitä kohtaan. Niin raukkamaista, että en pysty mitenkään arvostamaan tuollaista ihmistä.