Yliajattelu, mistä se kertoo?

Täällä toinen samanlainen ja välillä tekee parisuhteelle hallaa. Mieheni sanoo, että älä vatvo. En minä osaa vastata, mistä se kertoo. Persoona vaan on sellainen. Tietysti siitä on joissain tilanteissa hyötyä, kuten strategista peliä pelatessa. Kun teen tämän siirron, siitä voi seurata x tai y, ja jos hän valitsee tehdä noin, minun täytyy valita noista vaihtoehdoista, mutta jos hän valitsee toisin, minun kannattaa tehdä noin.

Tyypillinen nepsy oire

Aivot käy kierroksilla

Eikö se kerro perfektionismista? Että analysoi pohjamutia myöten tilanteita ja sanomisia, koska haluaa suoriutua kaikesta täydellisesti. Ethän sinä muuten miettisi niin paljon jälkikäteen.

Auttaa vähän miettiä, että kukaan muu ei jää miettimään samaa tilannetta enää jälkikäteen.

Minäkin mietit jatkuvasti kaikkea tuollaista. Jokin aika sitten luin persoonallisuushäiriöistä, ja huomasin, että epävakaus, läheisriippuvuus ja huomionhakuisuus ovat ainakin jossain määrin osa minua. Onneksi melko lievänä vaan.

Yleensä yliajattelu kertoo kahdesta X-kromosomista.

En koe olevani yliajattelija vaan koen, että muut on aliajattelijoita. Ei tartte miettiä kuin omaa lähipiiriä, monet ongelmista olisi ollut vältettävissä jos olisi etukäteen mietitty tarkemmin ja käytetty hieman mielikuvistusta, mihin asiat voi johtaa.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen nepsy oire

Ei ehkä kovin tyypillinen. Minulla on kaksi lapsista nepsyjä. He koheltavat. Toisella on jatkuva kiire, ja hän ei todella ylianalysoi eikä yliajattele, vaan tekee ensin ja jos lopputulos oli kaaos, sitä hän ei ainakaan jää vatvomaab. Päin vastoin kohauttaa olkapäitään, että oho, tämmöinen sattui. Hänen kanssaan on joutunut opettamaan pysähtymistä, että edes joskus miettisi, mistä kaikki johtui. Esimerkiksi kun täytti 10 v. ja sai uuden puhelimen, se oli koulun pihalla pudonnut kutalätäkköön. Hän ei sitä huomannut heti vaan koulun jälkeen. Hänen asenteensa oli kotiin tultua, että puhelin ei toimi, voi harmi, mun pitää varmaan sit käyttää vanhaa. Ja asia sillä selvä. Sitten istuttiin ihan yhdessä pohtimaan, mikä siihen johti ja miten sen voi välttää jatkossa, ettei se puhelin olisi toista kertaa kuralätäkössä. Sellaiseen ajatteluun hän ei ilman apua pysty.

Toinen nepsy-lapseni myös tekee impulsiivisesti asioita, harkitsematta. Lisäksi hänellä on pakkoajatuksia. Se voi liittyä toimintaan, että jokin on tehtävä. Hän ei pysty analysoimaan mielessään, onko tämä välttämätöntä tehdä juuri nyt. Arjessa se voi olla joskus raskasta. Hänelle voi tulla pakkoajatuksia, älä äiti mene kauppaan. Yksin jäämiseen voi liittyä ahdistusta. Ajatuksissa tapahtuu jotain pahaa, jos jää tunniksi yksin, eikä siihen liity minkäänlaista realistista analysointia. Myös keräily näyttäytyy meillä kotona ja siihen liittyy sekä tavanomaista nepsykäytöstä että ajoittain pakkoajatuksia, tulee vaikka tarve järjestää uudelleen koko huone iltamyöhällä. On ollut sänky keskellä lattiaa ja keräilytavarat vallanneet koulupöydän ja vaatekaapin, jolloin vaatteet ovat saaneet siirtyä vaikka eteiseen tai huoneen lattialle. Yliajattelua ei todellakaan esiinny eikä sen pohtimista, mitä tästä seuraa.

Kasvatus, on lapsesta asti pitänyt ottaa paljon vastuuta, on saanut liian paljon negatiivista palautetta asioista jotka "olisi voinut tehdä paremmin tai hoitaa toisella tavalla". Sun vanhemmille ei ole tainnut riittää"ihan hyvä " ja siitä on tullut jo kouluiässä osa sun identiteettiä.

Pitää alkaa muuttaa omaa ajattelua, aikuisena se vaatii todella paljon kovaa työtä, oppia tiedostamaan että ihmiset tekevät virheitä, kukaan ei ole täydellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Auttaa vähän miettiä, että kukaan muu ei jää miettimään samaa tilannetta enää jälkikäteen.

Millä tavalla tuo mielestäsi auttaa? Sehän ahdistaa, jos kaikkien pitää olla täysin samanlaisia. Sellainen ajattelu on riski mielenterveydelle, että minun pitää mahtua kapeaan muottiin, eikä se edes pidä paikkaansa, ettei kukaan muu jäisi miettimään samaa tilannetta jälkikäteen. Hyvin monet ihmiset jäävät miettimään.

Sekin kuulemma on traumaperäinen tapa toimia.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin mietit jatkuvasti kaikkea tuollaista. Jokin aika sitten luin persoonallisuushäiriöistä, ja huomasin, että epävakaus, läheisriippuvuus ja huomionhakuisuus ovat ainakin jossain määrin osa minua. Onneksi melko lievänä vaan.

Eihän ne silloin ole persoonallisuushäiriöitä, jos ovat lieviä. Pitää ymmärtää, että persoonallisuushäiriö on vain sellainen, joka vaikeuttaa arkielämää ja jolla on tuhoisia vaikutuksia ihmissuhteisiin. Lievä ei ole mikään persoonallisuushäiriö, vaan persoonallisuudenpiirre.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen nepsy oire

Ei ehkä kovin tyypillinen. Minulla on kaksi lapsista nepsyjä. He koheltavat. Toisella on jatkuva kiire, ja hän ei todella ylianalysoi eikä yliajattele, vaan tekee ensin ja jos lopputulos oli kaaos, sitä hän ei ainakaan jää vatvomaab. Päin vastoin kohauttaa olkapäitään, että oho, tämmöinen sattui. Hänen kanssaan on joutunut opettamaan pysähtymistä, että edes joskus miettisi, mistä kaikki johtui. Esimerkiksi kun täytti 10 v. ja sai uuden puhelimen, se oli koulun pihalla pudonnut kutalätäkköön. Hän ei sitä huomannut heti vaan koulun jälkeen. Hänen asenteensa oli kotiin tultua, että puhelin ei toimi, voi harmi, mun pitää varmaan sit käyttää vanhaa. Ja asia sillä selvä. Sitten istuttiin ihan yhdessä pohtimaan, mikä siihen johti ja miten sen voi välttää jatkossa, ettei se puhelin olisi toista kertaa kuralätäkössä. Sellaiseen ajatteluun hän ei i

 Meillä samanikäinen nepsy ja mielellään kallistuu näihin samoihin ongelmiin. Mä rajaan lasta todella paljon, vaikka hän ei tykkää siitä että ei saisi keräillä jotain tavaroita asuntoa täyteen, mä sanon että sinusta vaan tuntuu että sinun pitäisi toimia näin, mutta se ei ole tarpeen, voit valita x-määrän mitä näistä säästetään, aina ei siihen kykene, yleensä näistä asioista ensimmäinen reaktio on raivokohtaus, oon myös tehnyt selkeät säännöt että kotiin ei tuoda kiviä, keppejä, karkkipaperit, tyhjät tölkit yms ei kuulu keräilyyn. 

Lapsi mielellään jumittuisi tarkistaa että omat tavarat ovat paikoillaan, mutta mä ohjaan tilanteesta pois, kun sä lähdet kouluun laitetaan ovi lukkoon eikä kukaan käy sun huoneessa, kouluun pitää mennä joka päivä, silläkin uhalla että lapsi ajattelee entä jos tulee tulipalo, silloin kerron että sellainen on harvinaista ja sitten saa uusia asioita vanhojen tilalle. Vaikka tää voi itkettää että ne asiat eivät ole samoja kuin vanhat, niin toiminta jatkuu sinne kouluun päin. Vaikka sitten menisi itkien sinne. Pitää oppia että maailma ei pyöri näiden erityisten tarpeiden ympärillä, niitä on ja niitä ymmärretään tiettyyn rajaan asti. Lapsi itsekin vaan kärsii jos myötäilee liikaa ja kohta ahdistusta on niin paha että hän istuu yksin tunkiolla. 

Ajattelemisesta ei pääse ajattelemalla pois.

Itse olen samanlainen.

On se joskus ihan hyödyllistä kun asiaan pitää saada hyvä ratkaisu. Mutta

Ihan tolkuttoman rasittavaa, ja jos se yliajattelu liittyy ihmissuhteisiin niin ei hyvää seuraa.

Parasta on keskustella jostain muusta asioista, jos vaan pystyy. Näin kääntää sisäisen ajattelun ulkoiseen.

Fyysinen rasitus on myös hyvä keino saada ajatukset irti.

Jos rupee käymään mielenterveyden päälle niin jonkin mantran hokeminen auttanee.

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani yliajattelija vaan koen, että muut on aliajattelijoita. Ei tartte miettiä kuin omaa lähipiiriä, monet ongelmista olisi ollut vältettävissä jos olisi etukäteen mietitty tarkemmin ja käytetty hieman mielikuvistusta, mihin asiat voi johtaa.

Joo noita taitaa olla eniten.

Mutta ajattelemattomuus/tyhmyys taitaa olla enemmänkin normi ja normaali kuin poikkeus.

Noh, meitä on moneen junaan.

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani yliajattelija vaan koen, että muut on aliajattelijoita. Ei tartte miettiä kuin omaa lähipiiriä, monet ongelmista olisi ollut vältettävissä jos olisi etukäteen mietitty tarkemmin ja käytetty hieman mielikuvistusta, mihin asiat voi johtaa.

Samoin. Pyrin välttämään virheitä ja sen vuoksi olen perusteellinen, vertailen, pengon ja tutkin taustat huolellisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ruoskisin itseäni ylettömästi, jos joskus teen virheen. Yritän siitäkin tilanteesta oppia. Kaikista kivuttomin tapa oppia on kuitenkin olla tekemättä samoja virheitä, jotka jo joku toinen on todistetusti tehnyt.

Minulla on tuota samaa, mutta siihen liittyy häpeän tunne tai häpeän kokemus. Sellaiset tilanteet, jotka eivät menneet hyvin, voivat jäädä vaivaamaan ja pulpahtaa muistoina pintaan, jolloin alan niitä analysoida. Mitä minä sanoin, mitä joku toinen sanoi, miten olisi pitänyt toimia toisin.

Myös hyvin kaukaa elämänhistoriasta nousee joskus noita häpeän kokemuksia. Voi tulla mieleen, että voi kauheaa, miksi minä niin tein tai sanoin. En tiedä, voiko sillä olla vaikutusta, että kilpailin lapsena ja nuorena urheilulajissa, jossa se oma suoritus määrittää pärjäämisen (suhteessa toisiin). Yksilölajeissa on se ongelma, että helposti tulee sellainen itsesyyttely, jos kilpailu ei mennyt putkeen. Joukkuelajeissa koko joukkue on vastuussa ja yksilölajissa katseet suuntautuu yhteen ihmiseen. Olen itse ajatellut, että minulla voi olla erityisherkkyyttå, minkä vuoksi koen takautuvasti noloja tilanteita ja häpeää. Minä olen jonkin verran saanut apua mindfulness-harjoituksista. Joskus kuuntelen myös rentoutuslevyä. Sen jälkeen tulee yleensä hyvä olo.

Myös itselleen nauraminen auttaa häpeän tunteeseen. Kerran kaaduin liukkaassa alamäessä ja ensimmäinen ajatus oli, että näkikö kukaan, voi kauhea mikä häpeällinen tilanne. Sitten aloin nauraa ääneen sille, että on voinut olla melkoinen näky, jos joku katsoi. Ja kerroin vielä töihin päästyänikin, miten lahjakkaasti liukastuin. Tavallaan se, että käsittelee asian muutoin kuin häpeän kautta auttaa ainakin minua.

Epävarmuudesta kertoo.