Mies puhuu liian vähän

Vierailija kirjoitti:

On tässä hiljalleen oppinut olemaan hiljaa, koska aina se on kuitenkin väärin, mitä suustani päästän.

Itse asiassa luulen, että miehellä voi hyvinkin olla tällaista kokemusta. Se mikä minusta on keskustelun jatkamista tai yhteistä pohdintaa, saattaa merkitä hänelle että en ottanut hänen sanomaansa vastaan sellaisenaan, vaan "väitän vastaan". Esim. jos nyt mietitään että mies ehdottaisi että käy itse kaupalla, ja hymisen myöntävästi mutta ajattelen ääneen että kuopus tarvitsisi kyllä ne kengät pian. Minä odotan miehen jatkavan että "no halusin kyllä nyt käydä vain pikaiseen yksin" tai "joo voin ottaa kuopuksen mukaan ja katsotaan ne samalla" tai "tuletteko molemmat mukaan jos sulla on joku ajatus että millaiset kengät" tai "jos sinä sitten käyt kuopuksen kanssa?". Mutta voi olla että mies ajattelee että "vai niin, taas olin väärässä kun ehdotin että kävisin yksin kaupalla, sama tuo mitä ehdottaa kun aina eukko sitten kertoo miten asiat oikeasti pitää tehdä". Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, sinulla oli unelma siitä perheestä ja olit sokea tietyille piirteille, jne nyt kun tämä unelma on täytetty miehestä on tullut tarpeeton ja et hänessä näe muuta kuin ne viat ja puutteet. 

Rakastuneena kuvittelee toisen olevan erilainen kuin tämä todellisuudessa on. Rakastuneena myös sietää niitä ei nin kivoja asioita koska toivoo että ne voivat vielä muuttua. Siinä vaiheessa kun arki astuu kuvaan niin on yleensä jo liian myöhäistä alkaa ruotimaan parisuhdetta realistisesti, eli perhe on jo perustettu ja siinä sitten yritetään pysyä.

Uskon vahvasti, että parisuhteet päättyvät niin usein ja herkästi erityisesti siksi, että ne on alunperinkin aloitettu väärän ihmisen kanssa. En usko, että pelkkä rakastuminen riittää toimivan parisuhteen perustaksi. Muutakin yhteensopivuutta vaaditaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noista yksittäisistä maininnoista. Eli jos mies sanoo, vaikka että pitäisi käydä kaupassa, niin ei nyt kannata ainakaan tuollalailla kymmenillä kysymyksillä heti lähteä siihen. Vain yhdellä, eli vaikka "joo niin pitäisi, lähdetäänkö käymään?". Tai paikka x vaatisi kunnostusta. Sopiva vastaus kymmenien kysymysten sijaan olisi vaikka yksittäinen "haluatko että autan?". Siitähän se keskustelu lähtee kun on kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ei toteaminen, sata kysymystå -> hiljaisuus..

Aika rujolta kyllä vaikuttaa hänen keskustelutaidot kieltämättä. Jos se ärsyttää, niin eipä tuossa taida hirveästi olla tehtävissä.

 

Vähän samoilla linjoilla. Mutta mun mielestä voisit vain hymyillä ja hymistä kohteliaasti. Oleta, että mies sanoo lisää, jos tarvitaan lisäinfoa. Anna miehen kertoa, milloin lähdetään tai tarviiko apua tai seuraa tai mit

Voin sanoa, aloittajaa ymmärtäen, että kyllä tuossa hymyt ja kohteliaat hyminät hyytyvät pikkuhiljaa. Ja onko se sitten sen arvoista? Lähteä sitten aina pois tilanteesta itsekseen olemaan. Ei parisuhteen tuollaistakasn pitäisi olla. Tilan ja ajan antaminen on ihan normaalisti ok. Mutta ei loputtomasti ja oman itsensä ja normaalin parisuhteen kommunikoinnin unohtaen. 

Joillekin riittää, että kotona on joku, väliäkö miten vuorovaikutus pelaa. Toisille kai riittää ne ruokakauppakyselytkin. Mutta joillekin toisen puhumattomuudesta tai vain arkiasioiden puhumisesta tulee ahistavaa, koska odottaa parisuhteen olevan ja antavan jotain hiukan enemmän. 

Valikoiva mutismi

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi hiljaisen puoleinen mies. En usko että tahallaan on hiljainen, se on todella vaikea osata puhua asioista jos ei ole kykyä ajatella miten toinen odottaa asioista puhuttavan.

Tuohon on olemassa erilaisia harjoituksia jos kiinnostusta miehellä riittää mutta pakottamalla ei tosiaan paljoa saa aikaiseksi. Eroa en ensimmäiseksi olisi ehdottamassa jos keskustelu on ainoa ongelma.

Minä olen samanlainen että osaan sanoa ilmoja pidellen ja siihen se sitten jää, mieli tekisi sanoa jotain mutta kaikki mitä keksisi sanoa kuulostaa typerältä ja turhalta. Luulen että se on se syy miksi miehesi ei puhu.

Varovainen lähestyminen ja asiasta puhuminen ilman että syyllistää on mielestäni paras keino etsiä ratkaisuja tilanteeseen. Pikatietä onneen ei ole.

 

Ymmärrän, että näin on vieraampien ihmisten kohdalla. Mutta kun on kyseessä näinkin läheinen ihminen kuin oma vaimo niin pitäisi niistä "turhistakin" asioista pystyä jotain sanomaan. Mietin miten silloiin kun on todellisia vaikeampia aiheita joista pitää keskustella tai saada esille toisen mielipide? Pakkohan niistäkin on parisuhteessa jutella. 

Sanon suoraan, että minun hermoni eiväg parisuhteessa kestäisi kovin pitkään jotain harjoituksia tai varovaista lähestymistä jos toinen ei saa normaaleista asioista suutaan auki. Saati ei vastaisi lapsilleen eikä osaisi sanoa edes etten tiedä jotain asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tässä hiljalleen oppinut olemaan hiljaa, koska aina se on kuitenkin väärin, mitä suustani päästän.

Itse asiassa luulen, että miehellä voi hyvinkin olla tällaista kokemusta. Se mikä minusta on keskustelun jatkamista tai yhteistä pohdintaa, saattaa merkitä hänelle että en ottanut hänen sanomaansa vastaan sellaisenaan, vaan "väitän vastaan". Esim. jos nyt mietitään että mies ehdottaisi että käy itse kaupalla, ja hymisen myöntävästi mutta ajattelen ääneen että kuopus tarvitsisi kyllä ne kengät pian. Minä odotan miehen jatkavan että "no halusin kyllä nyt käydä vain pikaiseen yksin" tai "joo voin ottaa kuopuksen mukaan ja katsotaan ne samalla" tai "tuletteko molemmat mukaan jos sulla on joku ajatus että millaiset kengät" tai "jos sinä sitten käyt kuopuksen kanssa?". Mutta voi olla että mies ajattelee että "vai niin, taas olin väärässä kun ehdotin että kävisin yk

Yritä asettua miehen asemaan, sanot että käyn kaupassa, mies vastaa siihen kuopus tarvitsee kengät. Kyllä minä ainakin mietin ensimmäisenä mitä siitä seuraa, jos nyt sanon ei, koska olen pään sisäisessä dialogissa ihmisen kanssa, jonka kanssa olen elänyt vuosia. 

Minäkin olen sellainen mykkä mies. Alkuaikoina en kyllä ollut. Muistan vielä kun ajattelin, että onpa mahtavaa kun hänen kanssa voi puhua avoimesti ja vapautuneesti kaikesta. Pohjimmiltaan olen kuitenkin aika ujo ja hiljainen, ja vain harvoin tapaan sellaisen ihmisen, jonka kanssa jotenkin synkkaa ja tuntuu että voi pölötellä mitä vaan. Tuntui että vaimoni, nyt jo ex., olisi juuri sellainen, ja ehkä hieman poikkeuksellisesti vieläpä nainen. Vautsi!

Vuosia kului ja ajan mittaan tilanne alkoi hiljalleen muuttua. Tuli tilanteita että vaimo suuttui verisesti jostain sanomastani, jota en ollut tarkoittanut mitenkään loukkaavaksi, enkä mitenkään osannut ymmärtää mikä siinä oli niin pahaa. Olisi ollut hienoa jos hän olisi voinut kertoa millä tavalla hän koki sen loukkaavaksi, mutta keskusteluyritykset johtivat vain uusiin riitoihin ja viikon mittaisiin mykkäkouluihin.

Nämä tilanteet kun toistuivat, alkoi kertyä aiheita joista puhumista välttelin, aina vaan enemmän. Lopulta jäljelle jäi vaan ne arkipäiväiset kaupassa käynnit sun muut, ja kaiken mahdollisen lisäkeskustelun välttäminen. Hän kyllä jatkoi puhumista, yleensä kiukustuneena pauhasi omista ärsyyntymisistään esim. töissä. Näihin en osannut reagoida häntä miellyttävällä tavalla, vaan usein sitten vielä kotona päädyttiin riitelemään jostain mikä häntä oli ärsyttänyt töissä, vaikkapa jonkun asiakkaan törkeä käyttäytyminen tms. Minusta se oli täysin järjetöntä ja turhaa lisästressiä, joten pyrin vaan kuuntelemaan hänen purkautumisensa mahdollisimman neutraalina, "mmm...", "niin..." alkoi olla ainoat vastaukseni. Ja sekin tietysti alkoi häntä ärsyttää.

Niinpä sitten minullakin kehittyi oikeastaan kaiken kattava keskustelun välttely. Stressitasot alkoi nousemaan heti, sanoipa hän mitä vaan, ja aina pyrin vaan reagoimaan niin ettei syntyisi mitään pidempää paasausta joka kuitenkin johtaisi lopulta johonkin turhaan dramatiikkaan. Etätyön alettua tämä vielä korostui, kun piti yrittää keskittyä työhön ja hän istahti pöydän toiselle puolelle vaatimaan keskustelua milloin mistäkin asiasta. Ja sehän oli itsestään selvä, ettei ainakaan voinut sanoa, että minulla olisi nyt tässä nämä työt joihin pitäisi keskittyä.

Tutulta tuntuu tuokin "pitäis käydä kaupassa" tms. tilanne. Välillä se jo alkoi tuntumaan ahdistavalta, kun ei halunnut ihan mitään sanomattakaan häipyä, mutta tiesi että jos sanoo olevansa lähdössä jonnekin niin siitä pitää sitten keskustella ja jutustella mitä, minne, miksi, kuinka kauaksi jne. niin että lopulta teki mieli jättää koko asian sikseen jo ennen kuin edes ottaa puheeksi ja rötkähtää vaan sohvalle makaamaan. No tuo kaupassa käynti toki aika hyvin toimikin, katsottiin yhdessä tarpeet ja sitten kävin, mutta joku muuten vaan lenkillä tms. käynti olikin sitten jo toinen jutttu.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen sellainen mykkä mies. Alkuaikoina en kyllä ollut. Muistan vielä kun ajattelin, että onpa mahtavaa kun hänen kanssa voi puhua avoimesti ja vapautuneesti kaikesta. Pohjimmiltaan olen kuitenkin aika ujo ja hiljainen, ja vain harvoin tapaan sellaisen ihmisen, jonka kanssa jotenkin synkkaa ja tuntuu että voi pölötellä mitä vaan. Tuntui että vaimoni, nyt jo ex., olisi juuri sellainen, ja ehkä hieman poikkeuksellisesti vieläpä nainen. Vautsi!

Vuosia kului ja ajan mittaan tilanne alkoi hiljalleen muuttua. Tuli tilanteita että vaimo suuttui verisesti jostain sanomastani, jota en ollut tarkoittanut mitenkään loukkaavaksi, enkä mitenkään osannut ymmärtää mikä siinä oli niin pahaa. Olisi ollut hienoa jos hän olisi voinut kertoa millä tavalla hän koki sen loukkaavaksi, mutta keskusteluyritykset johtivat vain uusiin riitoihin ja viikon mittaisiin mykkäkouluihin.

Nämä tilanteet kun toistuivat, alkoi kertyä aiheita joista puhumista v

Muistan hyvin tuon omasta lapsuudestani. Äitini sai aikaan uskomattoman juupas eipäs keskustelun ihan siitä, kun isä sanoi menevänsä pesemään auton. 

Ja teini-ikäisenä itsekin opin siihen, jos esim tarvitsen ne kengät kerroin siitä enemmin isälle. 

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Painiskelen samojen kysymysten ja pohdintojen äärellä kuin ap, eli ymmärrän täysin.

Pahinta on, että monen ulkopuolisen on vaikea tätä ymmärtää, ja usein tunnenkin piston sydämessäni kun tajuan millaista elämästä mahdollisesti tulee kun jäämme kaksin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Painiskelen samojen kysymysten ja pohdintojen äärellä kuin ap, eli ymmärrän täysin.

Pahinta on, että monen ulkopuolisen on vaikea tätä ymmärtää, ja usein tunnenkin piston sydämessäni kun tajuan millaista elämästä mahdollisesti tulee kun jäämme kaksin.

Jokaisen pitäisi oppia se yksin elämisin taito ennen parisuhdetta. Silloin ei lataa niin paljon odotuksia siihen toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Painiskelen samojen kysymysten ja pohdintojen äärellä kuin ap, eli ymmärrän täysin.

Pahinta on, että monen ulkopuolisen on vaikea tätä ymmärtää, ja usein tunnenkin piston sydämessäni kun tajuan millaista elämästä mahdollisesti tulee kun jäämme kaksin.

Jokaisen pitäisi oppia se yksin elämisin taito ennen parisuhdetta. Silloin ei lataa niin paljon odotuksia siihen toiseen. 

Minua ei niinkään pelota olla yksin. Minulla on ystäviä ja lapset, eikä yksin ollessa joku jatkuvasti tee oloani merkityksettömäksi. En minä odota että mies täyttää kaikki tarpeeni tai on aina minua varten tai kiinnostunut kaikesta mikä minua kiinnostaa, en todellakaan. Lähinnä olen odottanut viime aikoina jos keksittäisiin jokin yhteinen mihin suunnata huomiomme esim. 30 min viikossa. Minua pelottaa se että havahdun eläväni ihan järkyttävän mitätöivässä ja ohittavassa ihmissuhteessa, ja se on jättänyt minuun niin syvät jäljet että lähteminen on vaikeaa. Toki jos tähän tulokseen tulen, lähteminen on kai ainoa vaihtoehto.

Ap. 

Sinulla iso suu hänellä isot korvat

Balanssi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Painiskelen samojen kysymysten ja pohdintojen äärellä kuin ap, eli ymmärrän täysin.

Pahinta on, että monen ulkopuolisen on vaikea tätä ymmärtää, ja usein tunnenkin piston sydämessäni kun tajuan millaista elämästä mahdollisesti tulee kun jäämme kaksin.

Jokaisen pitäisi oppia se yksin elämisin taito ennen parisuhdetta. Silloin ei lataa niin paljon odotuksia siihen toiseen. 

 

Ei kai parisuhteeseen mennä siksi, että silloin eletään kuin eläisi yksin? Pikemminkin niiden, jotka haluavat parisuhteessa elää samoi kuin yksin eläessä pitäisi enemmän harkita siihen menemistä. Titenkin saa olla odotuksia toiseen. Kuka ihme nyt menee yhteen toisen kanssa ilman mitään odotuksia? Silloinhan ollaan juuri siinä tilanteessa, että kunhan vaan on joku. 

Parisuhde on syystäkin PARIsuhde. Siinä ollaan kaksin, ei yksin. Myös miltei jokainen odottaa, että kumppanin kanssa voidaan jutella luontevasti. Ilman jotain vääntöä tai temppuilua. Tai mielipahaa siitä, että kumppani ei puhu, edes lapsilleen. Minusta puhetaidon odotukset ovat ihan luonnollisia eivätkä liiallisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani, sanasta sanaan. Painiskelen samojen kysymysten ja pohdintojen äärellä kuin ap, eli ymmärrän täysin.

Pahinta on, että monen ulkopuolisen on vaikea tätä ymmärtää, ja usein tunnenkin piston sydämessäni kun tajuan millaista elämästä mahdollisesti tulee kun jäämme kaksin.

Jokaisen pitäisi oppia se yksin elämisin taito ennen parisuhdetta. Silloin ei lataa niin paljon odotuksia siihen toiseen. 

Minua ei niinkään pelota olla yksin. Minulla on ystäviä ja lapset, eikä yksin ollessa joku jatkuvasti tee oloani merkityksettömäksi. En minä odota että mies täyttää kaikki tarpeeni tai on aina minua varten tai kiinnostunut kaikesta mikä minua kiinnostaa, en todellakaan. Lähinnä olen odottanut viime aikoina jos keksittäisiin jokin yhteinen mihin suunnat

Ymmärrän aloittajaa täysin. Ne jotka eivät ymmärrä eivät vaan ymmärrä. Tai tyytyvät itse hyvin vähään tai antavat itse hyvin vähän. 

Mitä sen miehen pitäis lätistä? Jos sillä ei oo asiaa niin ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tässä hiljalleen oppinut olemaan hiljaa, koska aina se on kuitenkin väärin, mitä suustani päästän.

Itse asiassa luulen, että miehellä voi hyvinkin olla tällaista kokemusta. Se mikä minusta on keskustelun jatkamista tai yhteistä pohdintaa, saattaa merkitä hänelle että en ottanut hänen sanomaansa vastaan sellaisenaan, vaan "väitän vastaan". Esim. jos nyt mietitään että mies ehdottaisi että käy itse kaupalla, ja hymisen myöntävästi mutta ajattelen ääneen että kuopus tarvitsisi kyllä ne kengät pian. Minä odotan miehen jatkavan että "no halusin kyllä nyt käydä vain pikaiseen yksin" tai "joo voin ottaa kuopuksen mukaan ja katsotaan ne samalla" tai "tuletteko molemmat mukaan jos sulla on joku ajatus että millaiset kengät" tai "jos sinä sitten käyt kuopuksen kanssa?". Mutta voi olla että mies ajattelee että "vai niin, taas olin väärässä kun ehdotin että kävisin yk

Ehkä mies ei tajua, miten kuopuksen kenkäasia liittyy hänen kaupassakäyntiinsä. Tämä voisi hyvin tapahtua autistille. Miksi et sano asiaa suoraan? Esim. "Haluatko käydä yksin vai otatko lapsen mukaan ostamaan kenkiä?" Varsinkin, kun kuulostaa siltä, että hän usein itse ajattelee ääneen, että jotain pitäisi tehdä, eikä odota sinulta siihen mitään ratkaisua tai vastausta.

Löytääkää uusi harrastus. Riippuu, missä asutte. Soutamassa, meloamassa, patikoimassa, sauvakävelyllä, pihaleikkejä pelamassa, vanhoja huonekaluja restauroimassa. Kokeilkaa kasvataa jotain uutta teille, mitä aiemmin ei ole kokeiltu. Kasvatakaa tomatteja tai palkkopapuja ja huolehtikaa yhdessä niistä. Ottakaa joku lemmikki. Kokeilkaa sängyssä leikkirooleja eri hahmoissa. Tai jos on todella tekijä mies, sanoo, että tarvit no jonkun kukkatelinen, jakkaran. Ei ostamalla. Kokeilko itse tehda. Kokeilkaa, mikä on teidän juttu ja kehitäkää sinne suuntaan. Luen hetkellä miehellä mielekkän tekemisen puutetta. Ostakaa vene? Mahdollisuuksia on tuhatyks. Kun vaan hoksate sen omanyhteisen jutun. Kyllä silloin joku sanakin tai ajatus sieltä kuulu. Hankikaa uusia ystäviä, mies kaipaa myös miesten seuraa, käykää kyläilemassa. Tehkää sieniretliä luontöön, käykää muuten vaamn ihailemassa tämän maan luonnonkauniita paikkoja. Kyllä te nyt jotain keksitte. Paranee kommumikointikin. Eroa en suositele. Uusi ei vältämättä ole parempi, sieltä tulevat vaan ongelmat toisesta suunasta. Minusta on sinulla käynyt hyvää tuuri, että mies on läsnä eikä ole ajanut viinaan tai naisiin. Vaan löytäkää toinen toista uudelleen. 

67/75. Olet ilmeisesti aika paljon kuin minun ex-mieheni ja vaimosi oli kuin minä. Vieläkin suren sinällään muuten hyvän parisuhteen kaatumista erilaisiin kommunikointitapoihin ja vaikeuksiin. 

Ihastuimme aikoinaan ja rakastuimme toisimme samaan tapaan. Minä hänen rauhallisuuteensa ja harkitsevaisuuteensa, hän minun eloisuuteeni ja avoimeen luonteeseeni ja tapaani jutella. Ensin meillä oli hyvinkin paljon juttua kaikesta ja ajattelin miten voikaan olla noin, että olemme aikuisiällä löytäneet toisemme. Sitten alkoivat nämä harmittavat, ilmeisesti sitten olimme kuitenkin liian erilaiset, väärinkäsitykset ja suuttumiset yms. 

Muistan esimerkiksi epätietoinen kun mies ei ollut jutellut mitään ksälomansa ajankohdasta. Lopulta sitten kun mietin jotain yhteisiä suunnitelmia kysyin, että milloin aiot pitää kesälomasi. En tiedä mikä siinä miestä ahdisti, ehkä sinuakin olisi, mutta hän suuttui ja sanoi, että sinä (siis minä) haluat hallita häntä. Kysyin ihan normaalilla äänellä mielestäni eikä hallitseminen tullut mieleenikään. En edes ole määräilevää tyyppiä, mies siitä monesti alussa kehuikin. 

Tuntuu niin tutulta, että joku mielestäni ystävällinen kysymys lenkille lähdöstä, sen pituuuesta esimerkiksi kun tietäisin laittaa ruokaa valmiiksi kun palaa. Ilmeisesti sekin ahdisti, en tiedä. 

Voisitko valaista miten koit ne vaimosi, minun käsitykseni mukaan tavalliset kysymykset, ahdistavina? Oletan, että vaimosi suuttumus tuli vasta sen jälkeen kun et ollut vastannut.

Minä usein sanoin, kun mies syytti, että suutun tai hän pelkää, että suutun jos hän sanoo jotain, että minähän juuri suutun siitä sanomattomuudesta. En suuttuisi jos minulle olisi puhuttu normaalisti asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tässä hiljalleen oppinut olemaan hiljaa, koska aina se on kuitenkin väärin, mitä suustani päästän.

Itse asiassa luulen, että miehellä voi hyvinkin olla tällaista kokemusta. Se mikä minusta on keskustelun jatkamista tai yhteistä pohdintaa, saattaa merkitä hänelle että en ottanut hänen sanomaansa vastaan sellaisenaan, vaan "väitän vastaan". Esim. jos nyt mietitään että mies ehdottaisi että käy itse kaupalla, ja hymisen myöntävästi mutta ajattelen ääneen että kuopus tarvitsisi kyllä ne kengät pian. Minä odotan miehen jatkavan että "no halusin kyllä nyt käydä vain pikaiseen yksin" tai "joo voin ottaa kuopuksen mukaan ja katsotaan ne samalla" tai "tuletteko molemmat mukaan jos sulla on joku ajatus että millaiset kengät" tai "jos sinä sitten käyt kuopuksen kanssa?". Mutta voi olla että mies ajattelee että "vai niin,

Ehkä normaalisti ajatteleva ihminen ei vain aina jaksa miettiä sanomisia ja muotoilla lauseitaan yksinkertaisissa asioissa autistin ajatuksenjuoksun mukaisesti. Menee sekin raskaaksi. Hyvässä parisuhteessa ymmärretään toisiaan joskus jo puolesta sanastakin. 

Myös jos toinen on hidas ja toinen nopea se nopea joutuisi aina joka asiassa miettimään miten tuonkin nyt ymmärrettävästi hitaalle sanoo. Mentäisiin aina sen hitaamman mukaan. Ei olisi kovin tasapuolista ja olisi myös aika rasittavaa. 

"Ehkä mies ei tajua, miten kuopuksen kenkäasia liittyy hänen kaupassakäyntiinsä. Tämä voisi hyvin tapahtua autistille. Miksi et sano asiaa suoraan? Esim. "Haluatko käydä yksin vai otatko lapsen mukaan ostamaan kenkiä?" Varsinkin, kun kuulostaa siltä, että hän usein itse ajattelee ääneen, että jotain pitäisi tehdä, eikä odota sinulta siihen mitään ratkaisua tai vastausta."

Hei tämä on totta! Ja nämä teidän lisäkysymykset on ihan tosi valaisevia kun pitää miettiä myös omaa viestintätyyliään tai miten johonkin tiettyyn tapaan on ajauduttu, ja voiko itse muuttaa jotain.

Ensinnäkin, se että mies ostaisi kuopuksen kanssa vaatteita on niin absurdi ajatus että sellaisen suora ehdottaminen otettaisiin vi**uiluna. Voisin kysyä suoraan haluatko käydä yksin vai voidaanko tulla mukaan, mutta miehen on todella vaikea vastata näihin suoraan. Hän tyypillisesti vastaa sanallisesti yhtä ("no voitte te tulla") mutta samalla äänensävyllä ja elekielellä viestii että "no onko ihan pakko". Jolloin minun vastuulleni jää päättää kumpaako näistä kuuntelen vai pyydänkö selvennystä, ja sekin on tosi raskasta. Siksi ehkä olen päätynyt heittämään tuollaisia epämääräisempiä "tarttuu jos haluaa mutta jos ei tartu niin siitä ei tule riitaa". Mut tää voisi olla miettimisen paikka onko multa fiksu tapa. 

Nämä tässä ketjussa useampaan kertaan heitetyt autismikommentit ei ehkä ole ihan tuulesta temmattuja. Olen melko tuoreesti saanut kuulla että "sukurasitetta" on, ja tekisi joistain jutuista ymmärrettävämpiä. Miehellä ei enää ole kodin ulkopuolisia ihmissuhteita joita itse ylläpitäisi. 

Ap.