Mies puhuu liian vähän

Vierailija kirjoitti:

Löytääkää uusi harrastus. Riippuu, missä asutte. Soutamassa, meloamassa, patikoimassa, sauvakävelyllä, pihaleikkejä pelamassa, vanhoja huonekaluja restauroimassa. Kokeilkaa kasvataa jotain uutta teille, mitä aiemmin ei ole kokeiltu. Kasvatakaa tomatteja tai palkkopapuja ja huolehtikaa yhdessä niistä. Ottakaa joku lemmikki. Kokeilkaa sängyssä leikkirooleja eri hahmoissa. Tai jos on todella tekijä mies, sanoo, että tarvit no jonkun kukkatelinen, jakkaran. Ei ostamalla. Kokeilko itse tehda. Kokeilkaa, mikä on teidän juttu ja kehitäkää sinne suuntaan. Luen hetkellä miehellä mielekkän tekemisen puutetta. Ostakaa vene? Mahdollisuuksia on tuhatyks. Kun vaan hoksate sen omanyhteisen jutun. Kyllä silloin joku sanakin tai ajatus sieltä kuulu. Hankikaa uusia ystäviä, mies kaipaa myös miesten seuraa, käykää kyläilemassa. Tehkää sieniretliä luontöön, käykää muuten vaamn ihailemassa tämän maan luonnonkauniita paikkoja. Kyllä te nyt jotain keksitte. Para

Olen yrittänyt. Siis kymmeniä ja kymmeniä ehdotuksia, ja olen sanonut että mies voi ehdottaa mitä vain. Lähden kuuntelemaan mitä tahansa örinäheviä tai voin opetella pelaamaan pleikalla (vaikka ei minusta hyvä tulisi, mikä voisi olla pelikaverille ikävää) tai katsoa vanhoja tieteisjännäreitä. Mutta mies ei tartu minun ideoihin eikä tuota omia. Perhetekemisiin (esim. retkeily) lähtee nykyään joskus harvoin mukaan, mutta ei näytä nauttivan. Olen monta, monta kertaa ehdottanut että nimeäsi minkä tahansa sarjan jota katsottaisiin yhdessä, ihan vain että oltaisiin yhdessä, mutta ei. Minun ehdottamani sarjat ei kiinnosta. Noin kerran kuussa käydään kävelyllä yhdessä, mies harppoo hurjaa tahtia ja minä yritän heikoin tuloksin virittää pientä rupattelua. Aiemmin kutsuin meille joskus vieraita (kun sain mieheltä luvan, eli harvoin), mutta pariskunnat eivät viitsi tulla montaa kertaa kun mies ei oikein osallistu mitenkään joten vieraspariskunnan miehelle dynamiikka on outo. Kylään mies ei mielellään lähde.

Mutta en ole vielä täysin luovuttanut sen suhteen etteikö jotain voisi löytyä ja, arvostan tätäkin listaa jonka aion vielä käydä ajatuksella läpi. 

Ap.

Sori nyt mutta minkä takia sun pitäis vääntyä ties mille mutkille miehesi edessä, hänen vain jatkaessaan niin kuin ennenkin.

Kuulostaa vähän exältä jolla epäilin skitsoidista persoonallisuushäiriötä. Toisaalta ei sinun miehesi ihan yhtä pahalta vaikulta, mainitsit että seksissä huomioi sinua enkä saanut sellaista oloa että hän halveksuu sinua kuitenkaan hiljaisuudellaan. Enemmän tuntuu vaan tosi suomalaiselta tuppisuulta. 

 

Laita kissa pöydälle ennen eroa. Sano ihan suoraan että koronavuosien jälkeen tuntuu että hän on ihan taantunut sosiaalisesti ja tuntuu että hänen kanssaan on mahdoton keskustella ja että kaipaat enemmän. Oikein voit tivata ja suutahtaa. Konflikti vähintään puhdistaa ilmaa, eihän näin voi jatkua.

Hui kamala! Olen nyt vuoden ollut suhteessa ja havahtunut samaan. Miettinyt juuri sitä, että kyllä se alussa puhui enemmän. Ehkä itse pölötin enemmän tai hän jaksoi vielä esittää. Nykyisin keskustelunaiheet on hyvinkin pinnallisia. En tunne enää juuri minkäänlaista henkistä yhteyttä mieheen ja voin kuvitella että wt sinäkään, vaikka teillä onkin pitkä historia ja yhteisiä lapsia. 

No, minun on ainakin aika nostaa kytkintä.

Melko itsekkäät johtopäätökset taas. Mitäpä jos kysyisit siltä sun mieheltä, että onko sillä kaikki hyvin ja haluaisiko hän puhua jostain.

Vierailija kirjoitti:

67/75. Olet ilmeisesti aika paljon kuin minun ex-mieheni ja vaimosi oli kuin minä. Vieläkin suren sinällään muuten hyvän parisuhteen kaatumista erilaisiin kommunikointitapoihin ja vaikeuksiin. 

Kyllä minuakin tosiaan surettaa että kävi näin. Tosiaan jotain minulle käsittämättömiä suuttumisia oli. Jotain hänen mielestään loukkaavaa tulin sanoneeksi ja sitten aloin varomaan sanomisiani, koska nuo tilanteet tuntuivat turhilta, surullisilta ja raskailta. Loppujen lopuksihan häntäkin ärsytti sitten myös se puhumattomuus, mutta en minä oikein väkisin äkistämälläkään osannut alkaa juttelemaan. Jonkinlainen sisäinen lukko siinä oli vastassa sitten minullakin.

Niin, siitä lenkille tms. lähdöstä. Saatiin me kyllä ihan hyvin puhuttua sellaiset ruoka-ajat ja hänen mahdolliset työvuorot, jolloin minun täytyy olla kotona lapsen kanssa. Mutta jotenkin sitten lisäksi tuntui että tulee sellaista tarpeetonta tivaamista, joka tuntui rasittavalta. En minäkään mitään kuulustelua järjestänyt, jos hän vaikka lähti tapaamaan kavereitaan kahvilassa tms. Tuumasin vaan että selvä, mikäpä siinä. Ehkä se sitten hänestä puolestaan tuntui, että minä en välitä hänestä ollenkaan, kun en kysele tarkemmin, vaikka tarkoitus oli vaan että tottakai hänellä saa olla omaa aikaa, eikä siitä tarvitse minulle niin tarkkaan raportoida.

Niistä suuttumisista vielä sen verran, että yhden asian hän on selittänyt minulle jälkeenpäin, ja sitten kyllä ymmärsin että kyllähän tuon voi noinkin kokea ja silloin asia on tosiaankin loukkaava, vaikka oikeasti olikin tarkoitus vain auttaa. En nyt ehkä viitsi tähän sitä kirjoittaa. Olisi jo ehkä liian tunnistettava tapaus.

t. 67

Mun exä oli hiljainen. Minustakin tuli siinä suhteessa hiljainen, kun tuntui, että avatakseen suunsa olisi pitänyt olla jotain todella järkevää/tärkeää sanottavaa. 

Eroon se lopulta johti.

Nyt olen kymmenisen vuotta ollut miehen kanssa, joka puhuu, pussaa ja nauraa. Ekat pari vuotta juteltiin yötä myöten ja yöunetki jo kärsi, olin huumaantunut keskustelevasta miehestä. Olen yhä kuin vastarakastunut! Jos mulla joskus väsyneenä käy mielessä, että voisko tuo olla joskus hetken hiljaa, muistelen exääni ja ajatus katoaa. :D

Sivuhuomautuksena, olen austisti ja miehellänikin on paljon piirteitä. Ei kaikki autistitkaan ole samasta puusta veistettyjä. 

Oottekste jotain vammasia vai?

"Kauhistuttaa ajatus että jään tämän miehen kanssa asumaan joskus kahdestaan. Puhunko seinille vai huonekasveille? Milloin minusta tuli näin yksinäinen?"

Mies taitaa jo olla yksi huonekasveista. 

Voi ap, tuo on niin tavallista. Ihastuin/rakastuin mieheeni yli 50 vuotta sitten. Oli kova juttelemaan. Kaikki hyvin , synti 2 lasta, nyt jo neli-viisikymppisiä. Edelleen kaikki hyvin.

Muistan elävästi ,oltuammma 20-30 vuotta naimisissa, minä aina sanoin hänelle , puhutaan jutellaan, miksi sinä et puhu paljon mitään ja niin edelleen. Okei, kun kaikki oli muuten hyvin, totuin siihen. Oli varmaan vaan kyllästynyt kaikkeen höpöttämiseen. Itse olen verbaalisesti lahjakas, mutta iloinen introvertti ollut aina.

No, vuodet on kuluneet , olen hyvin tottunut suht hiljaiseen elämäämme. Pidän miestäni vaan hiljaisena tyyppinä, mutta annas olla kun tapaamme jonkun naapurin miehen tai kaukaisen sukulaisin, niin juttelee kuin papupata.

näin se usein vaan menee. Jo kauan sitten kuulin sanonnan, että siitä tietää ,että on ns vanha pariskunta ( siis kauan yhdessä ollut), että ,kun ovat ravintolassa esim syömässä ja istumassa iltaa, eivät juuri puhu toisilleen. 

Toki on hyvin puheliaita ja seurallisia miehiäkin paljon , juttu on geeneissä. 

Jos ap, miehelläsi on sukua ,niin katsoppas eikö sieltäkin löydy samanlaisia mykkiä😄👍.

Ei sinun auta muuta, kuin keksiä itsellesi menoja , harrastuksia ja muita henkireikiä tai vaihtaa miestä. Yleensä vaan siinä vaihdon kautta tulee erilaisia ongelmia. 

Mitä itse harrastat? Kun olet enemmän menoissasi, niin ehkä se mieskin siitä havahtuu pari sanaa lausumahan.

Ap, osaat hienosti kirjoittaa mikä on ongelma. Sun kirjoituksia on kiva lukea. Toivon sinulle kaikkea hyvää

Up

Jotenkin vain ihmetyttää miten olette onnistuneet elämään kaikki nämä vuodet tällaisessa suhteessa. Ruuhkavuodet tai ei mutta onhan siinäkin nyt pitänyt edes jotain aikoja olla jossa olisi ollut hyvä vähän keskustella syvällisemmin ja ihan kahden kesken.

Ainakin itselläni on lasten ollessa pieniä ollut ihan henkireikä että joskus aina ehditään miehen kanssa istahtaan hetkeksi juttelemaan ja ottaa vaikka lasi viiniä. Siinä aina sitten muistaa miksi siihen toiseen aikanaan ihastui kun se henkinen yhteys on edelleen ollut tallessa ja voisi jutella vaikka tunteja ilman että huomaakaan ajan kulumista.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mietin, niin tämä on ehkä vaikeutunut kun jäi etätöihin vuosia sitten. Ehkä hän vain on unohtanut mitä vuorovaikutus on? Tai huomannut pärjäävänsä ilman. 

Masentuneelta ei vaikuta, vaikka toki vähän hatarilta pohjilta teen päätelmiä kun huomioi paljonko hän ajatuksistaan avautuu. 

Ap. 

Olet miettinyt miten itse toimit, olisko siinä jitain korjattavaa, en pahalla tätä sano mutta joskus on hyvä miettiä miten itse toimii.

Ehkä miehesi on väsynyt ja tympääntynyt jos elämå jatkuu päivästä toiseen samoja rutiineta toistaen, tällaisesta elämästä on itsellä jonkunlaista kokemusta.

Alkavan dementian oireita?

Ilmeisesti mies on antanut periksi kun on 20 vuotta tullut jyrätyksi kaikessa mitä joskus sanoo. Kun on tarpeeksi kauan kokenut, ettei sanomisillaan ole mitään väliä, on lakannut yrittämästä.

Tämmäistä keittiöpsykologiaa täältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun mietin, niin tämä on ehkä vaikeutunut kun jäi etätöihin vuosia sitten. Ehkä hän vain on unohtanut mitä vuorovaikutus on? Tai huomannut pärjäävänsä ilman. 

Masentuneelta ei vaikuta, vaikka toki vähän hatarilta pohjilta teen päätelmiä kun huomioi paljonko hän ajatuksistaan avautuu. 

Ap. 

Olet miettinyt miten itse toimit, olisko siinä jitain korjattavaa, en pahalla tätä sano mutta joskus on hyvä miettiä miten itse toimii.

Ehkä miehesi on väsynyt ja tympääntynyt jos elämå jatkuu päivästä toiseen samoja rutiineta toistaen, tällaisesta elämästä on itsellä jonkunlaista kokemusta.

Olen miettinyt, paljonkin. Olen pohtinut itsekseni, kaverin kanssa ja yrittänyt pohtia miehen kanssa ja kysyä mieheltä, mutta kuten sanoin, mieheltä ei vastakaikua saa. Olen tunnistanut korjattavaa omassakin toiminnassa ja tehnyt töitä sen eteen (esim. kun olen nopeatempoisempi, olen lakannut odottamasta vastauksia heti tai pian, mutta ongelma on etten saa niitä koskaan). Ja ehkä on miehen näkökulmasta vielä korjattavaakin, mutta hän voisi osallistua siihen keskusteluun millaista muutosta toivoo. Olemme myös käyneet lapsen asioissa perheterapeutilla, joka innosti tonkimaan myös miehen ja minun välejä, saamatta miehestä irti sen enempää.

Minä olen väsynyt ja tympääntynyt siihen että elämä jatkuu samoja rutiineja toistaen, mutta mieheni ei ole millään tavalla ilmaissut kaipaavansa vaihtelua. Jo ravintola- tai leffakäynti tuntuu enemmän riesalta kuin piristyksestä, isommasta puhumattakaan. Käyn sitten kavereideni kanssa. 

Mies täytyy saada harrastamaan liikuntaa. Kyllä se siitä sitten virkoaa.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti mies on antanut periksi kun on 20 vuotta tullut jyrätyksi kaikessa mitä joskus sanoo. Kun on tarpeeksi kauan kokenut, ettei sanomisillaan ole mitään väliä, on lakannut yrittämästä.

Tämmäistä keittiöpsykologiaa täältä.

Meillä kyllä mies on se joka sanoo viimeisen sanan. Siis silloin harvoin kun sanoo jotain 😅 Mutta siis jos mies haluaa tumman tv-tason, muovijoulukuusen tai punaiset kylppärin laatat, niin voidaan näennäisesti miettiä vaihtoehtoja yhdessä mutta mies harvoin muuttaa mieltään eikä tee kompromisseja asioista joissa hänellä on mielipide (eikä muuten myöskään perustele mielipidettään ja pahastuu jos perustelua kysyy). Se on ollut ok, koska toisaalta monesta asiasta hänellä ei ole mielipidettä, niin ei minua ole haitannut tehdä hänen mielensä mukaan silloin kun on. Silloin olen lähinnä ilahtunut että hänellä on mielipide enkä jää yksin päättämään kaikesta.

Tekemisistä ja reissaamisista hänellä on vahvoja näkemyksiä, yleensä se näkemys on "ei", ja on sitten käyty paljon lasten kanssa keskenään.

Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi hiljaisen puoleinen mies. En usko että tahallaan on hiljainen, se on todella vaikea osata puhua asioista jos ei ole kykyä ajatella miten toinen odottaa asioista puhuttavan.

Tuohon on olemassa erilaisia harjoituksia jos kiinnostusta miehellä riittää mutta pakottamalla ei tosiaan paljoa saa aikaiseksi. Eroa en ensimmäiseksi olisi ehdottamassa jos keskustelu on ainoa ongelma.

Minä olen samanlainen että osaan sanoa ilmoja pidellen ja siihen se sitten jää, mieli tekisi sanoa jotain mutta kaikki mitä keksisi sanoa kuulostaa typerältä ja turhalta. Luulen että se on se syy miksi miehesi ei puhu.

Varovainen lähestyminen ja asiasta puhuminen ilman että syyllistää on mielestäni paras keino etsiä ratkaisuja tilanteeseen. Pikatietä onneen ei ole.

Näkökulman vaihto:

Miksi sinä et ole oma itsesi? Sinä yrität naamioitua ihmiseksi, joka miellyt

Nyt veti hiljaiseksi. Olen nainen, ja mullekin olisi liikaa jos (puoliso) heittäisi ko. patteriston. Tai samantapaisen vaikka kauppareissusta. Ymmärrän paremmin edellistä kommentoijaa.

Hän oli vilpitön ja vastasi kysymykseen ja ihan väärin meni taas jonkun mielestä. Tuli kattava arvio kaikesta, osoitus virheellisestä ajattelusta, syyllistäminen, vanhemmatkin osoitettiin kelvottomaksi, rakkaudesta ja hyväksynnästä on osaton ja terapiakehotukset päälle. Eiköhän tullut samalla esitettyä vastaus omaan kysymykseen, "Miksi et ole oma itsesi?" Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi sinä olet noin paljon oma itsesi? Miksi et anna toiselle tilaa? Miksi mitätöit ja pidät psyykkisenä ongelmana jos ei ole samanlainen kuin sinä?