Onkohan terapia oikeasti hyväksi ihmiselle?

Eikait ihan noin ole.

Joillain vaan on oikeasti niin pahoja ja syvälle hautautuneita muistoja, että niiden kaiveleminen ja käsitteleminen tosiaan voi käydä liian raskaaksi.

On vähän kurjaa että terapiaan suhtaudutaan noin läpällä. Toki on niitäkin kultalusikka perseessä syntyneitä, jotka ei sitä varsinaisesti edes tarvitse mutta pakko päästä kaivelemaan syyllinen jostain muualta.

50/60. Jos on päässyt yli tapahtumista luonnollisilla tavoilla niin ei niiden verbalisointi ja rationalisointi juuri muuta asiaa. Terapiassa on myös se ongelma, ettei heillä ole "terveen yksilön" määritelmää, joten ei tiedetä mihin ollaan menossa, vai ollaanko edes. Vai vellotaanko vaan niin kauan kun asiakas maksaa. Siinähän sitten vellotaan paskassa vuodesta toiseen. Etsitään sitä menneistä, nykyisyydestä ja jos nämä loppuvat niin aletaan ahdistumaan tulevasta

Tarinat mitä kerromme itsellemme vaikuttavat merkittävästi hyvinvointiimme. Samasta asiasta voi repiä draamaa ja kärsimystä, tai suhtautua siihen vaikka uteliaisuudella ja hämmästyksellä. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin alkaa sepittämään elämäänsä kurjuuden kautta

#2 Kiteytti aika hyvin.

Kävin nelisen vuotta terapiassa. Traumalapsuus teki musta ylisuorittajan ja perfektionistin. En tunnista omia rajoja vieläkään kovin hyvin. Sitoutumiskammoinen ja liian naivi ihmisuhteissa, olen lapanen jota tietyn ihmisryhmän on helppo käyttää hyväkseen.

Lopetin terapian #2 valaistumiseen, mikä tai kuka on terve ihminen?

Mitkä asiat minusta pitää korjata jotta olen ihminen?

Koska terapeutit vaihtuvat tuona aikana kolmesti ja koin jumittavani lapsuudessa enkä päässyt eteenpäin, totesin itsekseni että mun täytyy opetella ihan itse elämään tätä elämää tuolla tietoisuudella mikä tuli ilmi.

Toisinaan haluaisin jutella vaan kun tiedän ettei vastauksia ole. Katkoin lähipiiriin välit koska he aiheuttivat minussa henkisen pahaolon lisäksi fyysisen pahaolon.

Olen hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen. Elän hyvää elämää itselleni josta on turha puheita pitää koska kukaan ei ymmärrä. Minulta on puuttunut turvalliset aikuiset aina joten luonnollista on etten osaa luoda hyviä suhteita. Ja se on ok. En ole yksinäinen vaikka yksin olenkin. Tottakai sitä joskus kaipaa ja ehkä unelmoi vaan kokemus on osoittanut että en anna rikkoa itseäni enempää. Käyn töissä ja teen itselle hyvän elämän. Se riittää tälle yhteiskunnalle.

Vierailija kirjoitti:

50/60. Jos on päässyt yli tapahtumista luonnollisilla tavoilla niin ei niiden verbalisointi ja rationalisointi juuri muuta asiaa. Terapiassa on myös se ongelma, ettei heillä ole "terveen yksilön" määritelmää, joten ei tiedetä mihin ollaan menossa, vai ollaanko edes. Vai vellotaanko vaan niin kauan kun asiakas maksaa. Siinähän sitten vellotaan paskassa vuodesta toiseen. Etsitään sitä menneistä, nykyisyydestä ja jos nämä loppuvat niin aletaan ahdistumaan tulevasta

Tarinat mitä kerromme itsellemme vaikuttavat merkittävästi hyvinvointiimme. Samasta asiasta voi repiä draamaa ja kärsimystä, tai suhtautua siihen vaikka uteliaisuudella ja hämmästyksellä. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin alkaa sepittämään elämäänsä kurjuuden kautta

Tätä mä mietin, että tarttuuko sieltä mukaan tietynlainen uhrin identiteetti.

Ap

Tykkään käydä terapiassa. Aloitin sen jo 17 vuotiaana koulunongelmien vuoksi ja ihan itse menin. Kyllästyin kuuntelemaan vanhempieni haukkumisia. Halusin tietää olenko oikeasti hullu niin kuin väittivät ja joka sitten vaikuttaisi mitä minun kannattaa tulevaisuudeltani sekä opinnoilta toivoa. Kokemus oli positiivinen ja kannustava.

Otin tavoikseni kääntyä terapian puoleen haasteellisten elämäntilanteiden yhteydessä . Ja yhä teen niin. Kyllä niihin istuntoihin sisältyy paljon naurua. huumoria ja joskus itkuakin, Käytän kahta samaa terapeuttia  vähän sen mukaan kuin ehtivät ottamaan vastaan.

Minulle hyvä terapeutti on jonkinlainen kylän viisas, jonka kanssa istuisi nuotiotulen ääressä kysymässä missä asennossa planeetat ovat kun huono onni vainoaa minua. Voisikohan sanoa filosofoinniksi? 

Terapeuttini ovat vahvoja persoonia ja luovia luonteita, niin heitä myös kiinnostaa minun tyyppinen aina pulassa oleva tyyppi. Jos he tulevat vastaan tottakai moikataan, jutellaan ja toisen kanssa myös halataan. Kehun heitä myös heidän puolisoilleen, jos sattuu kulkemaan mukana ja miten minut on pelastettu monesta allikosta.

Asun Hgissä, joten kyse ei ole mitään kivasta pikku maalaiskaupungista ja jossa kaikki tuntisivat toisensa. 

Olen toki joutunut oppimaan huonoista terapeuteista, että puoskareita on myös liikenteessä. Tekisi mieli laittaa lista heistä, mutta saisin varmasti kunnianloukkaussyytteen.

Ilman terapiaakin voi käydä ihan samalla tavalla, siis ihan elämällä tätä helvetin elämää mutta noinkin voi tosissaan käydä ja on sinällään siis täysin normaalia joillekin ihmisille. Kokemusta on samasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

50/60. Jos on päässyt yli tapahtumista luonnollisilla tavoilla niin ei niiden verbalisointi ja rationalisointi juuri muuta asiaa. Terapiassa on myös se ongelma, ettei heillä ole "terveen yksilön" määritelmää, joten ei tiedetä mihin ollaan menossa, vai ollaanko edes. Vai vellotaanko vaan niin kauan kun asiakas maksaa. Siinähän sitten vellotaan paskassa vuodesta toiseen. Etsitään sitä menneistä, nykyisyydestä ja jos nämä loppuvat niin aletaan ahdistumaan tulevasta

Tarinat mitä kerromme itsellemme vaikuttavat merkittävästi hyvinvointiimme. Samasta asiasta voi repiä draamaa ja kärsimystä, tai suhtautua siihen vaikka uteliaisuudella ja hämmästyksellä. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin alkaa sepittämään elämäänsä kurjuuden kautta

Hemmetin hyvä kommentti muuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50/60. Jos on päässyt yli tapahtumista luonnollisilla tavoilla niin ei niiden verbalisointi ja rationalisointi juuri muuta asiaa. Terapiassa on myös se ongelma, ettei heillä ole "terveen yksilön" määritelmää, joten ei tiedetä mihin ollaan menossa, vai ollaanko edes. Vai vellotaanko vaan niin kauan kun asiakas maksaa. Siinähän sitten vellotaan paskassa vuodesta toiseen. Etsitään sitä menneistä, nykyisyydestä ja jos nämä loppuvat niin aletaan ahdistumaan tulevasta

Tarinat mitä kerromme itsellemme vaikuttavat merkittävästi hyvinvointiimme. Samasta asiasta voi repiä draamaa ja kärsimystä, tai suhtautua siihen vaikka uteliaisuudella ja hämmästyksellä. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin alkaa sepittämään elämäänsä kurjuuden kautta

Tätä mä mietin, että tarttuuko sieltä mukaan tietynlainen uhrin identiteetti.

Ap

Se on joillakin mutta ymmärtäänkö oikeasti persoonallisuusasioista ja osataanko siis auttaa sekä tukea oikein kuitenkaan? Uhreihin ei rehellisyys pure, usein suuttuvatkin siitä. Vaikeata on joidenkin kohdalla. 

Vähän aiheen vierestä, mutta joskus ollessani masentunut seurasin paljon aiheeseen liittyviä instatilejä. Jossain vaiheessa tajusin, että ne vain entisestään ruokki masennustani, oikein velloin siinä. Poistin koko instan ja voin paremmin.

Menneen mässäily ei tilannetta paranna. Elämässä pitää unohtaa ja mennä eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Menneen mässäily ei tilannetta paranna. Elämässä pitää unohtaa ja mennä eteenpäin. 

Tai ainakin antaa itselleen anteeksi. Se että on joutunut tilanteeseen josta pääsi viiveellä ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menneen mässäily ei tilannetta paranna. Elämässä pitää unohtaa ja mennä eteenpäin. 

Tai ainakin antaa itselleen anteeksi. Se että on joutunut tilanteeseen josta pääsi viiveellä ulos.

Ja antaa anteeksi myös niille jotka ovat vahinkoa aiheuttaneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menneen mässäily ei tilannetta paranna. Elämässä pitää unohtaa ja mennä eteenpäin. 

Tai ainakin antaa itselleen anteeksi. Se että on joutunut tilanteeseen josta pääsi viiveellä ulos.

Ja antaa anteeksi myös niille jotka ovat vahinkoa aiheuttaneet. 

Toki jos vaan pystyy. Unohtaa ei tarvitse eikä pidä, ei pidä heittäytyä tyhmäksi eli unohtaa asia jolloin ko tyyppi pääsee uusimaan temppunsa.

Vierailija kirjoitti:

Eikait ihan noin ole.

Joillain vaan on oikeasti niin pahoja ja syvälle hautautuneita muistoja, että niiden kaiveleminen ja käsitteleminen tosiaan voi käydä liian raskaaksi.

On vähän kurjaa että terapiaan suhtaudutaan noin läpällä. Toki on niitäkin kultalusikka perseessä syntyneitä, jotka ei sitä varsinaisesti edes tarvitse mutta pakko päästä kaivelemaan syyllinen jostain muualta.

Minusta on vähän enemmän kurjaa, että terapiassa juoksee jotkut vuosikausia eikä mitään muuta saada aikaan, kuin itsekeskeinen mielensäpahoittaja, joka ei kestä sitä vähääkään enää. Maailma ei pyöri juuri sinun ympärillä ja kaikesta ei pidä mieltään pahoittaa. Itsemurhat eivät ole vähentyneet vaikka terapiat on.

Ei se terapia ole sitä, että kaivellaan menneitä. Sitä nyt voi tehdä jonkun kaverinkin kanssa. Monille terapiassa tärkeintä on se kiintymyssuhde terapeuttiin, joka saattaa olla ensimmäinen turvallinen ihmissuhde johonkuhun, joka ei suhtaudu itseen väheksyvästi, poissaolevasti tai halveksuen, vaikka itse ei koko ajan olisikaan iloinen ja pirtsakka. 

Seurasin yhtä ketjua ja tässä traumaterapia pelkistettynä:

1) jos ahdistaa täytyy hakeutua traumaterapiaan, koska syy on kuitenkin lapsuustraumassa 2) potilas joko muistaa tai ei muista traumaattista tapahtumaa. Jollei muista, terapeutti jutustellessa avustaa muiston esiin 3) trauman syventämisvaihe: joko todellista tai vale muistoa märehditään tunnetasolla niin, että tuntuu 4) tunnistetaan syyllinen (yleensä äiti, joskus myös isä) 5) terapiaohjatusti opetellaan olemaan vihainen ellei peräti vihaamaan syyllistä 6) terapeutti ei missään nimessä KANNUSTA välien katkaisuun, mutta kun asiakas kertoo välien katkaisusta, terapeutti tukee ja arvelee, että ehkä tarvitsit tuota juuri nyt 7) asiakas kertoo, että välien katkaisu oli hänen ELÄMÄNSÄ PARAS PÄÄTÖS. Terapeutti ei kysy, mitä ne muut päätökset ovat olleet 8) viha ei helpottanut asiakkaan ahdistusta. Mutta nyt traumaterapeutin avulla voidaankin ryhtyä selvittämään, miten vihan kanssa voi elää.

Eihän terapiaan kuulukaan mennä turhaan keskustelemaan ja mahdollisesti menneitä kaivelemaan, vaan sitä tarjotaan ihmisille, joiden toimintakyky, elämänhalu ja vointi on huono. Sellainen ihminen saattaa olla vaikka psyykkisistä syistä työkyvytön. Pyrkimys on parantaa toimintakykyä jne. Se on sitten eri kysymys, onnistuuko terapia siinä pyrkimyksessä vai ei. Joillakuilla se on onnistunut, joillakuilla ei.

Trauma ei tarkoita pahaa tapahtumaa menneisyydessä, vaan pahaa tapahtumaa menneisyydessä joka vaikuttaa nykyisyydessä aiheuttaen ahdistuskohtauksia, väsymystä, uniongelmia, ihmissuhdeongelmia jne., jotka alentavat merkittävästi toimintakykyä aiheuttaen mm. työkyvyttömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menneen mässäily ei tilannetta paranna. Elämässä pitää unohtaa ja mennä eteenpäin. 

Tai ainakin antaa itselleen anteeksi. Se että on joutunut tilanteeseen josta pääsi viiveellä ulos.

Ja antaa anteeksi myös niille jotka ovat vahinkoa aiheuttaneet. 

Annoin anteeksi sille miehelle joka väkisin pakotti sänkyyn. Tuli hyvä mieli heti oikeusistunnon jälkeen ja annoin sen anteeksi😊

Vierailija kirjoitti:

Vähän aiheen vierestä, mutta joskus ollessani masentunut seurasin paljon aiheeseen liittyviä instatilejä. Jossain vaiheessa tajusin, että ne vain entisestään ruokki masennustani, oikein velloin siinä. Poistin koko instan ja voin paremmin.

Mulle on käynyt samoin. Pyrin pääsemään irti trauma- ja terapiatarinoista. Saan niistä ainoastaan ahdistusta. Ja joo. Terapia ei toiminut minun kohdalla. Tunsin itseni lähinnä hölmöksi, kun maksoin moisesta. Nyt voin hyvin. Kaikille tulee huonoja päiviä. Se on elämää.

Se on niin kuin kaikki muutkin asiat. Jos menet terveyskeskukseen valittamaan poskiontelotulehdusta, saattaa olla että saat hyvää hoitoa ja tulehdus jopa paranee, mutta saattaa myös olla ettei lääkäri tee mitään sille tulehdukselle ja se kroonistuu.