Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuuko teistä että olette joutuneet kokemaan elämässä enemmän kuin samanikäiset?
21.08.2024 |
Esimerkiksi menettäneet vanhemman nuorena tai jopa molemmat, tai sitten sisarukset, kokeneet vanhempin eron, vakavan sairauden, kokeneet väkivaltaa tai muuten joutuneet pettymään elämässä.
Minusta tuntuu ettei kukaan kanssani samanikäinen ymmärrä mitä kaikkea olen kokenut, tosin vanhemman kuoleman, isovanhempien menetyksen, onnettomuuden ja todennäköisesti en voi saada lapsia. Ja olen vasta kolmekymppinen.
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?
No auttaisi sinuakin käsitellä traumasi eikä esittää vahvaa. Tuo ei auta sinua oikeasti.
Mistä ihmeestä tiedät olen käynyt terapeutilla vai en? Mutta ainakaan en vietä iltojani terapoiden tuiki tubtemattomia muutaman lauseen pohjalta keskustelupalstoilla. Oon yli 50v, elämässä menee hyvin: koulutus, töitä, aviopuoliso, taloudelliset puitteet kunnossa (tulot ylimmässä desiilissä olleet jo vuosia), lapset aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä ja asiat kunnossa: opiskelevat, seurustelevat, asuvat omillaan. Mihin tarvitsen vielä lisää trauman käsittelyä? Mitä se muuttaa mun elämässä?.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin olen saanut huonot kortit elämään. Hyväksikäyťtö lapsena, râiskaūs parikymppisenä, 7 vuotta lähisuhdeväkivàltaa ja em. johtuen masennus. Näistä kun selvisin ja elämä pääsi uomiinsa, niin isälle tuli muistisairaus ja hän kuoli. Sen jälkeen meni pari vuotta ja äiti sairastui syöpään ja kuoli. Nyt minä olen nelikymppinen ja opettelen elämään näiden kolhujen ja menetysten jälkeistä elämää. Vielä minulla on toivottavasti hyvin aikaa mukavaan, rauhaisaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Todellakin olen saanut huonot kortit elämään. Hyväksikäyťtö lapsena, râiskaūs parikymppisenä, 7 vuotta lähisuhdeväkivàltaa ja em. johtuen masennus. Näistä kun selvisin ja elämä pääsi uomiinsa, niin isälle tuli muistisairaus ja hän kuoli. Sen jälkeen meni pari vuotta ja äiti sairastui syöpään ja kuoli. Nyt minä olen nelikymppinen ja opettelen elämään näiden kolhujen ja menetysten jälkeistä elämää. Vielä minulla on toivottavasti hyvin aikaa mukavaan, rauhaisaan elämään.
Kyllä sinulla on vielä aikaa. Jos et ole jo opetellut, miten estetään lähisuhdeväkivalta jatkossa, suosittelen. <3
Vierailija kirjoitti:
Kummalla on suurempi merkitys, sillä, mitä kaikkea ihminen on kokenut vai sillä, että ihminen sairastui jollain tavalla toimintakyvyttömäksi siitä, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut? Ainakin toimeentulon kannalta sillä, että sairastui.
Tietenkin sillä miten ne koetut tai siis tapahtuneet asiat on vaikuttaneet. Tapahtuma itsessään on neutraali, mutta kokemus siitä on se mikä ratkaisee.
Vierailija kirjoitti:
Mä menetin molemmat vanhemmat ja 3 isovanhempaa 14 ikävioteeni mennessä.
Miten niin kävi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?
No auttaisi sinuakin käsitellä traumasi eikä esittää vahvaa. Tuo ei auta sinua oikeasti.
Mistä ihmeestä tiedät olen käynyt terapeutilla vai en? Mutta ainakaan en vietä iltojani terapoiden tuiki tubtemattomia muutaman lauseen pohjalta keskustelupalstoilla. Oon yli 50v, elämässä menee hyvin: koulutus, töitä, aviopuoliso, taloudelliset puitteet kunnossa (tulot ylimmässä desiilissä olleet jo vuosia), lapset aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä ja asiat ku
Et olisi tuollainen ylimielinen yläasteen kovis vielä tuossa iässä. Olet ehkä jämähtänyt osittain johonkin teini-iän kehitysvaiheeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummalla on suurempi merkitys, sillä, mitä kaikkea ihminen on kokenut vai sillä, että ihminen sairastui jollain tavalla toimintakyvyttömäksi siitä, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut? Ainakin toimeentulon kannalta sillä, että sairastui.
Tietenkin sillä miten ne koetut tai siis tapahtuneet asiat on vaikuttaneet. Tapahtuma itsessään on neutraali, mutta kokemus siitä on se mikä ratkaisee.
No ei joku lapsen rais kaus ole tapahtumana neutraali, vaikkei kohde siitä traumatisoituisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä menetin molemmat vanhemmat ja 3 isovanhempaa 14 ikävioteeni mennessä.
Miten niin kävi?
Vanhemmat tapaturmaisesti ja kaksi isovanhempaa syöpään.
Yksi isovanhempi kuollut kotona. Olin lapsi, enkä muista mikä oli virallinen kuolinsyy.
Koin paljon nuorena - 10 vuoden päästä ikäisesi ymmärtävät ehkä sinun kokemuksia paremmin omien kokemusten kautta.
Ja tiedätkö mitä, näitä ikäviä kokemuksia tulee kaikille myös lisää ja niiden kanssa eletään. Itse yritän keskittyä hyviin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin se että kaikki isovanhemmat kuolleet kun olin vasta aika pieni lapsi ja toinen vanhempi kuoli ennen kuin olin aikuinen. Aina jotenkin ihmetyttää hetken kun kuulee jonkun oman ikäisen tai itseä vanhemman puhuvan vaikka mummostaan, tyyliin ai niin, joillakin aikuisilla ihmisillä voi tosiaan olla elossa oleva mummo.
En toisaalta tiedä miltä vanhempien ero joistakin tuntuu kun omat vanhempani eivät edes olleet yhdessä aikana jolloin muistaisin mistään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin se että kaikki isovanhemmat kuolleet kun olin vasta aika pieni lapsi ja toinen vanhempi kuoli ennen kuin olin aikuinen. Aina jotenkin ihmetyttää hetken kun kuulee jonkun oman ikäisen tai itseä vanhemman puhuvan vaikka mummostaan, tyyliin ai niin, joillakin aikuisilla ihmisillä voi tosiaan olla elossa oleva mummo.
En toisaalta tiedä miltä vanhempien ero joistakin tuntuu kun omat vanhempani eivät edes olleet yhdessä aikana jolloin muistaisin mistään mitään.
Serkkuni on neljäkymppinen ja hänellä on edelleen kolme isovanhempia, iältään 95- yli 100 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?
No auttaisi sinuakin käsitellä traumasi eikä esittää vahvaa. Tuo ei auta sinua oikeasti.
Mistä ihmeestä tiedät olen käynyt terapeutilla vai en? Mutta ainakaan en vietä iltojani terapoiden tuiki tubtemattomia muutaman lauseen pohjalta keskustelupalstoilla. Oon yli 50v, elämässä menee hyvin: koulutus, töitä, aviopuoliso, taloudelliset puitteet kunnossa (tulot ylimmässä desiilissä olleet jo vuosia), laps
Et olisi tuollainen ylimielinen yläasteen kovis vielä tuossa iässä. Olet ehkä jämähtänyt osittain johonkin teini-iän kehitysvaiheeseen.
Mitä kovista tuossa muka oli? Siinähän vaan kerrottiin, että elämää mennään eteenpäin. Mikä on totta.
Vierailija kirjoitti:
Tästä tulee mieleen se, kun eräs kaverini oli sitä mieltä, että minun elämäni oli ollut hyvin helppoa verrattuna hänen elämäänsä. Hän on menettänyt äitinsä ollessaan noin 6v. Hän kertoi minulle, miten onnekas olen kun olen saanut elää ydinperheessä, molempien vanhempien kanssa.
Todellisuudessa isäni oli kuollut jo kun olin 7v, äitipuoli kuoli pari vuotta myöhemmin. Isäpuoli taas oli käytökseltään arvaamaton päihdeongelmainen, lääkkeiden väärinkäyttäjä ja uhkaili itsemurhalla myös lasten kuullen. En kuitenkaan kertonut näistä kuin muutamalle läheisimmät ystävälle.
Ihan oikeasti, sinulla on vain sinun oma subjektiivinen kokemuksesi. Sinä et voi tietää, mitä muiden elämässä on tapahtunut, kannattaa muistaa, että et välttämättä syystä tai toisesta tiedä kaikkea.
Jos en tosiaan tiedä jonkun tilannetta, en rupea olettamaan. Aika outoa että "kaverisi" vain oletti että olet kasvanut ydinperheessä. Mutta vaikka olisitkin niin tuollainen "on sulla ollut helppoa, toisin kuin mulla" -puhe nyt on aika turhaa joka tapauksessa.
Tiedän perheitä joissa vanhemmat ovat yhdessä mutta joku perheenjäsen on huumeidenkäyttäjä. Tai uusioperheitä joilla on rahaa tukea lapsiaan rahallisesti mutta joku perheenjäsen on teinivanhempi ja nuorisorikollinen. Saatan joskus olla kateellinen siitä että joillain on molemmat vanhemmat tai että vanhemmilla on rahaa auttaa, mutta muistan kyllä ettei kellään noistakaan ihmisistä ole täydellistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis joo kai tavallaan ja tavallaan ei. Loppujen lopuksi kaikki kakka kiteytyy sinne lapsuuden kokemuksiin.
Kaikki kaverit teki itsarin yksi toisensa jälkeen, ja se johtuu siitä, että heillä oli samanlaiset kotiolot, siksi meistä kavereita tulikin.
Sairastuin mieleltäni vakavasti, olen ollut suljetullakin välillä. Vanhempani ovat elossa, mutta äitini on päästään sekaisin. Sekin johtuu siitä lapsuudesta, meitä traumatisoi sama henkilö, sukulainen.
Alkoholisoiduin, joskin nyt olen ollut vuosia raittiina. Kai kaikki nyt on ihan ok, mutta luonnollisestikaan ei ole lapsia, perhettä, työpaikkaa tai työkykyä ja oikeastaan odottelen vain kuolemaa.
Eli tavallaan voisi sanoa, että niitä negatiivisia kokemuksia on lukumäärällisesti vain yksi, joka laajeni kattamaan koko elämän.
Lisäyksenä vielä seks. hyväksikäyttö ja lähisuhdeväkivalta, jotka myös juontavat juurensa sinne lapsuuteen.
Alue: Aihe vapaa
Mulle on tapahtunut vain pahoja asioita, ei lainkaan hyviä. Jos jonkun on luullut olevan hyvä asia, onkin se myöhemmin osoittautunut pahaksi. Epäilen että olen jotenkin kirottu.