Tuntuuko teistä että olette joutuneet kokemaan elämässä enemmän kuin samanikäiset?

Toisaalta on ollut vaikka mitä ongelmia ja haasteita, mutta toisaalta en ole kokenut mitään. Ei mitään kokemuksia rakkaudesta tai läheisyydestä. En ole koskaan edes pitänyt ketään kädestä ja ikää 35v. 

Olen jo eläkkeellä. Elämä on ollut rikas, ei rahallisesti vaan tapahtumiltaan. Kyse ei ole joutumisesta vaan vastaanottamisesta.

Aivan varmasti, paljonkin. Toisaalta, minulta on myös kokematta asioita, joita ikäiseni ovat jo yleensä kokeneet. Ja varmaan moni alkaa saavuuttaa minua lähivuosina, kymmenen vuoden päästä tilanne on varmaan jo ihan toinen.

Väittäisin, että olen kokenut enemmän vaikeita asioita kuin keskiverto ikäiseni. Saattaa olla, että olen ylipäätään kokenut enemmän asioita. Myös hyviä ja neutraaleja. Mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet minuakin enemmän ja nuorempina, ja paljon pahempia asioita. 

Oon 42 ja olo kuin eläkeläisellä. Kaikki maallinen paska on nähty. Jos olisin ateisti, varmaan vaipuisin masennukseen ja katatoniaan. Mutta hengelliset tekstit ovat se juttu nyt.

Esim. Carl Jung puhuu synkronisiteetista. Jotain syntyy, jolla ei ole mitään syytä eikä syyseurausyhteyttä, mutta joka ylittää järjen.

Tämä on koko ihmiskunnan ominaisuus, mutta hänen mukaansa moni (nykylänsimaalainen) ei ole oikein selvillä ilmiön olemassaolosta. Vaan elää kuin marionettina, ahdistuneestikin.

Tosi monelle aikuiselle ihmiselle jo oman toiminnan erittely ja pohdinta on haaste. Kyseessä on eräänlaista mielen telinevoimistelua. Osa ei vain pääse mihinkään, osa pääsee vähän, osa tekee jo hurjia temppuja, ja niin edelleen.

Kaikki on suhteellista ja olosuhteet on se mikä merkitsee eniten. Teoriassa samakaan kokemus ei välttämättä ole eri ihmisillä mitenkään samanlainen. Esimerkiksi minä ja ystäväni olemme molemmat menettäneet vanhempamme, mutta meillä on täysin erilaiset kokemukset siitä.

Minä menetin molemmat vanhemmat alle kouluikäisenä, ensin toisen ja sitten toisen. Elämäni on kuitenkin aina ollut hyvää ja vakaata, minulla on ollut turvallinen lapsuus ja sisarusteni isästä tuli huoltajani, joka on minulle käytännössä isä. Perheeseen kuuluu myös hänen vaimonsa, joten oikeastaan olen elänyt lapsuuteni ihan "tavallisessa" kahden vanhemman perheessä.

Ystäväni taas menetti molemmat vanhempansa onnettomuudessa kouluikäisenä. Hän joutui tekemisiin lastensuojelun kanssa ja lopulta sukulaiset sai huoltajuuden, mutta siihen väliin mahtui vaikka mitä vääntöä ja selvityksiä. Meidän kokemukset on siis täysin erilaiset.

Minä olen joutunut kokemaan kaikenlaista negatiivista ja vastoinkäymisiä, mutta ei hätää, vastapainoksi positiiviset kokemukset puuttuvat lähes kokonaan, mitä toisilla puolestaan on yllinkyllin...

No kyllä mulla taitaa olla aika paljon kauheita kokemuksia jo, ottaen nuoruuteni huomioon, mutta enpä mä mieti miten vertautuu muihin. 

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Eihän nämä mitenkään sulje pois toisiaan. Ei ne vaikeat kokemukset estä sitä ettei ns. pienemmätkin asiat voisi harmittaa.

Olen 40 v. ja voin sanoa, että juuri tätä helpompaa elämää on tuskin kenelläkään voinut olla. En ole koskaan joutunut kohtaamaan mitään suuria vaikeuksia: ei läheisten kuolemaa, ei työttömyyttä, ei sairauksia, ei taloudellisia vaikeuksia. Minulla on aviomies, talo ja vakituinen työ ja nämä kaikki olen saanut ilman mitään suuria ponnisteluita.

Toisaalta tämä vähän pelottaa, koska ajattelen, ettei kukaan voi selvitä elämästä näin helpolla kuin minä olen tähän asti selvinnyt. Jossain vaiheessa kaikkien niiden pahojen asioiden on pakko rysähtää niskaan ja sitten ne tulevatkin varmasti kaikki kerralla. 

No aloittaja varmastikin tarkoitti asioita "yleisellä tasolla", minä ainakin ymmärsin sen niin. Ja veikkaan, että monikaan ikäisistäni ei ole kokenut niin paljon vaikeuksia kuin mitä omalle kohdalle on sattunut. Toisaalta on taas paljon ollut onnea, jonkinlaista hyvää tuuria. Mutta tosiaan useimmilla tietämilläni samanikäisellä on vielä molemmat vanhemmat elossa, ei ole ollut vakavaa sairastumista perheessä, eikä samanlaisia avioerosta johtuvia taloudellisia haasteita kuin itsellä. No toinen läheinen ystävä on sitten menettänyt jo koko lapsuuden perheensä, oman terveytensä ja on kaiken lisäksi jatkuvasti vähävarainen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Sinä vain oletat, että jotkut ovat viettäneet pumpulielämää.

Itsekin rutisen pienistä asioista, vaikka niistä oikeista vastoinkäymisistä selviämiseen tarvittiin kolme vuotta traumaterapiaa.

Elämä on sellaista, että vuodet ja vuosikymmenet kun vierii ja jos vanhaksi saa elää, kaikille ehtii tapahtua rankkoja asioita. Kyllähän kokemukset kasvattavat ja parhaimmillaan syventävät meitä ja ymmärrystämme maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Vaikeatkin kokemukset voivat siis olla voimavara. Itse olen pyrkinyt löytämään elämääni edes joitain ihmisiä, joilla on samanlaisia avainkokemuksia kuin minulla (esim vanhemman päihdeongelma). Näiden ihmisten kanssa on voinut jakaa niitä asioita, mitä kaikki eivät ymmärrä. 

Tavallaan joo. Olin menettänyt 20 ikävuoteen mennessä elämäni tärkeimmät ihmiset. Lapsuus oli traumaattinen ja toinen vanhemmistani lähti lopulta itsemurh#n kautta. Oma neurologinen "vamma", koulukiusaus, oman lapsen vakava sairastuminen jne. Isovanhemmat nyt on kuolleet aikaa sitten, joten en niitä sinänsä ole surrut. Nuorena ulkopuolisuuden tunne seurasi aika kauan. Nyt sitten vanhempana eli nelikymppisenä sitä alkaa huomaamaan, että jokainen kohtaa ajallaan vaikeuksia, osa enemmän ja osa vähemmän.

Sinänsä elämässäni on ollut myös valtavan paljon hyvää ja ajattelen, että jokaisen tulisi oppia näkemään myös se. Kun on ensin menettänyt ns. lapsuudessa kaiken ja sitten aikuisiällä "noussut" pohjalta (tuuria, omaa työtä, olen saanut apua jne) ja saanut kokea ns. normaalia elämää opiskeluineen, työssäkäyvänä perheenäitinä niin tässä vaiheessa elämää tuntuu siltä, että onpa ollut täyttä elämää. Niin hyvässä kuin pahassa. Saako joku muu ajatuksesta kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan joo. Olin menettänyt 20 ikävuoteen mennessä elämäni tärkeimmät ihmiset. Lapsuus oli traumaattinen ja toinen vanhemmistani lähti lopulta itsemurh#n kautta. Oma neurologinen "vamma", koulukiusaus, oman lapsen vakava sairastuminen jne. Isovanhemmat nyt on kuolleet aikaa sitten, joten en niitä sinänsä ole surrut. Nuorena ulkopuolisuuden tunne seurasi aika kauan. Nyt sitten vanhempana eli nelikymppisenä sitä alkaa huomaamaan, että jokainen kohtaa ajallaan vaikeuksia, osa enemmän ja osa vähemmän.

Sinänsä elämässäni on ollut myös valtavan paljon hyvää ja ajattelen, että jokaisen tulisi oppia näkemään myös se. Kun on ensin menettänyt ns. lapsuudessa kaiken ja sitten aikuisiällä "noussut" pohjalta (tuuria, omaa työtä, olen saanut apua jne) ja saanut kokea ns. normaalia elämää opiskeluineen, työssäkäyvänä perheenäitinä niin tässä vaiheessa elämää tuntuu siltä, että onpa ollut täyttä elämää. Niin hyvässä kuin pahass

Sulla on ollut hyvää tuuria?

Ei kai se mitenkään harvinaista ole, että kolmekymppisen isovanhemmat on kuolleet? Mun molemmat isoisät kuolivat jo ennen kuin ehdin edes syntyä. 19-vuotiaana olin vammaisen lapsen äiti ja 30-vuotiaana vammauduin itse niin, että jouduin opettelemaan uudelleen kävelemään ja lisäksi on ollut aivan hirveä määrä kaikenlaisia muitakin vastoinkäymisiä. Miksi ajattelet, että kaikkien muiden elämä on helppoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan joo. Olin menettänyt 20 ikävuoteen mennessä elämäni tärkeimmät ihmiset. Lapsuus oli traumaattinen ja toinen vanhemmistani lähti lopulta itsemurh#n kautta. Oma neurologinen "vamma", koulukiusaus, oman lapsen vakava sairastuminen jne. Isovanhemmat nyt on kuolleet aikaa sitten, joten en niitä sinänsä ole surrut. Nuorena ulkopuolisuuden tunne seurasi aika kauan. Nyt sitten vanhempana eli nelikymppisenä sitä alkaa huomaamaan, että jokainen kohtaa ajallaan vaikeuksia, osa enemmän ja osa vähemmän.

Sinänsä elämässäni on ollut myös valtavan paljon hyvää ja ajattelen, että jokaisen tulisi oppia näkemään myös se. Kun on ensin menettänyt ns. lapsuudessa kaiken ja sitten aikuisiällä "noussut" pohjalta (tuuria, omaa työtä, olen saanut apua jne) ja saanut kokea ns. normaalia elämää opiskeluineen, työssäkäyvänä perheenäitinä niin tässä vaiheessa elämää tuntuu siltä, että onpa

Niin, kaikesta huolimatta ajattelen, että minulla on ollut myös hyvää tuuria. Väitän, että lähes tulkoon kaikilla meistä on, mutta se pitää myös oppia näkemään. Minulla on hyvää tuuria siinä, että olen ns. normaaliälyinen ihminen, olen onnistunut pääsemään terapiaan, olen saanut lapsia ja tutustunut hyviin ihmisiin. Omalla tavallaan hyvää tuuria nuokin, vaikka lähtökohdat elämään oli mitä oli. 

En mä mieti, että ovatko muut kokeneet enemmän tai vähemmän. Kokemus on on kuitenkin aina subjektiivinen. Toisaalta taas eivät muiden kokemukset tai niiden puuttuminen mitenkään muuta minun elämääni.