Tuntuuko teistä että olette joutuneet kokemaan elämässä enemmän kuin samanikäiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Eihän nämä mitenkään sulje pois toisiaan. Ei ne vaikeat kokemukset estä sitä ettei ns. pienemmätkin asiat voisi harmittaa.

Ei silloin jaksa rutista turhista, kun elämä on murjonut.

Vierailija kirjoitti:

Olen 40 v. ja voin sanoa, että juuri tätä helpompaa elämää on tuskin kenelläkään voinut olla. En ole koskaan joutunut kohtaamaan mitään suuria vaikeuksia: ei läheisten kuolemaa, ei työttömyyttä, ei sairauksia, ei taloudellisia vaikeuksia. Minulla on aviomies, talo ja vakituinen työ ja nämä kaikki olen saanut ilman mitään suuria ponnisteluita.

Toisaalta tämä vähän pelottaa, koska ajattelen, ettei kukaan voi selvitä elämästä näin helpolla kuin minä olen tähän asti selvinnyt. Jossain vaiheessa kaikkien niiden pahojen asioiden on pakko rysähtää niskaan ja sitten ne tulevatkin varmasti kaikki kerralla. 

Ei välttämättä. Omalla elämänkokemuksella voin kertoa että ei se jakaannu tasaisesti. Valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Eihän nämä mitenkään sulje pois toisiaan. Ei ne vaikeat kokemukset estä sitä ettei ns. pienemmätkin asiat voisi harmittaa.

Ei silloin jaksa rutista turhista, kun elämä on murjonut.

Mikä sitten on turhista rurisemista? Itse en kyllä näe mitään estettä valittaa pienemmistäkin asioista, ne kun ei ole mitenkään joko tai. Joskus voi olla niinkin että pienemmistä tai arkisemmista asioista on helpompaa valittaa kuin isommista.

Jossain vaiheessa joo, mutta sitten tein päätöksen puhua omista asioistani vain niille harvoille ihmisille, jotka ovat pysyneet elämässäni lähes koko sen ajan.

Ymmärrän hyvin, miksi isoäidilleni oli niin kova paikka, kun elämässä pitkään olleet ihmiset yksi toisensa jälkeen kuolivat ympäriltä. 

Ei oikeastaan.

Äiti ja isä kuoli kolarissa kun olin 10 ja minä selviydyin siitä elävänä. Tuon seurauksena minulta halvaantui alaraajat ja menetin näön vasemmasta silmästäni täysin. Kun olin 14 vuotias minut ryöstettiin ja pahoinpideltiin sekä jätettiin rikkoutuneen pyörätuolini kanssa yksin syrjäiselle tielle 20 asteen pakkaseen josta minut löydettiin noin 5 tunnin päästä, mutta oikeasta kädestäni oli paleltuman vuoksi lähtenyt tunto joka tosin paeani suten, että kykenen tuntemaan ja käyttämään muita sormiani paitsi pikkusorma ja nimetöntä. Kaikenlaista pientä muutakin on tapahtunut mutta ihan hyvin noin keskimääräisesti kuitenkin olen saanut elämäni elää. Tuntuisi typerältä valittaa ja surkutella itseään ja elää jossain itsesäälissä valittaen. Jollakulla on kuitenkin asiat vielä pahemmin.

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan.

Äiti ja isä kuoli kolarissa kun olin 10 ja minä selviydyin siitä elävänä. Tuon seurauksena minulta halvaantui alaraajat ja menetin näön vasemmasta silmästäni täysin. Kun olin 14 vuotias minut ryöstettiin ja pahoinpideltiin sekä jätettiin rikkoutuneen pyörätuolini kanssa yksin syrjäiselle tielle 20 asteen pakkaseen josta minut löydettiin noin 5 tunnin päästä, mutta oikeasta kädestäni oli paleltuman vuoksi lähtenyt tunto joka tosin paeani suten, että kykenen tuntemaan ja käyttämään muita sormiani paitsi pikkusorma ja nimetöntä. Kaikenlaista pientä muutakin on tapahtunut mutta ihan hyvin noin keskimääräisesti kuitenkin olen saanut elämäni elää. Tuntuisi typerältä valittaa ja surkutella itseään ja elää jossain itsesäälissä valittaen. Jollakulla on kuitenkin asiat vielä pahemmin.

Totta. Joillakin lapsiperheellä on varmasti kovemmat ajat kuin sinulla. Joutuvat muuttamaan halvempaan asuntoon ja ostamaan vähillä rahoillaan ruokaa itselleen ja jopa lapsilleenkin. Se se kovaa elämää on.

Ihan outoa kuvitella, että kaikki olisivat elämässään kokeneet saman verran. Joillekin tapahtuu enemmän pahoja, vaikeita, traumatisoivia, surullisia jne. asioita. Joillekin vähemmän. Niin se vaan menee. 

Ihan turha vertailla tilanteita, ei se auta ketään. 

Kun menet lääkärille tms. hoitokontaktiin ja kerrot elämäntarinasi ja he sanovat, että olet kokenut paljon, enemmän ja vaikeampaa kuin keskivertoihminen, niin kyllä minä sen uskon. Näen myös sen, etteivät kaikki ole yhtä traumatisoituneita kuin itse olen, joten sekin vahvistaa ajatusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen huomaa jo keskustellessaan semmosen pumpulielämää viettäneen kanssa. Rutisevat kaikesta tyhjänpäiväisestä, kun elämässä ei ole ollut mitään oikeita vastoinkäymisiä.

Eihän nämä mitenkään sulje pois toisiaan. Ei ne vaikeat kokemukset estä sitä ettei ns. pienemmätkin asiat voisi harmittaa.

Ei silloin jaksa rutista turhista, kun elämä on murjonut.

Ei pidä paikkaansa.

En varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan.

Äiti ja isä kuoli kolarissa kun olin 10 ja minä selviydyin siitä elävänä. Tuon seurauksena minulta halvaantui alaraajat ja menetin näön vasemmasta silmästäni täysin. Kun olin 14 vuotias minut ryöstettiin ja pahoinpideltiin sekä jätettiin rikkoutuneen pyörätuolini kanssa yksin syrjäiselle tielle 20 asteen pakkaseen josta minut löydettiin noin 5 tunnin päästä, mutta oikeasta kädestäni oli paleltuman vuoksi lähtenyt tunto joka tosin paeani suten, että kykenen tuntemaan ja käyttämään muita sormiani paitsi pikkusorma ja nimetöntä. Kaikenlaista pientä muutakin on tapahtunut mutta ihan hyvin noin keskimääräisesti kuitenkin olen saanut elämäni elää. Tuntuisi typerältä valittaa ja surkutella itseään ja elää jossain itsesäälissä valittaen. Jollakulla on kuitenkin asiat vielä pahemmin.

Totta. Joillakin lapsiperheellä on varmasti kovemmat ajat

Vääväävääväävää. Lapsiperheeet sitä ja tätä. Ettäs kehtaat. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan outoa kuvitella, että kaikki olisivat elämässään kokeneet saman verran. Joillekin tapahtuu enemmän pahoja, vaikeita, traumatisoivia, surullisia jne. asioita. Joillekin vähemmän. Niin se vaan menee. 

Ihan turha vertailla tilanteita, ei se auta ketään. 

Kun menet lääkärille tms. hoitokontaktiin ja kerrot elämäntarinasi ja he sanovat, että olet kokenut paljon, enemmän ja vaikeampaa kuin keskivertoihminen, niin kyllä minä sen uskon. Näen myös sen, etteivät kaikki ole yhtä traumatisoituneita kuin itse olen, joten sekin vahvistaa ajatusta. 

Ne lääkäritkin katsoo niitä vaikeita asioita subjektiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ihan outoa kuvitella, että kaikki olisivat elämässään kokeneet saman verran. Joillekin tapahtuu enemmän pahoja, vaikeita, traumatisoivia, surullisia jne. asioita. Joillekin vähemmän. Niin se vaan menee. 

Ihan turha vertailla tilanteita, ei se auta ketään. 

Kun menet lääkärille tms. hoitokontaktiin ja kerrot elämäntarinasi ja he sanovat, että olet kokenut paljon, enemmän ja vaikeampaa kuin keskivertoihminen, niin kyllä minä sen uskon. Näen myös sen, etteivät kaikki ole yhtä traumatisoituneita kuin itse olen, joten sekin vahvistaa ajatusta. 

En kyllä ymmärrä tällaista vähättelyä. Miten sinä näet ihmisten traumat? Ei minustakaan esimerkiksi töissä varmasti kukaan näe päälle päin sitä, että millaisia asioita olen kokenut ja kuinka syvällä joskus ollut. 

Elämässä on ihan liikaa muuttujia että eri ihmisten vastoinkäymisten vertailu olisi kannattavaa. Vaikka kokemus tai vastoinkäyminen olisikin sama, voi se kuitenkin olla olosuhteista riippuen aivan erilainen näille ihmisille. Yksi saa kotoa tukea ja hänellä on perusturvallisuus kunnossa, toisella ei eikä saa tukeakaan. Yksi traumatisoitunut, toinen ei.

Olen 55 v. Olen kokenut vanhempiem kuolemat, ja tietty isovanhempien, avioeron, vuosien henkisen väkivallan eron jälkeen ja lapsen mt-ongelmat ja itsemurhayrityksen. 

 

Ihan normaalin määrän olen kokenut. Kaikki kokemukset (pl. Isovanhemmat) tulivat ikävuosien 40-50 välillä.

Kyllä.

Olen päälle parikymppinen ja lapsuuteni oli haastava vanhempieni vuoksi, eli tukiverkostoa ei ole. Lapsuudessa jouduin kokemaan myös paljon sellaista, mitä ei lapsen kuuluisi kokea. Olen joutunut huolehtimaan omasta vanhemmastani sekä isovanhemmastani heidän sairastellessaan. Puolisoni vanhempi sairastui vakavasti. Autoin puolisoni vanhempaa ja puolisoani tämän toisen vanhemman sairastaessa. Puolisoni joutui vuodeksi työttömäksi ja masentui, joten puolisostani huolehtiminen ja kotityöt sekä talous kaatui minun niskaan. Tämän kaiken päälle tietysti kävin kokoaikaisesti töissä elättääkseni meidät. Kaiken tämän tein vakavasti masentuneena.

Asuntolainaakin on maksettu hyvä osa jo pois. Samaan aikaan ikäiseni opiskelevat, ja heidän murheensa on antavatko vanhemmat heille rahaa ja mitä pukevat joka viikkoisiin ryyppäjäisiin. Tämän vuoksi ystävätkin ovat kaikonneet, kun minulla ja muilla samanikäisillä on niin suuri kuilu elämäntilanteissa.

No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?

Aika harva on menettänyt 30v kumpaakaan vanhempaa. Isovanhempia ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo sun lista nyt mitenkään poikkeuksellinen ole. Mä olin sun ikäisenä menettänyt toisen vanhempani ja parhaan ystäväni (itsemurhia molemmat), kolme neljästä isovanhemmasta. Kokenut vanhempien avioeron ja seksuaalista väkivaltaa. Mitä sitten? Elämää mennään eteenpäin, eikä märehditä jossain itsesäälissä. Ketä tai mitä se auttaa?

Aika harva on menettänyt 30v kumpaakaan vanhempaa. Isovanhempia ehkä.

Moni on

Yleensä kun menettää vanhempansa lapsuudessa päätyy uuteen perheeseen, mistä tulee taas sitten se oma perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan outoa kuvitella, että kaikki olisivat elämässään kokeneet saman verran. Joillekin tapahtuu enemmän pahoja, vaikeita, traumatisoivia, surullisia jne. asioita. Joillekin vähemmän. Niin se vaan menee. 

Ihan turha vertailla tilanteita, ei se auta ketään. 

Kun menet lääkärille tms. hoitokontaktiin ja kerrot elämäntarinasi ja he sanovat, että olet kokenut paljon, enemmän ja vaikeampaa kuin keskivertoihminen, niin kyllä minä sen uskon. Näen myös sen, etteivät kaikki ole yhtä traumatisoituneita kuin itse olen, joten sekin vahvistaa ajatusta. 

Ne lääkäritkin katsoo niitä vaikeita asioita subjektiivisesti.

No. Katsotaanpa nyt ihan realistisesti. 

Jokaista ei ole rais**ttu. 

Jokaisen perheenjäsentä ei ole tape**u.

Jokainen ei ole sairastunut vakavaan sairauteen. 

Jokainen ei ole ollut hengenvaarassa. 

Jokaista ei ole pahoinpidelty. 

Jokainen ei ole tehnyt konkurssia. 

Jokainen ei ole koulupudokas. 

Jokaisen perheenjäsen ei ole vankilassa. 

Jokainen ei ole narkin/alkkiksen lapsi.

Jokaista ei ole hylätty vanhempansa toimesta. 

Jokainen ei ole menettänyt vanhempiaan lapsena. 

Jokainen ei ole syrjäytynyt. 

Jokaisen perheenjäsen ei ole kadonnut. 

Jokainen ei ole tullut vakavasti petetyksi. 

Jokainen ei ole ostanu hometaloa. 

Voisin jatkaa tätä aika pitkään. On ihan selvää, että joillekin osumia tulee enemmän ja toisille, onneksi, huomattavasti vähemmän.