Lue keskustelun säännöt.
Olisiko vertaistukea? Lapseni muutti omilleen. Surettaa ja on ikävä jo nyt
19.08.2024 |
Täysin luonnollista ja ikääkin on jo 20 vuotta. Tänään muutti. On ihan valtavan ikävä!
Voisitteko saman kokeneet antaa jonkinlaista vertaistukea, miten tämän kestää.
Esim täytyy kovettautua siten, ettei ole koko ajan yhteydessä tai neuvo liikaa jne.
Pahin on tämä ikävä. Tunnen suorastaan masennusta tästä. 2 vk sitten teki päätöksen muuttamisesta.
Ei ole muita lapsia.
Kommentit (148)
Mulla on kaksi lasta. Rakas ja läheinen tytär muutti usean sadan kilometrin päähän opiskelemaan, ja minä olin onnellinen. Olen onnellinen siitä, että hän pääsi opiskelemaan ja aloittelemaan omaa elämäänsä. Laitettiin yhdessä hänelle hyvä alku siellä opiskelupaikkakunnalla; kiva vuokra-asunto, nätti sisustus ja uusi tuntematon ja mielenkiintoinen kaupunki. Käyn hänen luonaan useamman kerran vuodessa ja teemme kaikkea kivaa yhdessä. Hän toivoisi, että kävisin vielä useammin, mutta matka on pitkä ja minulla vuorotyö.
En tunne surua hänen lähdöstään, vaan olen jopa helpottunut. Saan kotona enemmän omaa tilaa ja rauhaa, vaikka nuorempi sisarus vielä asuukin kotona. Odotan hänenkin lähtöä omilleen. Kaikki tämä siksi, että oikeasti olen antanut lapsilleni kaiken menneen elämäni energian, huolenpidon ja rakkauden, eikä mikään ole jäänyt kaduttamaan. Minusta olisi ihana saada olla mieheni eli lasteni isän kanssa vihdoinkin hetken kaksin ja vaikka matkustella ja mökkeillä, ennen kuin alkaa lapsenlapsien kanssa oma touhunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaksi lasta. Rakas ja läheinen tytär muutti usean sadan kilometrin päähän opiskelemaan, ja minä olin onnellinen. Olen onnellinen siitä, että hän pääsi opiskelemaan ja aloittelemaan omaa elämäänsä. Laitettiin yhdessä hänelle hyvä alku siellä opiskelupaikkakunnalla; kiva vuokra-asunto, nätti sisustus ja uusi tuntematon ja mielenkiintoinen kaupunki. Käyn hänen luonaan useamman kerran vuodessa ja teemme kaikkea kivaa yhdessä. Hän toivoisi, että kävisin vielä useammin, mutta matka on pitkä ja minulla vuorotyö.
En tunne surua hänen lähdöstään, vaan olen jopa helpottunut. Saan kotona enemmän omaa tilaa ja rauhaa, vaikka nuorempi sisarus vielä asuukin kotona. Odotan hänenkin lähtöä omilleen. Kaikki tämä siksi, että oikeasti olen antanut lapsilleni kaiken menneen elämäni energian, huolenpidon ja rakkauden, eikä mikään ole jäänyt kaduttamaan. Minusta olisi ihana saada olla mieheni eli lasteni isän kanssa vihdoinkin he
Ihanaa, että tunnet noin.
Itsekin mietin jo mahdollisia lapsenlapsia, mutta täytyy muistaa, että ne eivät todellakaan ole mikään itsestään selvä asia.
Esim isomummullani oli 8 lasta ja hän sai eläessään vain yhden lapsenlapsen. Toinen syntyi hänen kuoltuaan.
Nykyään lapsia saadaan yhä vähemmän. Mietin myös sitä tässä tunteiden ristiaallokossa, että miksiköhän vanhusten hoivakodeissa monella ei käy koskaan ketään tai vain kerran pari vuodessa. Se olisi aivan kamala kohtalo. Siellä jos missä kaipaisi lähisukua, kun ei enää minnekään jaksa mennä eikä mitään tehdä. Ei voi itse lähteä tapaamaan. Voi vain kuvitella sitä ikävän määrää tuolloin.
Ap
Minä olen sellaisen äidin lapsi jolle lasten kotoa muuttaminen oli todella vaikeaa. Sitten kun meni käymään niin äiti melkein itki kun olin lähdössä takaisin omaan kotiini, ja pyyteli aina että jäisin yöksi ym. vaikka asuimme ihan samassa kaupungissa. Oli ahdistavaa mennä käymään, ja lopulta jouduin sanomaan etten voi mennä sinne jos en voi lähteä rauhassa pois.
Muutenkin olisi edelleen ollut äitinä ja hoitanut puolestani vaikka mitä asioita, puhelinkeskustelut olivat välillä raskasta jankutusta kun hän yritti vängätä miten haluaisi helpottaa elämääni ja minä uudelleen ja uudelleen kieltäydyin ja kerroin olevani aikuinen ja hoitavani omat asiani itse, tai käyväni esim. harrastuksissa mieluummin julkisilla kuin äidin kyydillä. Eikä vain parikymppisenä vasta kotoa muuttaneena, vaan vielä vuosikausia sen jälkeenkin.
Kaikki elävät omaa elämäänsä, äitini ei voi olla elämässä minun elämääni, enkä minä voi olla jonkun toisen pelkkä elämänsisältö. Kannattaa tehdä asioita jotka kiinnostavat itseä ja jotain hatrastaa vaikka. On kiinnostavampaa keskustellakin aikuisten kesken kun molemmilla on jotain ihan omia kuulumisia.
Meillä kävi niin että äitini ei oikein kyennyt luopumaan äitiroolistaan. Nyt tämä on hiipunut koska äitini on jo vanha ja muistisairas. Surettaa, en koskaan saanut hyvää ja normaalia aikuissuhdetta äitini kanssa, mutta sinänsä olen hyväksynyt että näin nyt kävi.
Varmasti on ihan ok olla surullinen ja tuntea haikeutta yhden elämänvaiheen päättyessä, mutta totaalimasennus kuulostaa rankalta reaktiolta. Siitähän tässä on kyse, että lapsi tosiaan on poissa, hänestä tulee opiskeleva ja sitten työtä tekevä itsenäinen aikuinen. Sinä voit päättää haluatko jäädä jumiin ja kaivata ikuisesti sitä lasta, vai kenties tuntea tämän aikuisen, itsenäisen ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaksi lasta. Rakas ja läheinen tytär muutti usean sadan kilometrin päähän opiskelemaan, ja minä olin onnellinen. Olen onnellinen siitä, että hän pääsi opiskelemaan ja aloittelemaan omaa elämäänsä. Laitettiin yhdessä hänelle hyvä alku siellä opiskelupaikkakunnalla; kiva vuokra-asunto, nätti sisustus ja uusi tuntematon ja mielenkiintoinen kaupunki. Käyn hänen luonaan useamman kerran vuodessa ja teemme kaikkea kivaa yhdessä. Hän toivoisi, että kävisin vielä useammin, mutta matka on pitkä ja minulla vuorotyö.
En tunne surua hänen lähdöstään, vaan olen jopa helpottunut. Saan kotona enemmän omaa tilaa ja rauhaa, vaikka nuorempi sisarus vielä asuukin kotona. Odotan hänenkin lähtöä omilleen. Kaikki tämä siksi, että oikeasti olen antanut lapsilleni kaiken menneen elämäni energian, huolenpidon ja rakkauden, eikä mikään ole jäänyt kaduttamaan. Minusta olisi ihana saada
Monet vanhukset ovat yksin sen takia, että aiemmin eläessään eivät ole pitäneet yhteyksiä tai läheisiä välejä esim. lapsenlapsiin ja sukulaisiiin. Minun kummitäti oli fiksu ihminen ja asui kauniissa kodissaan perheettömänä. Hän matkusteli, mökkeili ja harrasti, mutta ei pitänyt yhteyttä juurikaan muihin ihmisiin. Lähetin hänelle joulukortin joka ikinen joulu kolmenkymmenen vuoden ajan ja häneltä ei tullut yhtäkään. Kunnes pari vuotta sitten hän soitti ja kiitti joulukorteista. Hän oli jo hyvin sairas, erakoitunut ja hankala luonne. Tapasin hänet kerran vastoin hänen tahtoaan ja soittelin joitakin kertoja, mutta hän oli sen oloinen ettei olisi halunnut jutella. Sitten hän oli tullut hyvin kipeäksi, joutui sairaalaan ja kuoli yksin. Kuulin hänen kuolemastaan kuukauden jälkikäteen.
Toinen sukulaistätini on myös aika yksin, vaikka on sukua paljonkin. Hän on myös todella vaikea ihminen ja katkoo välejä myös omiin lapsiinsa, jnkl psyyken/luonnehäiriötä on selkeäsi. Käyn kuitenkin katsomassa häntä. Jos hän joutuisi hoivakotiin, niin luulen, ettei montaa vierailijaa siellä kävisi.
Kyllä nämä vanhusten yksinäisyydet ovat monesti ihan itse aiheutettuja. Ei tietenkään kaikki.
Olisipa ahdistavaa olla tuollaisen vanhemman lapsi. En haluaisi todellakaan olla vanhempani elämän tärkein sisältö ja että ilman minua asumassa hänen kanssaan hänen elämä tuntuisi tyhjältä ja masentavalta.
Kuulostaa siltä, että tällainen vanhempi on ripustautunut liikaa lapseensa ja liikaa rakentanut elämänsä lapsensa ympärille. Kuulostaa siltä, ettei hänellä ole elämässä oikein muuta sisältöä tai muita asioita, joista hän nauttii. Läheisriippuvuutta? Onko parisuhteen päättyessä korvattu lapsella sitä tyhjiötä, jotka päättynyt parisuhde jätti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastailin jo aiemmin mutta pakko kysyä että onko täällä paljon jotain 70-80 ikävuosien välillä olijoita? Koska oikeasti tuntuu siltä että täällä jankataan menneiden työläistaustaisten vanhempien jorinoita. Kuulostatte oikeasti mun miehen sukulaisilta joille esimerkiksi hoitovapaa lapsen kanssa oli täysin tuntematon ja paheksuttava käsite. Vai onko nykyvanhemmat vielä näin takapajuisia että on mahdotonta rakastaa lasta täydestä sydämestä ja silti antaa hänen nousta siivilleen?
Vierailija kirjoitti:
Olisipa ahdistavaa olla tuollaisen vanhemman lapsi. En haluaisi todellakaan olla vanhempani elämän tärkein sisältö ja että ilman minua asumassa hänen kanssaan hänen elämä tuntuisi tyhjältä ja masentavalta.
Kuulostaa siltä, että tällainen vanhempi on ripustautunut liikaa lapseensa ja liikaa rakentanut elämänsä lapsensa ympärille. Kuulostaa siltä, ettei hänellä ole elämässä oikein muuta sisältöä tai muita asioita, joista hän nauttii. Läheisriippuvuutta? Onko parisuhteen päättyessä korvattu lapsella sitä tyhjiötä, jotka päättynyt parisuhde jätti?
No jestas. Enkö saa kokea tunteita, kun lapsi muuttaa pois. En mitenkään voinut kuvitella, että tämä tuntuu tällaisesta joten en osannut yhtään varautua. Täysin yllättävä tunnerepertuaali. Monta tunnetta, joita en ole edes aiemmin kokenut.
On mulla myös parisuhde lapsen isään. Ei lapsi ole ollut mulle korvike parisuhteelle. Tosin mietin, miten lapsen muutto vaikuttaa parisuhteeseen.
Silti vaan koen näin ja toivon saavani täällä vertaistukea kaikkein eniten siksi, että kykenisin antamaan lapselleni täyden itsenäisyyden ilman, että häisitsisin häntä liikaa. En tosiaankaan kerro näitä kaikkia tunteitani hänelle. Sehän olisi valtava kuorma ja syyllisyyden aiheuttamista.
Mutta tää ihana vertaistuki tässä keskustelussa auttaa paljon. <3
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemuksesta voin nyt kertoa, että te, jotka ette vielä ole kokeneet lapsen muuttoa pois, ette mitenkään pysty etukäteen tietämään, miltä se teistä oikeasti tuntuu.
Itsekin luulin tuntevani aivan toisin. Siis enemmän iloa ja ylpeyttä ja vain vähän haikeutta. Olen yleensä varsin rationaalinen ja tasainen. Empaattinen tosin olen myös.
Ap
Naisen biologia ja hormonit vaikuttavat siten, että on tarve hoivata jälkeläisiä. Tämä on luonnollinen tarve ja ennen isovanhemmat asuivat lastensa kanssa auttaen lastenlasten hoidossa kunnes itse kaipasivat hoivaa.
Laki pakotti lapset huolehtimaan vanhempiensa vanhuudenhoivasta vielä 1960-luvun alussa. Tämä ratkaistiin usein siten, että vanhukset asuivat naimattomien lastensa kanssa ja muut lapset antoivat sinne rahaa. Tai sitten vanhus kiersi lastensa perheissä vuoden kerrallaan. Jos lapsilla oli enemmän varoja, vanhukselle hankittiin ympärivuorokautinen hoitaja kotiin tai kustannettiin sisarusten voimin hoivapaikkaan.
Näitä kaikkia on suvussani ollut. Yleensä siis ennen isovanhemmat eivät eläneet erossa lähisuvustaan. Nykyinen systeemi on luonnoton.
En silti väitä, että vanhusten olot olivat tuolloinkaan aina kunnossa. Ehkä perheillä ei ollut joskus voinavaroja tai taitoa huolehtia iäkkään hyvinvoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Se on luonnonvastaista erottaa iäkkäät perheyhteisöstä. Nykyajan itsekkyyttä.
Eteläisessä Euroopassa, kuten Italiassa, perheet elelee edelleen yhdessä vanhustensa kanssa. Johtuukohan se sikäläisestä laista vai sukurakkaudesta. Sitä en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä eka päivä on mennyt jotenkuten sentään. Paremmin kuin eilen.
Jouduin olemaan yhteyksissä nyt illalla erääseen lahjaan liittyvän asian vuoksi. (Viestein.) Nyt sitten taas alkoi tulla mieletön ikävä.
Tänään jo miehen kanssa pähkittiin yhtä tietokoneisiin liittyvää juttua ja tajuttiin, että mejän ollaan riippuvaisia lapsemme mainiosta osaamisesta. Emme kysyneet, yritämme itse selvittää asian.
Ap
Edellisessä viestissä tulee selvästi ilmi se, että jossain vaiheessa tulee aika, jolloin vanhemmat ovat riippuvaisia nuorempien neuvonnasta.
Ennen oli toisin. Esim maanviljelyksessä vanhaisäntä tiesi parhaiten, miten ollaan erilaisista ongelmista ennen selvitty.
Nyt kaikki tarpeellinen tieto muuttuu niin nopeasti, että ikääntyneet ei pysy mukana. Ei vaan jaksa eikä aivot ole riittävän vetreät. Siksi vanhuksia nettihuijataan uusin keinoin.
Eli jälkeläisiltä tarvitaan apua jo ennen pahinta vanhuuden raikkautta.
Kaikki on päälaellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa lapsi muutti pari vuotta sitten. Etukäteen luulin, että reagoisin kuten ap. Toisin kävi. Lapsi muutti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle useiden satojen kilometrien päähän. Mutta oltiin molemmat niin innoissaan tästä uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta mitä se toisi tullessaan. Opinnot lähti sujumaan hienosti ja löysi nopeasti uusia kavereita. Mulla on ollut kokoajan olo, et lapsi on siellä missä hänen kuuluu olla. Itse löysin uusia harrastuksia jotka tempaisi mukanaan. Lapsi on tullut lomilla ja kesäksi vielä toistaiseksi kotiin, mikä on ollut tosi kivaa. Näin elämän kuuluu mennä.
Vierailija kirjoitti:
Ainoa lapsi muutti pari vuotta sitten. Etukäteen luulin, että reagoisin kuten ap. Toisin kävi. Lapsi muutti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle useiden satojen kilometrien päähän. Mutta oltiin molemmat niin innoissaan tästä uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta mitä se toisi tullessaan. Opinnot lähti sujumaan hienosti ja löysi nopeasti uusia kavereita. Mulla on ollut kokoajan olo, et lapsi on siellä missä hänen kuuluu olla. Itse löysin uusia harrastuksia jotka tempaisi mukanaan. Lapsi on tullut lomilla ja kesäksi vielä toistaiseksi kotiin, mikä on ollut tosi kivaa. Näin elämän kuuluu mennä.
Itse huomaan, että lapsi on mulle jotain niin olennaista, että ei tässä mitkään uudet harrastukset auta. Tuntuu siltä, että ne olisivat vain väkisin keksittyjä ikävän karkotuskeinoja. Kaikki tuntuu turhalta.
Toivottavasti sentään tutun tähän ja lakkaa jossain vaiheessa tämä valtava ikävöiminen. Lapsihan sentään muutti juuri eli eilen.
Luin jostain, että aivot rakentavat pysyvistä olosuhteista vahvoja aivorakenteita, jotka eivät kovin nopeasti muutu. Tämän vuoksi tärkeiden asioiden muuttumiseen on vaikea tottua. Lapsenihan on ollut mulle tässä joka päivä läsnä ja nyt ei olekaan.
Ap
Anna itsesi surra, mutta jonkun ajan kuluttua tee jotain joka vie ajatukset muualle. Vaikka uusi harrastus ei aluksi tuntuisikaan niin kivalta, Olet uuden edessä, aloita vaikka uuden kielen opiskelu, Millaiset asiat kiinnostivat sinua ennen?
Ole onnellinen. Meidän 28-vuotias asuu yhä kotona... ei rakenna omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Anna itsesi surra, mutta jonkun ajan kuluttua tee jotain joka vie ajatukset muualle. Vaikka uusi harrastus ei aluksi tuntuisikaan niin kivalta, Olet uuden edessä, aloita vaikka uuden kielen opiskelu, Millaiset asiat kiinnostivat sinua ennen?
Toivottavasti tämä kamala ikävä menee ohi vielä.
Vaikea edes miettiä, mistä nautin ennen. Ehkä luonnosta ja mökillä olosta ja ompelemisesta. Nyt tuntuu, että ei kiinnosta ollenkaan. Mökilläkin tehtiin tyttären kanssa yhdessä mukavia juttuja (ja mieheni teki miesten hommia). Olen tehnyt tyttären kanssa paljon sellaista mukavaa, mikä ei miestäni kiinnosta. Esim ruuanlaitto.
Miehen kanssa ei ole mitään intohimoisia yhteisiä kiinnostuksenkohteita (Paitsi toki keskinäinen). Mökillä hänkin toki tykkää olla, mutta tekee siellä niin eri juttuja kuin minä.
Kirjoja olen tykännyt lukea, mutta juuri nyt sekään ei kiinnosta ollenkaan.
Elämästä on mennyt maku.
Kauheen pitkä sepustus. Mutta vaikea totutella siihen, että yhtäkkiä tässä ei olekaan enää tytärtä.
Lisään vielä, että nämä valtavat monenlaiset tunteet tulivat minulle täysin yllätyksenä. Valtavaa tunteiden myllerrystä. Ihan ennen kokemattomiakin tunteita. Jopa ne eilen pilkahdelleet masennuksen tuntemukset ja omituinen kiukku, joka olisi pitänyt saada purettua jotenkin. Päällimmäisenä haikeus, kaipaus ja valtava ikävä.
Kuvittelin etukäteen tuntevani vain onnellisuutta siitä, että olen kasvattanut itsekseen pärjäävän nuoren aikuisen, joka osaa irtautua omilleen. Tätä tunteiden vuoristorataa en osannut ollenkaan odottaa.
Ap