Ärsyttääkö teitä mikään neutraali asia äidissänne?
En ymmärrä, miksi äitini ärsyttää minua sinänsä neutraalissa asiassa: esim. hän koko ajan kommentoi, kun ajamme autolla, ja nauraa päälle.
Onpas tuossa pitkä poika, he-he-he.
Ai tuo kuorma-auto kääntyi tuolle tielle, he-he-he.
Tuolle miehelle maistuu hyvä ruoka, he-he-he.
Miksi ihmeessä en kestä tätä?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä taas saa äiti kiitosta. Jopa olemassaolo ärsyttää. Hyi helvetti tuollaisia kakaroita.
Miksi se sinua risoo?
Inhottaa tuollaiset ihmiset, jotka eivät tunne rakkautta eivätkä edes kiitollisuutta omaa äitiä kohtaan. Ei edes sellainen äiti, joka ei ole pahaa tehnyt saisi olla olemassa, kun on niin ärsyttävä nauraessaan tai puhuessaan. Hirveä lapsi.
Miksi ne niin kovasti inhottaa?
Eihän ärsyyntyminen jostain yksittäisestä asiasta ja kiitollisuus mitenkään sulje pois toisiaan. Itselläni on oikein hyvä ja ihana isä, mutta silti minua ärsyttää suunnattomasti esimerkiksi isän tapa puhua pitkään.
Kuka rakastaa pientä murhapolttajaa, jonka liekkiä ei saada sammumaan
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kaltaisista jälkeläisistä pitäisi päästä eroon. Ns maanantaikappaleita sattuu parhaillekin meistä, valutettavasti. Mutta miten? Takaisinkaan niitä ei voi työntää.
Niistä pääsee eroon helposti. Kuten sinäkin omista lapsistasi. Älä sitten vingu laitosvanhuksena ettei kukaan käy katsomassa.
Juu ärsyttää ääneen ajatteleminen ja sellaisten kysymysten esittäminen joihin vastaukset on ilmiselviä. Pidän kyllä ihmisestä muuten mutta en voi sille mitään että ärsyynnyn. Toivottavasti tämä on jokin ohimenevä vaihe.
Lapsena ärsytti kovastikin äidin kotihiiri luonne, aina oli kova kiire päästä kotiin eikä missään sukulaisilla voitu viipyä kauaa. Nyt aikuisena ymmärrän äitiäni täysin.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin vauvapalstan naisien. Yhdelläkään ei ole hyvää äitiä, nalkutettavaa äideissä riittää.
Ja sinulla riittää nalkutettavaa koko naissukupuolessa, miljoonissa keskenään täysin erilaisissa ihmisissä.
Nuorempana minua ärsytti monikin ns. tavallinenkin asia äidissäni. Keski-iässä opin myötätuntoisemmaksi ja aloin katua sitä, että olen ajatellut äidistäni negatiivisesti. Nyt annan hänen olla se, joka hän on. Ja olen kiitollinen siitä, että rakas äitini on yhä elossa.
Sama muiden lapsuuden perheenjäsenten kohdalla. Olen tajunnut, että elämä on niin lyhyt, etten ainakaan tahallaan haasta riitaa tai halua äksyillä heille, vaikka olisi aihettakin joskus.