Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ahdistaa olla tekemisissä äitini kanssa, kun hän tartuttaa katastrofiajattelunsa minuun
19.08.2024 |
Mitä tahansa kerron kuulumisistani, niin hän alkaa mistä tahansa arkisesta ja neutraalista asiasta vouhottaa kamalia katastrofiajatuksia. Jos vaikka kerron, että kävin eilen sienessä ja siellä oli hyttysiä, niin alkaa ahdistunut vuodatus, miten minun täytyy nyt huolella tarkkailla onko tullut puremia kun hyttyset voi Suomessakin levittää jotain tauteja ja sitten tulee oireineen lista mitä tauteja. Tai jos mainitsen nukkuneeni liian vähän viime yönä, niin saan kuulla monta katastrofiskenaariota siitä mihin kamalaan ja jopa hengenvaaralliseen huonosti nukutut yöt saattaa johtaa. Lista on loputon. Pikku haava muuttuu hetkessä hengenvaaralliseksi verenmyrkytysvaaraksi jne. Ja saan perääni vielä viestejä missä tulee lisää kamalia katastrofiskenaarioita, linkkejä joihinkin amerikkalaisiin artikkeleihin missä joku oli kuollut pieneen haavaan jne. Sinänsä äitini ei aivan päästään keksi näitä asioita, sillä onhan mahdollista, että vaikkapa haavasta voi joskus tulla verenmyrkytys. Mutta todennäköisyys on siihen aivan äärimmäisen äärimmäisen pieni. No, silti huomaan miten hän onnistuu tuolla pelottelemaan ja saamaan minut ahdistumaan, vaikka kuinka yrittäisin ajatella järkevästi. Ollaan tästä asiasta riideltykin monta kertaa, hän ei suostu ymmärtämään kantaani vaan sanoo vain tarkoittavansa hyvää ja yrittävänsä auttaa. Joudun pian katkaisemaan kaiken yhteydenpidon ja estämään hänen viestit, kun ahdistaa niin paljon aika kun olemme tekemisissä niin kuulla monta skenaariota siitä mitä kamalaa ja hengenvaarallista onkaan taas jostain mitättömästä pikkujustusta seuraamassa (minulle). Neuvokaa mitä tälle voi tehdä?
Kommentit (444)
Vierailija kirjoitti:
Luulen että olen tällainen omille pienille lapsilleni, mitä ap kuvailee. Katastrofiajattelua ja huolen tartuttamista. Olen korkeasti koulutettu. Tuntuu että tutkimustiedon tiedostaminen jopa pahentaa asiaa minun kohdallani? Olen bakteerikammoinen, aina ennakoin, ylihuolehtiva, erittäin kontrolloiva, äkäinen kun huolehdin, puhun auki asioita ja riskejä liikaa lapsilleni.
Osaksi tämä juontaa lapsuudestani, koska isäni oli alkoholisti ja äiti mahdollisesti luonnehäiriöinen. Tukiverkkoja elämässä ei ole, vaikka isovanhemmat hengissä jne, joten aina on oltava itsellä Plan B myös olemassa. Tunnistan oman ahdistuksen, joka on sisälleni kasvaneena kuin verisuonisto. Ruuhkavuodet kuormittaa, joten ei tässä oikein terapiaankaan ehdi, esim jos Kelan pitkäkestoiseen psykoterapiaan yrittäisi päästä.
Vinkkejä?
Jos oikeasti haluat muutosta ja apua, älä mene ruuhkavuosien taakse piiloon. Ihmisellä on aina aikaa sille, minkä valitsee tärkeäksi. Tietoa löytyy esim netistä, ihan maksutonta. Ei Kelan tukema terapia mikään ihmeitä tekevä hokkuspokkustemppu ole, siinä joutuu tekemään itse töitä tosissaan jos haluaa muutosta, ei se riitä, että vaan käyt säännöllisesti tapaamassa terapeutia. Sikälikin sun olisi ihan hyvä aloittaa tuon työstäminen HETI, sillä itsekin myönnät, että riski on iso, että kuormitat ja kontrolloit lapsiasi käytökselläsi.
Tsemppiä ja luota siihen, että työ tuottaa tulosta (vaikka viekin aikaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun silmät on kyllä tämän keskustelun myötä ihan eri tavalla auenneet kuin edes käsitellessäni asioita terapeuttini kanssa. Ennen kaikkea tuon yhden jankkaajan juttujen ansiosta. Näkee mitä ns. vastapuoli ajattelee todellisuudessa, ilman, että sitä kommunikaatiota värittää manipulaatio tms kenkkuilu.
Jep?? Ja kun sanoin, että hän ei voi jatkuvasti lieventää ahdistustaan selittämällä kaikkia oman ahdistuksensa aiheita lapselleen, niin hänen automaattinen reaktionsa on syyttää sitä lasta. Ei MITÄÄN itsereflektiota, ei mitään kykyä pysähtyä hetkeksi miettimään, että voisinko itse tehdä jotakin toisin, vaan vika on lapsessa: lapsen pitää sietää, kestää, jaksaa, olla se aikuisempi osapuoli, kuten on ollut lapsesta asti. Pilkkaamista, väheksymistä, asian torjumista ja sen hokemista, että "kyllä meidän perheessä on kaikki hyvin". Vaikka selvästi ei ole, kun asia tuntuu niin kovin henkilökohtaiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä kun et edes tiedä onko minulla lapsia. Ongelmat ovat niin näkyviä nyt kyllä.
No kylläpä se on sun vastauksista jo käynyt ilmi, että lapsia on ainakin yksi, ja teidän välillä on ollut juuri tämä ongelma sen kanssa, että sinä käytät lastasi emotionaalisena sylkykuppina. Ja täällä jatkat hänen syyttämistään, kun et mitenkään kykene näkemään, että vika on sinussa ja lapsesi on oikeutettu asettamaan rajoja.
Ei kukaan jota tämä asia ei mitenkään koske reagoi noin puolustelevasti, eikä ota muiden, ventovieraiden ihmisten kokemuksia henkilökohtaisesti. Lapsesi joutuu ottamaan etäisyyttä, koska et kykene itsereflektioon etkä vastaanottamaan palautetta kuten normaali ihminen.
No sieltä tulee keittiöpsykolOgiaa tuutin täydeltä. Minua kiinnostaa tänä ongelma yhtenä näistä äiti/vauvapalstan äitiongelmista. Miksei näitä saisi lukea kuin häiriintyneet?
Vierailija kirjoitti:
No sieltä tulee keittiöpsykolOgiaa tuutin täydeltä. Minua kiinnostaa tänä ongelma yhtenä näistä äiti/vauvapalstan äitiongelmista. Miksei näitä saisi lukea kuin häiriintyneet?
Onko sun välit lapsiin täysin katkenneet, vai vieläkö kestävät jotenkin olla sun kanssa yhteydessä? Oletko koskaan miettinyt, että voisit muuttaa käytöstäsi, vai ainako vaan tuntuu siltä että lapset valittaa turhasta ja sä olet täysin syytön siihen, etteivät halua puhua sulle?
Mitä psykologia/psykoanalyysi sanoo katastrofiajattelun perimmäiseksi syyksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sieltä tulee keittiöpsykolOgiaa tuutin täydeltä. Minua kiinnostaa tänä ongelma yhtenä näistä äiti/vauvapalstan äitiongelmista. Miksei näitä saisi lukea kuin häiriintyneet?
Onko sun välit lapsiin täysin katkenneet, vai vieläkö kestävät jotenkin olla sun kanssa yhteydessä? Oletko koskaan miettinyt, että voisit muuttaa käytöstäsi, vai ainako vaan tuntuu siltä että lapset valittaa turhasta ja sä olet täysin syytön siihen, etteivät halua puhua sulle?
Sinä et voi hyvin. Sinä et tiedä minusta mitään. Keskustele aiheesta ees.
Joku täällä kirjoitti laittaneensa äitiinsä välit poikki mutta hän ei voinut olla tyttäreni. Tyttären koira on just kaks viikkoo mulla hoidossa - punkkeineen päivineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sieltä tulee keittiöpsykolOgiaa tuutin täydeltä. Minua kiinnostaa tänä ongelma yhtenä näistä äiti/vauvapalstan äitiongelmista. Miksei näitä saisi lukea kuin häiriintyneet?
Onko sun välit lapsiin täysin katkenneet, vai vieläkö kestävät jotenkin olla sun kanssa yhteydessä? Oletko koskaan miettinyt, että voisit muuttaa käytöstäsi, vai ainako vaan tuntuu siltä että lapset valittaa turhasta ja sä olet täysin syytön siihen, etteivät halua puhua sulle?
Sinä et voi hyvin. Sinä et tiedä minusta mitään. Keskustele aiheesta ees.
Joku täällä kirjoitti laittaneensa äitiinsä välit poikki mutta hän ei voinut olla tyttäreni. Tyttären koira on just kaks viikkoo mulla hoidossa - punkkeineen päivineen.
Olisikohan toinen lapsi sitten, jonka kanssa sulla on käynyt noin? Vai oletteko vielä sillä tasolla, että tytär on yrittänyt päästä sulle läpi käytöstäsi koskien, mutta et ota kuuleviin korviisi? Vika kun on tyttäressäsi, ei sinussa. Hänen pyyntönsä ovat kohtuuttomia, ei sinun käytöksesi. Vähättelet sitä, pitäisihän ton ikäisenä voida jutella "normaalisti", vaikka todellisuudessa kaadat omat huolenaiheesi tyttäresi niskaan, halusi hän sitä tai ei. Ja jos ei halua, niin vika on taas tyttäressäsi, ei sinun käytöksessäsi. Äidiltä pitää sietää KAIKKI, tuli siitä kuinka paha mieli tai olo tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sieltä tulee keittiöpsykolOgiaa tuutin täydeltä. Minua kiinnostaa tänä ongelma yhtenä näistä äiti/vauvapalstan äitiongelmista. Miksei näitä saisi lukea kuin häiriintyneet?
Onko sun välit lapsiin täysin katkenneet, vai vieläkö kestävät jotenkin olla sun kanssa yhteydessä? Oletko koskaan miettinyt, että voisit muuttaa käytöstäsi, vai ainako vaan tuntuu siltä että lapset valittaa turhasta ja sä olet täysin syytön siihen, etteivät halua puhua sulle?
Sinä et voi hyvin. Sinä et tiedä minusta mitään. Keskustele aiheesta ees.
Joku täällä kirjoitti laittaneensa äitiinsä välit poikki mutta hän ei voinut olla tyttäreni. Tyttären koira on just kaks viikkoo mulla ho
Mikä sinua oikein vaivaa? Motkota äidillesi tai yleisesti? Olet taas joku tyyppi joka on luonut itselleen jonkun näköisnuken ja sättii sitä täällä nyt.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sinua oikein vaivaa? Motkota äidillesi tai yleisesti? Olet taas joku tyyppi joka on luonut itselleen jonkun näköisnuken ja sättii sitä täällä nyt.
Kyllä susta paistaa kilometrien päähän, että olet myrkyllinen ihminen, ja itsellesi vihainen siitä millainen olet ollut äitinä. Mutta sen sijaan että tekisit asialle jotakin, syytät lastasi jos jotakin menee pieleen. Ei tasapainoinen ja terve ihminen puhu tällaisessa keskustelussa siten, kuten sinä olet puhunut. Sääliksi käy sitä tytärtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan ahdistuneisuushäiriöltä.
Mulla alkaa meno mennä tollaiseksi, kun voin huonosti. Siihen ei auta mikään järkeily. Mulla auttoi terapia ja nykyään ahdistuksen itsehoito-ohjelma, joka löytyy Mielenterveystalosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä sinua oikein vaivaa? Motkota äidillesi tai yleisesti? Olet taas joku tyyppi joka on luonut itselleen jonkun näköisnuken ja sättii sitä täällä nyt.
Kyllä susta paistaa kilometrien päähän, että olet myrkyllinen ihminen, ja itsellesi vihainen siitä millainen olet ollut äitinä. Mutta sen sijaan että tekisit asialle jotakin, syytät lastasi jos jotakin menee pieleen. Ei tasapainoinen ja terve ihminen puhu tällaisessa keskustelussa siten, kuten sinä olet puhunut. Sääliksi käy sitä tytärtä.
Minua kiehtoo ongelmaiset ihmiset. Luen paljon dekkareita ja ihmissuhdetarinoita. Tytär on sosiaalityöntekijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistämpä lusikkani soppaan ja kerron, että mulla on juuri tuollainen isä.
Kerron käyneeni kylässä kaverillani x ja ohimennen sanon, että niillä on kissa. "Eihän se vaan raapaissut tai purrut? Kissan suussa on hirveästi bakteereja ja Suomessakin kuolee monta ihmistä vuodessa kissan puremaan". Kissasta on voinut myös siirtyä punkkeja ja niitä nymfejä tosiaan ei löydä millään.
Ostin uuden auton. Nyt pitää olla sähköautolla varuillaan, kun mökkimatkalla on painorajoitettu silta (10t), ettei se vaan hajoa mun painavan auton alla. Ylen jutusta parkkihallien painorajoituksista innostuneena isä oli selvittänyt netistä saanko käydä lähikauppani parkkihallissa.
Työpaikkaa ei voi vaihtaa, ettei tule irtisanotuksi koeajalla, lasta ei saa päästää tekemään oikeastaan yhtään mitään ettei vaan tapahdu jotain kamalaa, ulkona on ötököitä, nokkosia,nyt sitä myrkkykeisoa.
Mitä tahansa hirveää voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä ja isäni elämäntehtävä on varoittaa niistä.
Ikävä kyllä tämä on tehnyt musta vähän samanlaisen, mutta olen sitä terapiassa käynyt läpi ja nykyään onnistun ohittamaan asian. Mulla toki on omat, hyvinkin sekopäiset pelkoni, mutta en toimi niiden mukaisesti tai varoittele lapsiani niistä.
Ei osaa muuta tapaa keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ahdistaa olla tekemisissä tyttäreni kanssa. Aina välillä hän haukkuu minut pataluhaksi, viimeksi olin epävakaa, sitä ennen olen ollut narsisti. Ja täysin toivoton tapaus nyt ainakin, minun ei pitäisi kuulemma yrittää miessuhteita koska on oma vikani että niissä käy huonosti.
Nyt eilisestä, kun tämä taas tapahtui, niin on puristanut rinnasta, ja olo että miten jaksan. Vaikka tavallaan olisikin oikeassa, niin miksi pitää niin rumasti puhua, ja sanoa ettei minulla ole mitään toivoa? Ihan kuin en muutenkin olisi jo siinä hilkulla että jaksanko huomiseen. Lyö lyötyä nyt sitten.
Vierailija kirjoitti:
Mitä psykologia/psykoanalyysi sanoo katastrofiajattelun perimmäiseksi syyksi?
No mulle ainakin on sanottu, että se johtuu perusturvallisuuden puutteesta. Sitä taas voi aiheuttaa monikin asia.
Mulla iso syy on mummoni muistisairaus jota en lapsena ymmärtänyt eikä kukaan selittänyt asiaa mitenkään. Rakkaasta mummosta tuli raivohullu sekoilija mun ikävuosina 6-10. Mm. jahtasi mun äitiä kirveen kanssa pihalla ja muuta. Lopulta hoitokodissa lääkittiin muumioksi lepositeissä. Se oli hirveää ja pelkäsin koko lapsuuteni, että noin voi käydä kelle vaan läheiselle, kun kerran mummollekkin kävi.
Nykyään kyttään mieheni tekemisiä ja jokainen auton avaimien unohdus on mulle merkki katastrofista. Mulla on myös paljon katastrofiajattelua, mutta tää on tämmönen aika selkeä. En nimittäin pelkää mitään muuta sairautta, syöpää, sydäriä tmv. mun läheisille.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa olla tekemisissä tyttäreni kanssa. Aina välillä hän haukkuu minut pataluhaksi, viimeksi olin epävakaa, sitä ennen olen ollut narsisti. Ja täysin toivoton tapaus nyt ainakin, minun ei pitäisi kuulemma yrittää miessuhteita koska on oma vikani että niissä käy huonosti.
Nyt eilisestä, kun tämä taas tapahtui, niin on puristanut rinnasta, ja olo että miten jaksan. Vaikka tavallaan olisikin oikeassa, niin miksi pitää niin rumasti puhua, ja sanoa ettei minulla ole mitään toivoa? Ihan kuin en muutenkin olisi jo siinä hilkulla että jaksanko huomiseen. Lyö lyötyä nyt sitten.
Tee asialle jotain, äläkä uhriudu. Mene terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa olla tekemisissä tyttäreni kanssa. Aina välillä hän haukkuu minut pataluhaksi, viimeksi olin epävakaa, sitä ennen olen ollut narsisti. Ja täysin toivoton tapaus nyt ainakin, minun ei pitäisi kuulemma yrittää miessuhteita koska on oma vikani että niissä käy huonosti.
Nyt eilisestä, kun tämä taas tapahtui, niin on puristanut rinnasta, ja olo että miten jaksan. Vaikka tavallaan olisikin oikeassa, niin miksi pitää niin rumasti puhua, ja sanoa ettei minulla ole mitään toivoa? Ihan kuin en muutenkin olisi jo siinä hilkulla että jaksanko huomiseen. Lyö lyötyä nyt sitten.
Mitäs tapahtui ennen haukkumista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa olla tekemisissä tyttäreni kanssa. Aina välillä hän haukkuu minut pataluhaksi, viimeksi olin epävakaa, sitä ennen olen ollut narsisti. Ja täysin toivoton tapaus nyt ainakin, minun ei pitäisi kuulemma yrittää miessuhteita koska on oma vikani että niissä käy huonosti.
Nyt eilisestä, kun tämä taas tapahtui, niin on puristanut rinnasta, ja olo että miten jaksan. Vaikka tavallaan olisikin oikeassa, niin miksi pitää niin rumasti puhua, ja sanoa ettei minulla ole mitään toivoa? Ihan kuin en muutenkin olisi jo siinä hilkulla että jaksanko huomiseen. Lyö lyötyä nyt sitten.
Mitäs tapahtui ennen haukkumista?
Olin jutellut jotain että olen vähän niin kuin ihastunut. Tämäkin oli väärin. Ihastun jatkuvasti kuulemma. 3v on edellisestä, senkin loppuminen on kuulemma minun vikani. En ole kertonut mitä suhteessa koin, tietenkään. En kehtaisi kellekään tunnustaa.
Ja mitään terapiaa en saa tietenkään, minua ei auta käydä mt-hoitajalle valittamassa.
Ja sit mä olin toivoton joka ei koskaan saa hyvää suhdetta kun se itse on niin epävakaa ja pilaa kaiken. En puolustautunut, enkä edes lukenut kaikkea, kun ei mun mielenterveys kestä tuollaista. Siinä ei kohta ole äitiä enää ollenkaan.
Näistä paistaa edelleen tosi vahva itsesääli ja marttyyriasenne, ihan rehellisesti sanottuna. Miten raasu ja parka olet joka suhteessa. On omituista, kun aikuinen ihminen puhuu itsestään noin.
"Mikset muka saisi mt-apua?
Millaisia parisuhteita lapsesi on nähnyt sinulla olleen, kun hän oli lapsi? Tämä voi vaikuttaa nykyiseen kuvaan."
Ei ole lapsena nähnyt juuri mitään suhteita. Ja en hyödy siitä mt-hoitajalle valittamisesta, päinvastoin. Jalapsenihan se sanoi että olen raasu ja parka, josta kukaan ei piittaa eikä pidä mitään suhteita haihatella. Oikeassahan hän varmaan on.
Olen ollut yhdessä ryhmässä, ja kun puhuin miittiin lähteväni, niin sanoi ettei minun kannata, kun ei kukaan minua oikeasti siellä kaipaa, ja saan olla yksin kun muut muodostavat kuppikuntia.
Ja tänään sitten joku tuossa ryhmässä alkoi soittaa suutaan, joten oikeassahan se oli, mä hieron aina ihmisiä vastakarvaan, vaikka huumoria yritän. Mun on vaan parempi pysyä erossa kaikista ihmisistä.
Olen mä sen tiennyt ennenkin, mutta tarviiko läheisten kääntää puukkoa haavassa?
Alue: Aihe vapaa
Mun silmät on kyllä tämän keskustelun myötä ihan eri tavalla auenneet kuin edes käsitellessäni asioita terapeuttini kanssa. Ennen kaikkea tuon yhden jankkaajan juttujen ansiosta. Näkee mitä ns. vastapuoli ajattelee todellisuudessa, ilman, että sitä kommunikaatiota värittää manipulaatio tms kenkkuilu.