Te muut 60kympin lähistöllä? Pelkäättekö kuolemaa?

Pitää muistaa että eliniönodote on 80 ja 100 voi tulla täyteen. Lähtö voi tulla kelle vaan kadulla auton alle. Mieti ettäelät vielä 30 vuotta. Harrasta liikuntaa

Vierailija kirjoitti:

AP: Itse pelkään koko ajan. Tuntuu, etten uskalla nukahtaa.

En tajua niitä ihmisiä, jotka sanovat, ettei kuolema pelota.

Mua pelottaa. 

 

Yhtä vähän voi tajuta jotain kuusikymppistä, joka pelkää kuolemaa. Aivan turha yrittää tajuta muitten ihmisten tiloja ja tunnelmia, kun saman energian voi käyttää omien tuntemustensa ymmärtämiseen. Se lienee hyödyllisempää. 

Tässä istuessani en pelkää, mutta jos sairastuisin vakavasti, ajatus varmaankin muuttuisi. Toistaiseksi olen ollut terveenä, lähden tästä lenkille, N75. Olen yksin mökillä. Jos jotain sattuisi, niin voi voi. Elän rohkeasti, tuli mitä tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

joo just, mä olen 56 ja vanhempani ovat 77 vuotiaita. Äidin äiti eli mummi on 102.

Mulla on saakelin pitkä aika pelätä kuolemaa jos saan äitini geenit. Olivat just jollain tanssileirillä iskän kanssa. Mummi värjäyttää vieläkin tukkaansa kun harmaa vanhentaa.

Kaikki on niin suhteellista...

Onneksi minulla ei ole tyttäriä jotka kammoisivat 56 vuotiasta, VANHAA, kohta varmaan kuolevaa äitiään.

No ethän sinä mikään nuorikaan ole. Teillä vain eletään vanhoina pitkään. 

Eihän tässä ollutkaan kysymys kuka ja minkä ikäinen on nuori vaan pelkääkö kuolemaa.

Jos minulla on vielä elinaikaa n 30-40 vuotta ( siis jos perin äitini geenit) nii ei kai vielä tarvi kuusissakymmenissä alkaa pelätä KUOLEMAA.

Minulla on ihan muutakin ajateltavaa vielä. Kuusikymppinen on vielä ihan vedossa. Katso vaikka 59 vuotiasta Elizabeth Hurleytä.

Tänään on hyvä päivä kuolla. Inkkarisanonta.

Ohje on hyvä,en kuitenkaan voi välttää ajattelemasta,että päivät vähenevät.Olen hieman yli 50v.

Jonkinlainen haikeus koko ajan mielessä siitä,että tämän ihanan elämän joutuu joskus jättämään.

Vierailija kirjoitti:

Nautin elämästä, hetkestä kiitävästä

Just näin. Odotan että täytän 67. Tosin siihen on vielä 10 vuotta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nautin elämästä, hetkestä kiitävästä

Just näin. Odotan että täytän 67. Tosin siihen on vielä 10 vuotta aikaa.

Ja jos en tuonne asti elä, niin olen mielestäni nähnyt jo riittävästi kaiken mitä halusin.

54 vuotias ja tällä hetkellä ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta, jopa toivottavalta. Tiedostan kyllä että asiat voisi olla huomattavasti huonomminkin ja että jatkossa saattaa olla hyviäkin päiviä mutta nyt minua estää kallioleikkaukseen ajamisesta vain pelkuruus.

En omaani. Yksinäisyyttä , koska tod.näk olen se joka jää vielä. Jonkin verran pelkään ettei minusta tule riesaa lapsilleni , en halua . Tiedän mitä se on , en ole 10 vuoden jälkeenkään kokonaan toipunut vanhempieni vanhuudesta kaikkeen siihen liittyvään. N70

Mutsin mutsi ja mun oma mutsini dementoituivat ennen kasikymppisiään ja oli raskasta olla vierellä vuodet ennen heidän kuolemaansa.

Jos oon yhtään kykenevä päättämään mistään, kuolen mielummin kuin annan tilanteeni päästä hoivattavaan pisteeseen muistisairauden takia. Sama pätee muidenkin parantumattomien sairauksien (ALS, syöpä...) suhteen. Mun rakkaat lähimmäiseni tietävät ja varmaan hyväksyvät tämän.

En siis pelkää kuolemaa sinänsä, en vain halua suorittaa sitä pitkän kaavan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei, en pelkää. Mutta vähän haikea fiilis on. Että tässäkö tämä oli? Kaikki se opiskelu ja pingotus, työura meni ruuhkavuosien hösellyksessä ihan ohi, hyvä kun mitään muistan. Perhe-elämäkin oli ohi ennen kuin ehti edes keskittyä asiaan. Liikaa kaikkea samaan aikaan. Ja nyt kun olisi työttömänä vain aikaa, aikaa, aikaa, ei ole enää mitään. 

Koskettavaa. Ja niin totta. Itsekin huomaan tämän nyt kun elämä alkaa rauhoittua 16v, 17v. ja 19v. lasten puuhatessa lähinnä omiaan. Nyt olisi aikaa itsellä, mutta lapsia ei enää kiinnosta yhteiset jutut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, en pelkää. Mutta vähän haikea fiilis on. Että tässäkö tämä oli? Kaikki se opiskelu ja pingotus, työura meni ruuhkavuosien hösellyksessä ihan ohi, hyvä kun mitään muistan. Perhe-elämäkin oli ohi ennen kuin ehti edes keskittyä asiaan. Liikaa kaikkea samaan aikaan. Ja nyt kun olisi työttömänä vain aikaa, aikaa, aikaa, ei ole enää mitään. 

Koskettavaa. Ja niin totta. Itsekin huomaan tämän nyt kun elämä alkaa rauhoittua 16v, 17v. ja 19v. lasten puuhatessa lähinnä omiaan. Nyt olisi aikaa itsellä, mutta lapsia ei enää kiinnosta yhteiset jutut.

Niin, lasten lapsuus menee äidin tiuskimista kuunnellen ja raivosiivouksia katsellen . 

Näin lähellä 60v sitä oikeasti ymmärtää ja tajuaa elämän rajallisuuden. 

 

Ollessani nuori oli unelmia ja haaveita tulevaisuudesta, elämä tuntui kantavan. Fyysisesti ja psyykkisesti jaksoi vaikka mitä.

Nyt pelkään sairastuvani johonkin syöpään tai ALS tautiin, tarkkailen itseäni alituiseen ja oireet sopivat aina löytämäni / keksimäni sairauteen.

Jumpalla ei jaksa kuten ennen. On kolotusta ja vaivaa.

Tietoisuus siitä, ettei tästä enää nuorru ahdistaa suunnattomasti.

En pelkää, ja olen ok kunnossa, mutta kyllä nyt vanhemmiten aion lisätä liikuntaa ja kehonhuoltoa elämääni kaikin tavoin. Sohvalla makoilun on jäätävä, koska muuten sinne voi kirjaimellisesti jäädä, koska ei pääse ylös enää...

N56