Millaisia aikuisia tulee erityislapsista

Vierailija kirjoitti:

Oman tuttavapiirin perusteella työttömiä, mt-ongelmaisia, päihdeproblematiikkaa jne. Vain kahdella tiedän olevan ammatti, toki duunareita hekin. En tajua näitä vastauksia, erityisyys on hitonmoinen syrjäytymisriski. Todellisuudessa 1-2 % pystyy saavuttamaan edes korkeakoulutuksen. Varmaan täällä äidit valehtelee itselleen miten se meidän poika kyllä!

Tuttavasi, jotka eivät ole onnistuneet, ovat ilmeisesti jääneet ilman vanhempien tukea lapsena. Ainakin meillä assi vaatii melkoisesti tukea vanhemmilta läksyissä, sillä hänelle koulun ohjaus ei ollut riittävän selkeäsanaista. Hän ei ollut kovinkaan oma-aloitteinen, eikä oikein kyennyt erottamaan, mikä asia oli tarkoitettu luokalle yleisesti, ja mikä hänelle henkilökohtaisesti.

Sanoisin, että erityislapsen/-nuoren tulevaisuus riippuu eniten siitä, miten perhe suhtautuu ja kasvattaa (voimistetaanko erityisyyttä vai "terveitä" puolia) sekä tietenkin siitä erityisyyden laadusta.

Jos kotona hellitään silkkihansikkailla, annetaan aina periksi, ei opeteta lasta yhtään sinnittelemään tai kestämään epämukavuutta, kutsutaan nuoren haluttomuutta ja v*tutusta ahdistukseksi, on nuoren tulevaisuus aika kivinen.

Se on aika selvää, että laaja-alaisten kognitiivisen tason pulmien kanssa painivasta ei tule "rakettitieteilijää", vaan suorittavan, ehkä aika yksinkertaisenkin työn tekijä.

Autismikirjon tyypeistä ja muista nepsyistä voi tulla mitä vaan, kunhan oppivat tekemään töitä oppimisen eteen ja työstämään myös omaa "oireiluaan". 

T. Erityisluokanopettaja

Uniikkeja räntäkönttejä

Vierailija kirjoitti:

Tottakai huonojakin opettajia on, sellaisia jotka ei ymmärrä erityisyydestä tuon taivaallista. Mutta totta on myös, että jos siellä luokassa on vaikka 25 lasta ja se yksi aikuinen, niin aika lailla keskiverto-oppilaan mukaan mennään, ääripäät kärsii. 

Eri meininki pitäisi olla varhaiskasvatuksessa, jossa on enemmän aikuisia lasta kohden. Onko?

Nykykoulussa on suoraan sanoen pellemeininki, jolla oppiminen on korvattu. Mitään ei tarvitse edes yrittää ja jokainen oppilas voi asettaa omat tavoitteena, koko oppimisen voi laittaa leikiksi. Ihan lähipiirissä havaittua: alakoululainen ei ole oppinut vielä lukemaan, mutta silti on kalliit älylaitteet käytössä. Yläkoululainen ei tunnista analogista kelloa eikä vanhemman luvalla tarvitse lukea minkäännäköistä kirjaa. Erilaisia työvälineitäkään ei tunnisteta. Ei tee enää mieli syystäkään ottaa ketään harjoittelijaa amiksesta, kun meno on tätä ja samainen pelleily näkyy lukiossakin, kun pitää vielä prosentit ja yhtälöt käydä läpi ja vielä on epäselvää, onko Afrikka maanosa, lääni vai valtio.

Minusta tuli vakivirassa oleva työläinen asiantuntijaorganisaatioon (niin pieni ala, etten mainitse tässä). Vapaa-ajalla pintapuolisia kaverisuhteita, ikisinkku. Ei virallista diagnoosia mutta vahva epäilys itsellä ja terapeutilla ja lähisuvussa todettuja tapauksia. 

Jotenkin jännä, että aikuisten diagnosointi on todella nihkeää, vaikka samoilla oireilla diagnosoitaisiin lapsia. Mulla kävi lapsuuden suhteen tosi hyvä tuuri, sain esimerkiksi virkata tai lukea koulussa tunneilla ja luokkakoko taisi olla koko ajan max 25. Nykykoulussa olisin ihan suossa ja varmaan olisinkin sitten virallisesti "erityinen".

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että erityislapsen/-nuoren tulevaisuus riippuu eniten siitä, miten perhe suhtautuu ja kasvattaa (voimistetaanko erityisyyttä vai "terveitä" puolia) sekä tietenkin siitä erityisyyden laadusta.

 

Jos kotona hellitään silkkihansikkailla, annetaan aina periksi, ei opeteta lasta yhtään sinnittelemään tai kestämään epämukavuutta, kutsutaan nuoren haluttomuutta ja v*tutusta ahdistukseksi, on nuoren tulevaisuus aika kivinen.

 

Se on aika selvää, että laaja-alaisten kognitiivisen tason pulmien kanssa painivasta ei tule "rakettitieteilijää", vaan suorittavan, ehkä aika yksinkertaisenkin työn tekijä.

 

Autismikirjon tyypeistä ja muista nepsyistä voi tulla mitä vaan, kunhan oppivat tekemään töitä oppimisen eteen ja työstämään myös omaa "oireiluaan". 

 

T. Erityisluokanopettaja

Valitettavasti vain moni suorittavan tason työkin tahtoo mennä monimutkaiseksi säätämiseksi, eikä nykyään ole sellaisia yksinkertaisia töitä, joissa työ toistuu samanlaisena ja ylhäältä tulee ohje, mitä ja miten tehdä. Ihan esim. kassalla on tunnettava erilaisia järjestelmiä kuriiripalveluista ja Veikkauksen peleistä alkaen. Siivoustyökin on nykyään kello kaulassa tehtävää. Yli 100 vuotta ajassa taaksepäin ja tarvittiin pellon auraajia, ei ollut väliä oliko miten älykäs tai tyhmä. Eikä tarvitse niin kaukaa hakea esimerkkejä vaan vielä kasarilla tarvittiin sekatyömiehiä ja hanslankareita.

Huonoimmillaan siitä voi tulla minunlainen yksinäinen, köyhyyteen tuomittu, fyysisistä vaivoista kärsivä, epävarmuudessa, huonossa itsetunnossa ja itseluottamuksen puutteessa rypevä, sosiaalisia tilanteita inhoava ja eristäytyvä ihminen ja siihen vielä päälle laaja-alaiset oppimisvaikeudet epätasaisine kykyprofiileineen, mitä oli edeltänyt lapsuudessa diagnosoitu vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes koko kehitysvamma-diagnoosi kumottiin. 

Oma karkea arvio äo:stani on 80-85 johtuen siitä, että kykenen asumaan itsenäisesti, tiedän miten työpaikkoja haetaan, miten laaditaan cv. Muistan tuoreimmat testien tulokset aikuisiällä: matriisitehtävä keskitasoa ja yleistieto hyvä. En kehittynyt normaalisti, olin pienempänä käytännössä vaikeavammaiseksi luokiteltava johtuen oma-aloitteisuuden puutteesta, vaikeuksista hahmottaa kehoa ollessani motorisesti kömpelö, tilannetajun puutteen ja hankaluuksista ymmärtää puhetta sekä sanavaraston kapeudesta. Kellotaulun ja rahan laskemisen opin myöhemmin ala-astelaisena. Näihin sain toiminta- ja puheterapiaa, mutta olin kieltämättä luonteeltani hankala ja minuun ei helposti toiminut keppi eikä porkkana, jäin helposti tietokoneen äärelle - etenkin neljännestä luokasta alkaen johtuen koulukiusaamisesta.

Koko opetussuunnitelma piti yksilöllistää minun kohdalla ja sitä suositeltiin ala-asteella minua tutkineiden toimesta, mutta sitä ei koskaan tehty lukuun ottamatta matematiikkaa. Ala-asteella pärjäsin hyvän muistin ansiosta ja suoritus oli mekaanista, yläasteella pärjäsin ilman yksilöllistämisiä huonoimmillaan kutosia saaden ja parhaimmillaan seiskoja ja jopa välillä kasia saaden. Toki joitain vitosia sain kunnes keksin ne itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Luin kokeisiin, jos aihe oli kiinnostava tai helppo. Tarvitsin myöhemmin maantiedossa ja matemaattisten tehtävien takia tuki-/erityisopetusta. Lopulta koko yläasteelta pääsin keskiarvolla 7,5. Tavalliset ammattikoulut kävin, sillä en suostunut erityisammattikouluun enkä työkyvyttömyyseläkkeelle, mistä oli puhuttu selkäni takana kysymättä minulta mitään ollessani yläastelainen. Perhana, yläastelainen minä olisi repinyt peliverkkarinsa työkyvyttömyyseläkkeen ehdottamisesta. 

Jatkan vielä 87:nä. 

No mitä minusta sitten on tullut? Valmistuin yli kymmenen vuotta sitten ravintola-alalta, jonka opiskelu oli aikamoista ylä- ja alamäkeä. Toinen tutkinto on merkonomi, josta suoriuduin hyvin arvosanoin lukuun ottamatta talousmatematiikkaa, jossa ei rautalankakaan tepsinyt. Hyvä, kun teoriassa tunnen budjetoinnin ja katetuotot. Eikä kaupan kassalla ollessa ole ollut pelkoa, että antaisin väärän summan rahaa asiakkaalle tai laskisin pullonpalautuskuitit väärin. Itse asiassa huomaan virheitä herkemmin. Alkuun minulla oli hankaluuksia hahmottaa vaaan näyttämiä numeroita opiskellessa ensimmäistä tutkintoani: milloin vaaka näyttää kilogrammaa ja milloin grammaa, mittaamisen hahmottaminen oli minulle jo yläasteen aloittaessakin ihan uusi juttu, hyvä kun ei mennyt ikuisuus desimittojen tunnistamisessa vaikka hankalaa oli ja kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajan kunnes omatoimisuutta karttui. 

Ensimmäisen vuoden opiskelijana ja selvittyäni T1:en arvosanalla ensimmäisestä harjoittelusta minulle alkoi sitä kehitystä tulla työn suunnittelussa, organisoinnissa jne. ja aloin saada lopulta hyviä arvosanoja, vaikka oli hankaluuksia kahden epämiellyttävän tutkinnon osan kohdalla, joita en olisi halunnut suorittaa. Kiinnostukseni oli ollut kapeaa opiskeluaikoina. Meinasin keskeyttää opinnot à l a carte-harjoittelun takia käsien vapistessa kantaessa kahtakin lautasta, jolloin pelkäsin kompastuvani johonkin, ja selkäni oli niin kipeä, että jopa sängystä nouseminen oli vaivalloista, kyllä siinä silloin tuli itkut päästettyä. Koko harjoittelu oli minulle elävää painajaista, jo työpaikan pukuhuoneessa ollessa olin peloissani. Lykkäsin monta kertaa kyseistä harjoittelua kunnes sain suoritettua. Sama käden vapina valitettavasti on seurannut muihinkin paikkoihin: keittiössä harjoittelu annostellessani ruokia lautasille asukkaille ja erikoiskahvien valmistaminen. Ihan kuin keho muistaisi ja pidän tuota jonain trauman oireena, kun vieläkin olen vastahakoinen, jos joku minulle tarjoaisi työtehtäväksi annosruokien tarjoilua. 

Nyt ihan rehellisesti sanottuna koen olevani hemmetin tympääntynyt asiakaspalvelutyöhön johtuen etenevästä Sjögrenin oireyhtymästä, jonka takia minulla on valonarkuutta ja kuivasilmäisyyttä. Mieliala ja työtahti laskee keikkatöitä tehdessä kaupan kassalla alla loisteputkivalojen ja silmät liimattuna sinivaloa suodattavaa näyttöä kohden, eikä ole rahaa digilaseihin tai muihin suojalaseihin ja tuskin tällaisen uniikin lumihiutaleeen takia aletaan laittamaan kassanäyttöjä silmäystävällisiksi kuten voin laittaa omien laitteiden näytöt sellaisiksi. Olen melkein nukahdellut kassalla ollessa ja on tullut pieniä unohduksia (puomi avaamatta kassaa avatessa). 

Ihan syystäkin asiakaspalvelijan rooli on alkanut tympäännyttämään näöntarkkuuden vaihdellessa, silmissä tuntuvan poltteen ja alati lisääntynen vuodon takia. Aina vain saan työpäivien jälkeen pään kipeäksi, nukuttaa pidempään, silmälihakset ovat ihan jumissa ja tulen syystäkin ärtyneeksi, ja kotitöitä teen puoliunisena. Niin mielelläni olisin vain täällä tietokoneeni ääressä istumassa ikkunat peitettyinä verhoilla, enkä olla koko lopun elämää ihmisten kanssa. Harmi vain, kun tällaiselle sisäänpäinkääntyneelle persoonalle ei ole mitään ammattikoulualaa, jossa ei voi päättää miten ja missä työnsä suorittaa eikä tarvitsisi olla jatkuvasti kontakteissa ihmisten kanssa, haluan käsitellä asioita ihmisten sijaan. Komeroituisin niin mielelläni...

Mä en enää tiedä. Olin kauan työelämässä ja sitten menin opiskelemaan, mutta nyt olen uupumuksen takia sairaslomalla. Olen 40v joten vähän huonolta näyttää. Mä en oikein meinaa kestää lapsiperhe-elämää ja töitä/koulua yhtä aikaa. Uuvun näköjään heti. Puolisolle raskasta. 

Vierailija kirjoitti:

Huonoimmillaan siitä voi tulla minunlainen yksinäinen, köyhyyteen tuomittu, fyysisistä vaivoista kärsivä, epävarmuudessa, huonossa itsetunnossa ja itseluottamuksen puutteessa rypevä, sosiaalisia tilanteita inhoava ja eristäytyvä ihminen ja siihen vielä päälle laaja-alaiset oppimisvaikeudet epätasaisine kykyprofiileineen, mitä oli edeltänyt lapsuudessa diagnosoitu vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes koko kehitysvamma-diagnoosi kumottiin. 

 

Oma karkea arvio äo:stani on 80-85 johtuen siitä, että kykenen asumaan itsenäisesti, tiedän miten työpaikkoja haetaan, miten laaditaan cv. Muistan tuoreimmat testien tulokset aikuisiällä: matriisitehtävä keskitasoa ja yleistieto hyvä. En kehittynyt normaalisti, olin pienempänä käytännössä vaikeavammaiseksi luokiteltava johtuen oma-aloitteisuuden puutteesta, vaikeuksista hahmottaa kehoa ollessani motorisesti kömpelö, tilannetajun puut

Aliarvioit äo:si. Kirjoituksesta näkee, että kykenet itsereflektointiin. Kyse on jostain muusta kuin älykkyydestäsi. Ehkä kannattaa tarkemmin selvittää, jos vaikka hyötyisit siitä?

Katsele Ap nykyisiä aikuisia. Heistä iso osa on entisiä erityislapsia. He eivät aikoinaan saaneet apua eikä tukitoimia, joten monet varmaan erottuvat normojen joukosta jollain tavalla. Vankiloissa ja syrjäytyneissä on ihmisiä, jotka on erityisyytensä takia hyljeksitty ja jätetty oman onnensa nojaan. Toivotaan, että nyt, kun neurologisia erityispiirteitä on tunnistettu ja hoidetaan, tulevat erityisaikuiset voivat paremmin.

Riittävällä ja asianmukaisella tuella vaikka korkeakouluopiskelija. Perheen antamaa tukea unohtamatta.

90: No niin olen selvittänytkin yli viisi vuotta sitten koulupsykologilla, kun ennen koulun keskeyttämistä ja myöhenmin merkonomin opintoja aloittaessa yritin opiskella kasvatus- ja ohjausalaa ammattikoulussa. Sieltä tuli koulupsykologin tuorein tulos ilmi. En usko, että keskittymiskyvyssäni olisi ollut vikaa, tulin hyvin juttuun koulypsykologin kanssa eikä ollut mitään eri puraa. Minulla oli oikeasti rönsyilyä (en halunnut ja uskaltanut puhua aroista aiheista, koska en halunnut sääliä ja pelkäsin vain saavani "raukan kiusatun" leiman, valitettavasti vain pidän naisten tyyliä keskustelussa juuri tuollaisena, hyvä kun en itse yökkää naisena tavalle reagoida asioihin, ei minulla esim. ole äidillisyyttäkään, hyvä jos edes tunteita koen), mikä selittynee viidennellä luokalla saadulla autismi-diagnoosilla, josta unohdinkin mainita aiemmin ja tuli dysfasia-diagnoosin tilalle, ja sanavarastoni on oikeasti köyhä, se on tutkittu juttu. 

En tiennyt, mitä tarkoittaa esim. suurpiirteinen enkä koskaan kuullutkaan ko. sanasta kuin testitilanteessa ja myöhemmin tutkittuani sanakirjaa opin sanan merkityksen. Myös sananlaskutkin olivat vieraita. Vain nettiä tutkimalla sain näidenkin tarkoituksen selville. Toki yksi testissä mainittu sananlasku oli tuttu, mutta sen selittäminen oli vaikeaa. 

Inhoan puhetilanteita, pidän niitä kiusallisina. Siksi kirjoitan ennemmin kuin puhun. Mielelläni en näyttäisi itseäni kenellekään, sillä olen pelännyt tehdä asioita muiden nähden teinistä alkaen. Siksi kirjoittaminen on minulle helpompaa, koska voin toimia siinä yksityisesti, eikä siinä vaadita kummempia käden liikkeitä kuten piirtäessä, drinkkejä tai kakkupursotuksia tehdessä, joista jälkimmäiset kammotti joskus aikoinaan opiskellessa ravintola-alaa. Mielelläni olisin tehnyt yksilötehtäviä ryhmätöiden sijaan, ja tämä tarve korostui yläasteella kiusaajien takia. Tämä jos mikä voikin selittää sen, että miksi haluan opetella itse ilman valvovan silmän alla olemista sekä salaperäisyyteni. 

Se, lainaamasi kommentoija.

Vierailija kirjoitti:

Riittävällä ja asianmukaisella tuella vaikka korkeakouluopiskelija. Perheen antamaa tukea unohtamatta.

Minulla on diagnosoituna sekä ADD että Asperger. Löytyy sekä yliopisto- että ammattikorkeakoulututkinto - ilman tukitoimia ja typerällä, ymmärtämättömällä perheellä. Kaikilla ei ole ongelmia opinnoissa, päinvastoin.

Aiemmin kommentoineena henkilönä (nro. 90 ja 93) lisään vielä yhden asian, näkökulman, joka mietityttänyt. Anteeksi, jos vaikutan huomionhakuiselta. Välillä kyllä miettinyt, että mitä jos se on seuraus kun lapsuuteni ei ollut mitenkään helppo, vaikkei minua ole lyöty mutta rankkoja asioita kyllä kokenut ja todistanut elämässäni. 

Olisiko mitenkään mahdollista että olen pahasti kiusattuna jäänyt niin jälkeen diagnoosieni lisäksi. Parhaat ikävuodet hukattu neljän seinän sisällä tietokoneen ääressä, mistä oli huolia mutta kotona ei tehty mitään asialle. Ehkä ajateltiin, että olkoon sitten tietokoneensa äärellä. Kaipaan oikeasti teini-ikää, välillä on huolestuttanut että eihän minulla ole Peter Pan-syndroomaa. 12-vuotiaana alkoi stressaaminen (kokeisiin lukeminen alkoi stressaamaan) ja pelot (muiden sanomiset pelotti). En minä 12-vuotiaasta alkaen oikein uskaltanut hirveämmin lähestyä ketään oma-aloitteisesti pelätessäni negatiivisia reaktioita ja pelko korostui entisestään yläasteella. En uskaltanut oikein ilmaista omia ajatuksiani lukuun ottamatta yhtä tilannetta, jossa pyysin saada tehdä yksilötehtävän ryhmätyön sijaan vedotessani itse diagnosoituun sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olevan masennuksen lisäksi. No, kumpaankaan en koskaan saanut vastausta mutta varma olen, että nuo minulla olivat yläasteesta alkaen. Sopii miettiä, miksi itsenäinen työ houkuttelee.

Ammattikoulun aloittaessa haasteita oli alkuun käytännön työssä, kun taas teoriatehtävissä onnistuin. Toista ja keskeneräiseksi jäänyttä tutkintoa opiskellessa pärjäsin teoriatehtävissä jälleen, mutta sosiaalisessa puolessa oli joitain puutteita vaikka en nyt sentään kenellekään päin naamaa puhunut rumasti tms. Se puute näkyi juurikin konfliktien ratkaisemisessa ja erityisesti suullisessa ilmaisussa, vaikken kirosanoja päästellyt. Myös epäolennaisiin asioihin jumiutuminen näkyi. Kirjallinen näyttösuunnitelma sai hyviä arvosteluita.

Jos minulla olisikin laaja-alaisten oppimisvaikeuksien sijaan pelkkää autismia ja matematiikan oppimishäiriötä, minulla olisi teoriassa mahdollisuus melkein mihin vain. Olisin itsenäisen ammatin harjoittaja. Haaveilin joskus jopa yrittäjyydestä, mutta se edellyttää numeroiden pyörittämistä. Suunnittelin niin omaa kahvilaa paperilla - tuotteista ja sisustuksesta alkaen. Niin haaveillut siitä työn suomasta vapaudesta ja itsenäisyydestä. Tosin ravintola-alalla en voi enää olla sairauksien myötä tulleiden ruokarajoitteiden (viljat, sokeri, prosessoitu ruoka) takia ja kosketusherkkyyttä tulee jauhoista. Pölyllekin olen herkistynyt.

Vielä jatkan.

Ainoa luova asia, joka kiinnostaa, on valokuvaus, koska siinä ilmennetään todellisia asioita toisin kuin piirtäessä, jota en enää osaa. Toki näin pitkään puhelimen kamerella kuvanneena olen aika tarkka kuvien asettelusta ja kohteen tarkennuksesta. Itse asiassa olen hakenut yhteen tutkinnon osaan, jossa käsitellään tätä kuvan, äänen ja videon tallennusta. Esteettisyyttä kyllä löytyy, tykkään tutkia vanhoja tyylejä kuvien kautta, miettiä eri värien yhdistämistä, miettiä vaatteiden, tyylien kuten silmälasien ja värien yhteensopivuutta suhteesa kasvojenpiirteisiin, ihonväriin jne. itseni kohdalla ja myös värien yhdistelmää mietin astioissa (mm. oivalsin, että terrakotta ja turkoosi sopivat hyvin yhteen). Halusin ottaa neuvosta vaarin erään vinkatessa kirjoitustyöstä ja alimmillaan se voisi olla web-sivujen suunnittelua. Markkinointiviestinnästä ja sisällöntuotannosta sain hyvät arviot, ja halutessani perehtyä tuohon osa-alueeseen lisää tutkistelin netin kautta tutkintoja: media-ala tai ammattitutkinto markkinointuviestinnästä ja sisällöntuotannosta. Eipä siinä kait mitään häviä.

Ymmärtänyt netin tietojen perusteella, että näissäkin analyyttisyys on eduksi ja merkonomiksi opiskellessa sain kuulla oppimispäiväkirjamerkintöjeni olleen analyyttisia, ja myös koulun kuraattori luonnehti minua analyyttiseksi sekä kriittiseksi ja ihmetteli aiemmin saatuja diagnooseja ja myös tuoreita testituloksia, mietti jopa että pärjäisinköhän jollain amk-linjalla, mikä kuulosti ihan hullulta. En tajua, testit sanoo toista mutta toisille näyttäydyn analyyttisena.

Ei minkäänlaisia, tai no yhteiskunnan elättejä.