Lue keskustelun säännöt.
HS:n mielipidekirjoitukset, joissa vanhempia kritisoidaan
15.08.2024 |
Näin vanhempana toivon, että kaikki te terapioissanne vanhempanne syyllisiksi todenneet itse joudutte joskus koko elämänne ja tekemisenne mitätöivään kohtuuttomaan ja kummalliseen tuomioistuimeen. Ei puolustautumisen mahdollisuutta, vain syytöksiä, hiljaisuutta ja halveksuntaa. Siinä voi hetki mennä ennen kuin elämänilo löytyy taas. Mutta mitä sitä ei tekisi lapsensa parhaaksi. Aivan hyvin voi tyytyä sellaiseen osaan, että ei ole missään tekemisissä oman lapsensa kanssa. Eikä varmaan sitten myöhemmin hänen puolisonsa tai lapsiensa kanssakaan. Sitä saa mitä tilaa. Surullista, mutta ei kai se välit poikki vanhempiinsa laittava, kaikki viestintäkanavat mykistävä lapsi ajattele, että tällaista tarvitsee anteeksi antaa. Jos vanhempi ei ole edes keskustelun arvoinen ja jo pelkkä hänen olemassaolonsa tuottaa tuskaa, valinta välirikosta on luonnollinen. Kummaltakin puolelta.
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi narsistia. Vanhempi ja lapsi ottaa yhteen mielipidepalstalla. Next.
En ymmärrä tätä nykyaikaista arsisti-sanan käyttöä. Narkissos oli alunperin myyttinen hahmo, jolla oli tapana ihailla kuvaansa peilistä eli tyynestä vedenpinnasta. Se voi olla turhamaista ja naurettavaa, mutta se ei tarkoita, että ihminen olisi ilkeä toisille.
Juu yhtä viljelty kuin psykoositapaukset. Mä en tunne yhtään narsistia, pari väitettä kyllä olen irl kuullut. Psykoosin sairastaneita tiedän kaksi. Silti jatkuvasti tällä palstalla törmää molempiin "syytöksiin". Ja syytös siksi lainausmerkeissä että kyse molemmissa tapauksissa on SAIRAUDESTA. Ei syöpä tai I-tyypin diabetespotilaita haukuta siitä että sairatuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus ei pääty lapsen aikuistumiseen. On täysin normaalia, että jossain kohtaa elämää ihminen käy läpi lapsuuttaan, voi kritisoida vanhempaansa, jopa ottaa etäisyyttä vanhempaan. Tämä on raskasta molemmille, mutta se kuuluu vanhemmuuteen. Jos lapseni haluaa katkaista välit, kunnioitan sitä päätöstä. Se on varmasti hänelle tarpeen asioiden prosessoimiseen. Jos hän haluaa tulla takaisin, otan avosylin vastaan.
Jos olet ollut ainakin riittävässä määrin rakastava vanhempi, se lapsi tulee kyllä takaisin. Silloin on sun päätös, miten toimit. En täysin itse ymmärrä, miksi niin voimakkaasti uhkaat että takaisin ei ole tulemista. Mitä sillä saavuttaa?
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olisin tosi pahoillani ja surullinen, jos aikuinen lapseni ei haluaisi olla kanssani tekemisissä.
Ensimmäinen ajatus ei todellakaan olisi, että "ei sitten *aatana". Ensimmäinen tunne olisi suru, sitten varmaan häpeä ja sen jälkeen itsesyytökset. Ja kun olisin asiaa murehtinut, haluaisin kyllä kuunnella mitä sanottavaa lapsellani olisi.
Jos vanhempi päättää panna välit poikki lopullisesti, taustalla on yleensä hyvin pitkäaikainen konflikti täysi-ikäisen lapsen kanssa, jonka kanssa ei ole mahdollista puhua asiallisesti.
Oma äiti ei kestänyt sitä, että rupesin seurustelemaan. Tilanne kotona meni niin pahaksi, että sain koulun terveydenhoitajalta ajan psykologille. Tyhmänä menin sanomaan siitä äidille ja hän puhui minut ympäri perumaan ajan. Yhtenä perusteena äiti käytti lausetta "omaan pesään ei saa paskantaa". No, peruin ajan, ja sain siitä haukut terveydenhoitajalta, kun hän oli nähnyt kovasti vaivaa ajan järjestämiseen. Kotona tilanne meni vieläkin huonommaksi ja äiti sai yhden lyömäaseen lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut.
Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa.
Ap
Onko lapsi sinun mielestäsi sinulle jotain velkaa?
Olen hieman huolissani luetun ymmärtämisen kyvystäsi. Alleviivaan kaikissa kommenteissani sitä, että HYVÄKSYN lapseni ratkaisun. Se tuntuu pahalta, MUTTA HYVÄKSYN SEN. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Hän saa mitä haluaa eli välirikon. Sen hän on tahtonut ja sen hän on saanut. Aloitin keskustelun toteamalla, että toivottavasti hän ymmärtää sen seuraukset. Siitä minun mielestäni ei puhuta tarpeeksi. Että haloo, kaikilla teoilla on seurauksensa. Nyt ei tunnu siltä, että sitä on aivan ymmärretä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkia vanhempia saa kritisoida. Aihetta on. Aina.
Olin jo 52-vuotias kun uskalsin ensimmäistä kertaa syyttää äitiäni väkivaltaisuudesta. Hän uhriutui ja sanoi olleensa erehtyväinen ihminen - ja syytti minua siitä että olin syytökselläni vienyt häneltä itsetunnon ja elämänhalun.
En minäkään ole yhtään sen parempi äiti. Tyttäreni sanoi nuorena aikuisena ettei hänellä ollut onnellista lapsuutta. Ja tappoi itsensä.
Pistäkää paremmaksi.
No kyllä täytyy sitten olla harvinaisen vakuuttunut täydellisestä vanhemmuudestaan jos kerran ei näe siinä mitään syytä välien katkomiselle.
En tiedä miten noin luja itseluottamus oikein syntyy kun ainakin itsestä tuntuu että vanhempana on välillä ihan mahdoton tehdä mitään oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaan kommenttiin nmr 48:
Joskus se on vanhemman osa, ottaa vastaan lapsen hallitsematon, vielä kanavoimaton paha olo. Vanhempi voi olla tähän oloon syyllinen, tai osasyyllinen, tai ei ollenkaan, mutta aikuiseltakin lapselta pahan olon purkaminen läheiseen on usein hätähuuto.
Joskus taustalla on ihan oikeita mielenterveysongelmia, mutta silloinkaan ei ole hedelmällistä lähteä kieltämislinjalle.
Minä neuvoisin hakemaan apua myös itselle, jos lapsen, aikuisenkin, kanssa on raskaat välit eikä tiedä, mitä tehdä. Takaisinsyyttelyyn lähtemissä ei ole mitään järkeä, siinä ei mitenkään palauta omaa kunniaansa tai saa toista järkiinsä.
Me olemme kaikki ihmisiä. Myös ne lapset.
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti ei kestänyt sitä, että rupesin seurustelemaan. Tilanne kotona meni niin pahaksi, että sain koulun terveydenhoitajalta ajan psykologille. Tyhmänä menin sanomaan siitä äidille ja hän puhui minut ympäri perumaan ajan. Yhtenä perusteena äiti käytti lausetta "omaan pesään ei saa paskantaa". No, peruin ajan, ja sain siitä haukut terveydenhoitajalta, kun hän oli nähnyt kovasti vaivaa ajan järjestämiseen. Kotona tilanne meni vieläkin huonommaksi ja äiti sai yhden lyömäaseen lisää.
Syytät siis äitiäsi siitä, että et itse pitänyt rajoja ja mennyt sinne psykologille? Kuinka vanha olit tuolloin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut.
Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa.
Ap
Onko lapsi sinun mielestäsi sinulle jotain velkaa?
Olen hieman huolissani luetun ymmärtämisen kyvystäsi. Alleviivaan kaikissa kommenteissani sitä, että HYVÄKSYN lapseni ratkaisun. Se tuntuu pahalta, MUTTA HYVÄKSYN SEN. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Hän saa mitä haluaa eli välirikon. Sen hän on tahtonut ja sen hän on saanut. Aloitin keskustelun toteamalla, että toivottavasti hän ymmärtää sen seuraukset. Siitä minun mielestäni ei puhuta tarpeeksi. Että ha
Kommenttisi perusteella ymmärrän tasan millaisen käytöksen takia lapsesi ei halua sinua elämäänsä. Puhut näin tuntemattomillekin ihmisille, käytös kotona neljän seinän sisällä on varmasti ollut aivan kammottavaa. Lapsellesi lähetän paljon voimia, hän varmasti ymmärtää seuraamukset ja se on silti täysin oikea valinta. Valitettavasti hän sattui saamaan vaikean äidin ja se nyt sitten johti tällaiseen tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut.
Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa.
Ap
Onko lapsi sinun mielestäsi sinulle jotain velkaa?
Olen hieman huolissani luetun ymmärtämisen kyvystäsi. Alleviivaan kaikissa kommenteissani sitä, että HYVÄKSYN lapseni ratkaisun. Se tuntuu pahalta, MUTTA HYVÄKSYN SEN. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Hän saa mitä haluaa eli välirikon. Sen hän on tahtonut ja sen hän on saanut. Aloitin keskustelun toteamalla, että toivottavasti hän ymmärtää sen seuraukset. Siitä minun mielestäni ei puhuta tarpeeksi. Että haloo, kaikilla teoilla on seurauksensa. Nyt ei tunnu siltä, että sitä on aivan ymmärretä.
Sinähän ne seuraukset tässä tilanteessa päätät. Olet jo etukäteen päättänyt että välirikko on lopullinen, etkä tule antamaan anteeksi lapsesi kritiikkiä ja irtiottoa sinusta.
Teoilla on seurauksensa, ja irtioton seuraus voi olla myös hyvä, jos ihminen pyrkii hyvään. Olen seurannut läheltä kahta äitiä, jotka ovat ottaneet vastaan aikuisen lapsensa kritiikin, aktiivisesti osallistuneet asioiden selvittelyyn ja hyväksyneet lasten ottaman etäisyyden silloin kun sitä on tarvittu. Seuraus on lopulta ollut välien lähentyminen ja molemminpuolisen ymmärryksen kasvaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti ei kestänyt sitä, että rupesin seurustelemaan. Tilanne kotona meni niin pahaksi, että sain koulun terveydenhoitajalta ajan psykologille. Tyhmänä menin sanomaan siitä äidille ja hän puhui minut ympäri perumaan ajan. Yhtenä perusteena äiti käytti lausetta "omaan pesään ei saa paskantaa". No, peruin ajan, ja sain siitä haukut terveydenhoitajalta, kun hän oli nähnyt kovasti vaivaa ajan järjestämiseen. Kotona tilanne meni vieläkin huonommaksi ja äiti sai yhden lyömäaseen lisää.
Syytät siis äitiäsi siitä, että et itse pitänyt rajoja ja mennyt sinne psykologille? Kuinka vanha olit tuolloin?
Luuletko, että meidän perheessä lapset saivat koskaan tehdä mitään, mitä vanhemmat kielsivät? Meidät oli opetettu tottelemaan, ei ajattelemaan itse. Kyllä huomaa, että sinun kasvatus ei ole ollut autoritäärinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut.
Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa.
Ap
Onko lapsi sinun mielestäsi sinulle jotain velkaa?
Olen hieman huolissani luetun ymmärtämisen kyvystäsi. Alleviivaan kaikissa kommenteissani sitä, että HYVÄKSYN lapseni ratkaisun. Se tuntuu pahalta, MUTTA HYVÄKSYN SEN. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Hän saa mitä haluaa eli välirikon. Sen hän on tahtonut ja sen hän on saanut. Aloitin keskustelun toteamalla, että toivottavasti hän ymmärtää sen seuraukset. Siitä minun mielestäni ei puhuta tarpeeksi. Että ha
Mutta et ole ottamassa häntä takaisin elämääsi, jos hän sitä joskus vielä haluaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olisin tosi pahoillani ja surullinen, jos aikuinen lapseni ei haluaisi olla kanssani tekemisissä.
Ensimmäinen ajatus ei todellakaan olisi, että "ei sitten *aatana". Ensimmäinen tunne olisi suru, sitten varmaan häpeä ja sen jälkeen itsesyytökset. Ja kun olisin asiaa murehtinut, haluaisin kyllä kuunnella mitä sanottavaa lapsellani olisi.
Sinä olet normaali. <3
Vierailija kirjoitti:
Kaikkia vanhempia saa kritisoida. Aihetta on. Aina.
Olin jo 52-vuotias kun uskalsin ensimmäistä kertaa syyttää äitiäni väkivaltaisuudesta. Hän uhriutui ja sanoi olleensa erehtyväinen ihminen - ja syytti minua siitä että olin syytökselläni vienyt häneltä itsetunnon ja elämänhalun.
En minäkään ole yhtään sen parempi äiti. Tyttäreni sanoi nuorena aikuisena ettei hänellä ollut onnellista lapsuutta. Ja tappoi itsensä.
Pistäkää paremmaksi.
Ylisukupolvista traumaa löytyy Suomesta ihan liikaa ja meidän täytyy alkaa käsittelemään sitä kollektiivisesti. Siitä tässä taitaa olla kyse, kun ihmiset ovat alkaneet puhua lapsuudentraumoista enemmän. Kamalia tarinoita monissa suvuissa ja nyt niitä vihdoin pengotaan auki ja niihin on olemassa enemmän apua. Voimia kaikille surun ja vaikeiden asioiden keskelle.
Rauha tyttäresi muistolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut.
Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa.
Ap
Onko lapsi sinun mielestäsi sinulle jotain velkaa?
Olen hieman huolissani luetun ymmärtämisen kyvystäsi. Alleviivaan kaikissa kommenteissani sitä, että HYVÄKSYN lapseni ratkaisun. Se tuntuu pahalta, MUTTA HYVÄKSYN SEN. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Hän saa mitä haluaa eli välirikon. Sen hän on tahtonut ja sen hän on saanut. Aloitin keskustelun toteamalla, että toivottavasti hän ymmärtää sen seuraukset. Siitä minun mielestäni ei puhuta tarpeeksi. Että ha
Normaali vanhempi hyväksyisi, jos lapsi haluaa taukoa yhteydenpitoon, ja hyväksyisi jos tämä jossain vaiheessa haluaakin yhteyden palauttaa, eikä lapsellisesti uhkaile että "minä en sitten ole lapseen yhteydessä enää ikinä!"
Hetkinen, nyt tajusinkin kaikista kommenteistanne, että minun hylättynä vanhempana tulisi ymmärtää, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on niin erityislaatuinen, että lapsi voi halutessaan tehdä välirikon määräaikaisena. Hassua, että ikäväänsä ja järkytystään ilmaisevat HS:n mielipidekirjoitusten hylätyt vanhemmat eivät sitä tajua.
Lapsella on oikeus. No, entä jos ei ole.
Selvennykseksi minua kritisoinneille, että en ole lapselleni kertonut, miten lopullinen välirikko on, no eihän minulla ole siihen keinojakaan. Mutta toki hän sen varmasti ymmärtää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kaikkia vanhempia saa kritisoida. Aihetta on. Aina.
Olin jo 52-vuotias kun uskalsin ensimmäistä kertaa syyttää äitiäni väkivaltaisuudesta. Hän uhriutui ja sanoi olleensa erehtyväinen ihminen - ja syytti minua siitä että olin syytökselläni vienyt häneltä itsetunnon ja elämänhalun.
En minäkään ole yhtään sen parempi äiti. Tyttäreni sanoi nuorena aikuisena ettei hänellä ollut onnellista lapsuutta. Ja tappoi itsensä.
Pistäkää paremmaksi.
Ei kukaan halua pistää tästä paremmaksi. Jos joku haluaa surusi kanssa kilpailla, hän ei voi hyvin.
Olen todella pahoillani puolestasi.
Olen pahoillani, että sinun oma äitisi oli väkivaltainen, eikä osannut ottaa vastaan ansaitsemaansa kritiikkiä.
Olen pahoillani, että sinä itse et saanut äitiyteesi ansaitsemaasi tukea. Olen pahoillani että jotain meni pieleen, ja että jouduit kuulemaan lapsesi suusta nuo sanat. Olen pahoillani siitä, että hän päätyi ratkaisemaan oman olonsa sillä tavalla.
Me jokainen käsitellään suruja omalla tavalla. Tärkeintä meille kaikille olisi tunnistaa ja tunnustaa ja uskoa, että kokemamme vääryys todella oli vääryyttä. Itse ajattelen, että pahimmat traumat tulee tunteiden kieltämisestä itseltä ja sitä kautta niiden purkaminen muihin.
Vierailija kirjoitti:
Hetkinen, nyt tajusinkin kaikista kommenteistanne, että minun hylättynä vanhempana tulisi ymmärtää, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on niin erityislaatuinen, että lapsi voi halutessaan tehdä välirikon määräaikaisena. Hassua, että ikäväänsä ja järkytystään ilmaisevat HS:n mielipidekirjoitusten hylätyt vanhemmat eivät sitä tajua.
Lapsella on oikeus. No, entä jos ei ole.
Selvennykseksi minua kritisoinneille, että en ole lapselleni kertonut, miten lopullinen välirikko on, no eihän minulla ole siihen keinojakaan. Mutta toki hän sen varmasti ymmärtää.
Ap
Lapsella on oikeus hylätä sinut.
Hän ei pyytänyt syntyä juuri sinun lapseksesi, eikä hän ole sinulle mitään velkaa.
Jokainen, jonka aikuinen lapsi on päättänyt katkaista yhteydenpidon, on velvollinen katsomaan peiliin. Näin sekä oman mielenterveytensä vuoksi, mutta myös oman lapsensa vuoksi.
Jotain siinä vanhemmassa ja hänen käyttäytymisessään joko on ollut, tai on edelleen, vahingoittavaa.
Olen kuullut vaikka millaisia solvauksia ja syytöksiä lapsiltani. Toinen ei tosiaan ole ollut syyntakeinen silloin. Saatuaan hoitoa hän sanoi oma-alotteisesti, että tietää minun olleen se vanhempi, joka on välittänyt hänestä. Aina. Toinen ei ole pahoitellut sanojaan, mutta oletan niiden tapahtuneen voimakkaan mielipahan vallassa. En ehkä ole ihannevanhempi, mutta en myöskään ole kauhukertomuksen vanhempi, jollainen itselläni oli pienenä.