HS:n mielipidekirjoitukset, joissa vanhempia kritisoidaan

Ois niin kiva kun olis ollut edes yksi välittävä aikuinen elämässä, kun olin lapsi. Eipä minustakaan tullut kunnollista veronmaksajaa, kun sai selviytyä kaikista ongelmista yksin, joista onnekkaammat lapset pääsi huostaan. Parasta aikaa lapsena oli kun olin 2 viikkoa sairaalassa, jossa oli siistiä ja turvallista. 

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olisin tosi pahoillani ja  surullinen, jos aikuinen lapseni ei haluaisi olla kanssani tekemisissä.

Ensimmäinen ajatus ei todellakaan olisi, että "ei sitten *aatana". Ensimmäinen tunne olisi suru, sitten varmaan häpeä ja sen jälkeen itsesyytökset. Ja kun olisin asiaa murehtinut, haluaisin kyllä kuunnella mitä sanottavaa lapsellani olisi.

 

Mutta jos lapsi ei halua olla tekemisissä, niin miten kuuntelet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olisin tosi pahoillani ja  surullinen, jos aikuinen lapseni ei haluaisi olla kanssani tekemisissä.

Ensimmäinen ajatus ei todellakaan olisi, että "ei sitten *aatana". Ensimmäinen tunne olisi suru, sitten varmaan häpeä ja sen jälkeen itsesyytökset. Ja kun olisin asiaa murehtinut, haluaisin kyllä kuunnella mitä sanottavaa lapsellani olisi.

 

Mutta jos lapsi ei halua olla tekemisissä, niin miten kuuntelet?

No sitten taitaa olla turha enää itkeä, kun maito on jo maassa.

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Vierailija kirjoitti:

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Tuskin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Tuskin.

Jotkut on katsos tunne-elämältään normaaleja, ja siksi heidän lapset ei heitä hylkää. 

Onko jossain sanottu, että jokainen lapsi voi saada täydelliset vanhemmat? Onko se realistista? Oletteko tehneet tutkimusta vaikka lähipiirissänne, kuinka monella on "hyvät" vanhemmat? Lopulta ei läheskään kaikilla. Omassa lähipiirissäni kymmenen lähintä ystävää, jotka ekana löysin puhelimen viimeksi soitetuista ja saldona voin sanoa että neljällä heistä on ollut tasainen lapsuus, sielläkin yhdellä isä alkoholisoitui myöhemmin ja kuoli siihen; lopulla kuudella taas on alkoperhettä, ylivaativaa vanhempaa, puhumattomuutta, lasta moittivaa kasvatusta..

Olisiko niin, että olemme epätäydellisiä kaikissa sukupolvissa ja että se on ok. Ei aina toivottavaa tai läheisille mitenkään hyvä juttu, mutta näin se vaan on. Jotkut meistä kasvaa syystä tai  toisesta kieroon ja sekin on ihmisyyttä. Toiset ei "kasva kieroon" vaan ovat muuten huonoja vanhempia, intressit ovat toisaalla kuin lastenkasvatuksessa. Itse asiassa historian suurmiehistä ja -naisista löytyy paljon esimerkkejä, jolloin eivät ole todellakaan käyttäneet energiaansa jälkikasvun hoitamiseen, vaan ovat tutkineet, tehneet työtä, luoneet uraa ja keksintöjä. Sekin on ok.

Tämäkin keskustelu on nyt ajautunut siihen, että jokaisen vanhemman/ äidin pitäisi olla se maailman paras. Hyvä tavoite ja tottakai jokainen sitä toivoo itselleen, mutta se on sula mahdottomuus. That's it.

Voitte lopettaa arvostelun ja keskittyä oman hyvinvoinnin hoitamiseen. Arvostelu ei paranna omaakaan oloa.

up

Vierailija kirjoitti:

Onko jossain sanottu, että jokainen lapsi voi saada täydelliset vanhemmat? Onko se realistista? Oletteko tehneet tutkimusta vaikka lähipiirissänne, kuinka monella on "hyvät" vanhemmat? Lopulta ei läheskään kaikilla. Omassa lähipiirissäni kymmenen lähintä ystävää, jotka ekana löysin puhelimen viimeksi soitetuista ja saldona voin sanoa että neljällä heistä on ollut tasainen lapsuus, sielläkin yhdellä isä alkoholisoitui myöhemmin ja kuoli siihen; lopulla kuudella taas on alkoperhettä, ylivaativaa vanhempaa, puhumattomuutta, lasta moittivaa kasvatusta..

Olisiko niin, että olemme epätäydellisiä kaikissa sukupolvissa ja että se on ok. Ei aina toivottavaa tai läheisille mitenkään hyvä juttu, mutta näin se vaan on. Jotkut meistä kasvaa syystä tai  toisesta kieroon ja sekin on ihmisyyttä. Toiset ei "kasva kieroon" vaan ovat muuten huonoja vanhempia, intressit ovat toisaalla kuin lastenkasvatuksessa. Itse asiassa historian suurmiehistä ja

Sulla on lapsellisen mustavalkoinen maailmankuva. Kukaan ei ole vaatinut "täydellisiä" vanhempia, vaan riittävän hyviä. Jos tahtoo olla riittävän hyvä vanhempi, eikä tiedä kuuluuko siihen esim lapsen seurassa kännissä riehuminen, niin kannattaa ennen lapsen hankintaa lukea vaikka joku hyvä vanhemmuus-opus.

Lisäksi, ei se että sinun kavereista puolilla on ollut monin tavoin liian huonot vanhemmat, tarkoita että esim ne juopot vanhemmat olisi ok ja hyväksyttäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on lapsellisen mustavalkoinen maailmankuva. Kukaan ei ole vaatinut "täydellisiä" vanhempia, vaan riittävän hyviä. Jos tahtoo olla riittävän hyvä vanhempi, eikä tiedä kuuluuko siihen esim lapsen seurassa kännissä riehuminen, niin kannattaa ennen lapsen hankintaa lukea vaikka joku hyvä vanhemmuus-opus.

Lisäksi, ei se että sinun kavereista puolilla on ollut monin tavoin liian huonot vanhemmat, tarkoita että esim ne juopot vanhemmat olisi ok ja hyväksyttäviä.

Nimenomaan yritän ajatella tätä asiaa kauempaa kuin jaottelemalla mustaan ja valkeaan. Todellisuutta on se, että jokainen meistä haluaa hyvät vanhemmat ja kaikki ei niitä saa. Todellisuutta on se, että todennäköisesti ne, jotka ei saaneet hyviä vanhempia, ovat itse tulevaisuudessa epäkelvompia vanhempia omille lapsilleen (näin ne traumat periytyvät ja huono-osaisuuden kehä vahvistuu). Ei se ole ok. Mutta ei kukaan haukkumalla muutu. Välit voi katkaista, käsitellä menetyksensä siellä terapiassa, mutta haukkuminen, virheiden osoittelu ja katkeruus ei auta, vai missä kohtaa se sinusta kannattaa?

Ajatteletko, että tuolla jossain on ne ihmiset, jotka tiedostaa tulevansa huonoksi vanhemmaksi ja lähtee kirjastoon hakemaan vanhemmuusopusta?

Minusta tuo ajatus on vähintään naivi. Sekin toki on ok.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei halua pitää yhteyttä vanhempiinsa on siihen syy. Piste. 

Syy voi olla myös aivan itse tyrityt asiat tai kaikkivoipaisuusharha, jotka "lapsi" terapia-avusteisesti pyrkii kaatamaan vanhempiensa syyksi. Kun siihen itsereflektioon eli oman toimintansa tarkasteluun ei kykene.ta

Mutta tärkeintähän on, että terapiatalot saavat uhteiskunnan rahaa.

Oon käynyt yht 10 v terapioissa (myös omakustanteisesti), eikä yksikään terapeutti ole yrittänyt laittaa mitään oma-alotteisesti vanhempien syyksi. Yksi kirvesmiehen papereilla psykoterapeutiksi kouluttautunut  kylläkin väitti, ettei erästä tapahtumaa lapsuudessani ole tapahtunut. Olin 12 v kun se tapahtui, en 1 v, joten ei hänellä ollut mitään syytä väittää ettei sitä ole tapahtunut (kyse ei ollut siis mistään "avaruusoliot kaappasi m 

Psykoterapeuttikoulutus yhtenäistettiin vuonna 2012, siirrettiin yliopistojen alaisuuteen ja koulutukseen pääsyn vaatimuksia kiristettiin. Aikaisemmin on ehkä voinutkin kirvesmies kouluttautua ammattiin. Helsingissä toimii psykoterapiainstituutti, jossa opiskelleita ei hyväksytä Valviran rekisteriin, lyhytterapiaa kai saavat antaa. Terapeuteilla voi olla vieläkin kirjava tausta ja omia käsityksiään asioista, kaikilla ei ole koulutus vuoden 2012 jälkeisessä mallissa.  

Tiedän että en ole itse ollut aina hyvä äiti, mielenterveysongelmieni vuoksi olen välillä ollut todella väsynyt. Olen aina rakastanut lastani syvästi, mutta olin todella nuori hänen syntyessään. Olen tästä keskustellut rehellisesti lapseni kanssa, ottanut vastaan hänen tunteensa ja nykyään olemme hyvin läheisiä. Teen kaikkeni ollakseni tukena lapselleni mutta annan hänelle tilaa itsenäistyä. Lapseni luottaa minuun ja tietää, että minuun voi aina tukeutua tarvittaessa. Tsemppaan ja kehun häntä ja iloitsen hänen onnistuessaan ja lohdutan jos hänellä menee jokin pieleen. Lapseni ei ole omaisuuttani. 

Vaikea noihin on ottaa kantaa, kun ei yhtään tiedä eikä tunne tapauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Tuskin.

Jotkut on katsos tunne-elämältään normaaleja, ja siksi heidän lapset ei heitä hylkää. 

 

Voi kai se lapsikin olla epänormaali?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Tuskin.

Jotkut on katsos tunne-elämältään normaaleja, ja siksi heidän lapset ei heitä hylkää. 

 

Voi kai se lapsikin olla epänormaali?

Kaikenlaiset luonne-ja muut häiriöt on seurausta huonosta kasvuympäristöstä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oma lapseni laittaisi välit poikki, katsoisin peiliin ja hyväksyisin sen, että olen epäonnistunut äitinä. En uhriutuisi, en syyttelisi lasta, en keksisi selityksiä. Olisin tietenkin surullinen mutta ymmärtäisin, että syy on yksin minun. 

Tuskin.

Jotkut on katsos tunne-elämältään normaaleja, ja siksi heidän lapset ei heitä hylkää. 

 

Voi kai se lapsikin olla epänormaali?

Kaikenlaiset luonne-ja muut häiriöt on seurausta huonosta kasvuympäristöstä. 

Eivät ole. Joillakin on paska luonne (vaastava, vaikea?) jo syntyessään. Voi periytyä kumman tahansa vanhemman puolelta ja muutaman sukupolven takaa. Geenilotto.