Vanhempien vaikutus itsetuntoon ja muuhun?

Itsellä neuroottinen äiti ja kontrollifriikki isä. Suhde vanhempiin vaikea. Itselläni tämän seurauksena mt-ongelmia ja itsetuntoni nolla. 

Isälleni olin kuin ilmaa. Lapsena selviydyin tuosta asenteella, että en olisi häneltä mitään halunnutkaan enkä tarvinnut. Vasta aikuisiällä, kun aloin käsitellä ongelmiani, havahduin siihen, kuinka merkittävä hyvä isäsuhde olisi ollut itsetunnon kehityksen kannalta. Olen suoraan sanottuna täysi raakile tuolta osin, tunnen olevani täysin arvoton enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Koko ajatus tuntuu naurettavalta, koska en voi käsittää, miksi kiinnostaisin yhtäkään miestä suuntaan tai toiseen.

Äiti huolehti fyysisistä tarpeista, mutta oli henkisesti täysi sekopää. Huolenpidosta olen kiitollinen, mutta toisaalta tuosta tuli tunne kuin olisi kasvatettu kuin sikaa teuraaksi. Pidettiin hengissä... jotta voitiin henkisesti lytätä ja takoa maanrakoon. Koskaan en riittänyt omana itsenäni. Päinvastoin, oma itseni oli jotain, mikä piti tuhota.

Lopputuloksena koen, että juuri ja juuri ansaitsen olla olemassa, hengittää, mutten tiedä miksi. En käsitä yhtään, mikä tarkoitukseni tässä maailmassa on. Tuntuu, ettei mitään tarkoitusta ole. Ollut aina tyhjä, turha olo, tapan vain aikaa kunnes kuolen.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua settiä ja just itseasiassa eilen mietin millaista se mahtaisikaan olla jos elämässä olisi edes se yksi ihminen, joka olisi tukena ja samalla puolella niin hyvässä kuin pahassakin. Hienoa varmasti.

Itse opin jo lapsena, että vain minä voin tehdä väärin ja pahaa sekä sen, että jos joku vaikka kiusasi niin olen senkin omalla toiminnallani aiheuttanut eli sekin oli omaa syytäni. Ei puhettakaan, että minua olisi lohdutettu vaan siitäkin sain haukkumista että kerroin asiasta ja oli väärin olla kielikello sen sijaan, että olisin ollut erilainen, parempi jota ei kiusata.

Kaikki aikuisuuden ihmissuhteet on olleet ihan katastrofeja eli en osaa pitää yhtään puoliani ja toisaalta tällaisena kynnysmattona sitä oikein imee kaikki supermulqvistit lähelleen. Yksinäisenä ja puolierakkona on paras olla ja elää vaikka onhan tämäkin ihan hirveää.

Ymmärrän. Samoin täällä, kotona ei opetettu puolensa pitämisen eväitä, päinvastoin, olin sitten ihan kädetön kun kiusattiin. 

Kummatkaan vanhemmat eivät ole herkkiksiä, mutta musta tuli sellainen. Lapsena luulin että olin adoptoitu (toivoin), koska en nähnyt mitään yhteyttä vanhempiin. Tuntosarvilla olemisesta (kun joutui aina kuulostelemaan ilmpiiiriä ja muiden mielialoja) on ollut se hyöty, että pystyn näkemään muista huonot vibat.  Vasta kuitenkin pitkälti aikuisiällä ymmärsin mitä kannattaa mun tapauksessa välttää, mm kritiikin- ja negatiivisuuden miestyyppi. On koitunut samantyyppistä arkuutta, mitä varmaan sullakin. Mäkin oon miltei erakko, mutta tässä ei ainakaan kukaan satuta, on omaa rauhaa jne.

Minulla on hyvä itsetunto, mutta sen olen itse itselleni rakentanut.

Olen erittäin sisukas ja määrätietoinen ollut jo lapsena. Minua ei lannistettu vaikka sitä yritettiin niin kotoa  - äiti - sekä koulussa pari opettajaa.  Isäni oli täysin alistettu mutta hyvin kiltti. Siksi kai sitten häneltä oli tahto viety. Yhden kerran muistan että puolusti minua, sisko sanoo samaa, yhden kerran isä noussut äitiä vastaan ja puolustanut häntä. Me olemme tietysti molemmat nyt aikuisia.

Minä olen itsetunnoltani paljon vahvempi kuin sisko.  Minusta ei lapsena pidetty koska piin puoleni, en alistunut.  Totta kai kotiolot vaikutti mutta  kotoa muutettuani pystyin korjaamaan niitä vaurioita joita olin saanut. En välittänyt enkä välitä tippaakaan välittikö äitini minusta, alistamaan ei pystynyt ja se on pääasia. Sitä kyllä kovasti yritettiin.

En suostunut uskomaan että olen mitätön eikä minusta ole mihinkään. Sisälläni on aina ollut se sisu että tulen näyttämään teille, ja näytin vaikka se onnistui vasta kotoa muutettuani. Silloin pystyi aloittamaan opiskelun työn ohessa ja suoritin kolme tutkintoa, samalla alalla joka kerta korkeammalle.  Siitähän ei tykätty mutta elämäni on minun.

Nyt olen hyvin elämässä kiinni,  kaikki on hyvin ja ihan omaa ansiotani.  Ylitseni ei kävele kukaan, mutta en ole myöskään k-pää, olen hyvinkin kiltti mutta oikealla terveellä tavalla. En alistettavissa.  Minulla on ystäviä jotka pitävät minusta, on mukavia työkavereita.  Parisuhteessa en ole koska en sellaiseen sovellu tämän itsenäisen jalaistumattoman luonteeni takia.  Vaadin ehdotonta tasa-arvoa ja sehän ei miehille näytä sopivan. Ei myöskään se että olen määrätietoinen ja eteenpäin pyrkivä. Se tuntuu jotenkin olevan liikaa.

Viihdyn elämässäni näin, yksin.  Paras vaihtoehto.