Missä vaiheessa uutta suhdetta olette keskustelleet vaikeimmista asioista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi luoda syvempää empatiaa ja tukea suhdetta, kun toinen osapuoli tietää, mistä tietyt reaktiot johtuvat

Yleensä parisuhteessa puhutaan lapsuudesta ja omista elämänkokemuksista.

Niinhän mekin puhutaan parisuhteessa lapsuudesta elämänkokemuksista. Niitä on aika paljon muitakin kuin tuo yksittäinen asia. Yleensä keskustellaan niistä merkityksellisimmistä, kuten esimerkiksi se, millainen lapsuuteni oli.

"No jos vaikka hyvä kaverisi olisi adoptoimassa lasta ja pohtisi näitä asioita, että miten adoptiolapset sopeutuvat adoptioperheeseen niin miksi et kertoisi hänelle omia kokemuksiasi asiasta."

Perheensisäinen adoptio ei välttämättä ole paras kokemusvertaus tässä tilanteessa.

Kuten mikä panee miehen haluamaan isäksi, nyky-yhteiskunnassa?

Koko satsi, nainen, avioliitto, lapsi, on valtava taakka ja valtava riski.  Luokkaa 20 vuoden suuri taloudellinen uhraus ja miestä voi helposti odottaa seksitön kotielämä.

Taanoin avioliitto ja lapsi oli miehelle kohtuullinen vakuutus siitä, että ainakin tuon 20 vuoden ajan on kotiseksiä.

Minusta tuollainen adoptio-tieto on yhtä vähän tärkeä, kuin esim sisarusten määrä tai onko isovanhemmat kuolleet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten se vaikuttaa puolisoosi, että olet adoptoitu? Tuskin menee kategoriaan "vaikea asia".

Kaikki ei välttämättä halua puhua asiasta varsinkaan jos siihen liittyy jotain vaikeaa, esimerkiksi että biologinen isä on joku inhottava ihminen.

No kai siitä voi silti, jollain tasolla puhua jos asia jostain syystä nousee esille luonnollisesti. Ihan vaan sanoa, että ei ole biologiseen vanhempaan yhteydessä.

 

Miksi sulle olisi niin tärkeää kuulla tuo lause, että ei ole biologiseen vanhempaan yhteydessä?

Koska haluan oppia tuntemaan kumppanini. Mitä enemmän tiedän kumppanistani sitä läheisempi suhde häneen pystyy muodostumaan. Itseäni ei ole adoptoitu, mutta jos kumppaniani ei kiinnostaisi pätkääkään lapsuuteni niin pikemminkin tulisi sellainen fiilis, että se kumppani ei välitä minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi luoda syvempää empatiaa ja tukea suhdetta, kun toine

Niinhän mekin puhutaan parisuhteessa lapsuudesta elämänkokemuksista. Niitä on aika paljon muitakin kuin tuo yksittäinen asia. Yleensä keskustellaan niistä merkityksellisimmistä, kuten esimerkiksi se, millainen lapsuuteni oli.

Siis jos oikea isäsi on kuollut niin eikö se sinusta ole merkittävä elämänkokemus? Minä itse menetin isäni pienenä ja tuo on ollut yksi elämäni suurimmista tapahtumista vaikka en häntä muistakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi lu

Siis jos oikea isäsi on kuollut niin eikö se sinusta ole merkittävä elämänkokemus? Minä itse menetin isäni pienenä ja tuo on ollut yksi elämäni suurimmista tapahtumista vaikka en häntä muistakaan.

Oikea isäni elää ja voi hyvin, biologinen isä kuoli kun olin 1v. En koe että hänen kuolemansa olisi ollut minulle merkittävä elämänkokemus. Ei meillä ollut mitään sellaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Sinulla on voinut olla täysin erilainen tilanne, joten siksi sinulla voi olla erilainen kokemus.

Oikea isä = biologinen isä. Adoptioisä on kasvatti isä mutta ei oikea isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi luoda syvempää empatiaa ja tukea suhdetta, kun toinen osapuoli tietää, mistä tietyt reaktiot johtuvat. Esimerkiksi, jos lapsuudessa on kokenut hylkäämistä, saattaa olla taipumusta pelätä, että kumppa

Mutta jos traumasta on parantunut, niin kannattaako sitä vatvoa? Miten moni selittää täpinöissään, että teininä mursin ranteeni, se kipsattiin, mutta ei siitä mitään ongelmia jäänyt?

Riippuu miten se vaikuttaa. Jos adoptio on sinulle vaikea asia, kannattaa kertoa että kumppani ymmärtää. Jos taas adoptioasia on ok, ei kai siitä tarvi kertoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi luoda syvempää empatiaa ja tukea suhdetta, kun toinen osapuoli tietää, mistä tietyt reaktiot johtuvat. Esimerkiksi, jos lapsuudessa on kokenut hylkäämi

Mutta jos traumasta on parantunut, niin kannattaako sitä vatvoa? Miten moni selittää täpinöissään, että teininä mursin ranteeni, se kipsattiin, mutta ei siitä mitään ongelmia jäänyt?

Onko se asian vatvomista jos siitä mainitsee? Kyllä mun mies esim. tietää minusta mitä harrastin lapsena, mikä oli mun lempiruoka lapsena, tietää että mummoni kuoli syöpään, jne.

Musta on tosi jännä lukea kuinka monta ei kiinnosta kuulla sen kumppanin elämästä. Mistä tällaiset ihmiset sitten yleensä ottaen keskenään puhuu? Säästä? Politiikasta? En osaa kuvitella sellaista suhdetta lainkaan jossa ei puhuta siitä ketä me ollaan. Kuitenkin kaikki meidän kokemukset tekee meistä sen ketä me ollaan. Vaikuttaa siihen miten me havainnoidaan ja tulkitaan asioita. En vaan tajua. 

Puhuisin vaikeista asioista siinä vaiheessa kun musta se tuntuisi luontevalta ja turvalliselta. Se vaatii sen että suhteessa on saavutettu tietty luottamuksen piste. Mikään ei ole musta hienompaa kuin olla toiselle sen luottamuksen arvoinen. 

Heti kun tavattiin. Ei jaksa tällä ikää enää peleillä. Suhteesta on kasvanut aika luja kun molempien luurangot ja toiveet oli heti käsitelty.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisillä treffeillä kysyn aikaisemmista suhteista, ja minkä takia ovat päättyneet. Se mitä ja miten toinen vastaa, ratkaisee sen, tuleeko toisia treffejä ollenkaan.

Ei tulisi toisia treffejä ainakaan minun kanssani, koska vastaisin, että "asia ei kuulu sinulle millään tasolla" ja poistuisin paikalta. Jos haluat tutustua minuun, kysy minusta äläkä existäni. 

Alussa haluan pitää kohtalaisen kevyenä, joten sanoisin kun suhde alkaa hieman vakiintua treffailusta ja seksi alkaa olemaan ajankohtaista. Siinä muutaman kk tapailun kohdalla riippuen kuinka tiheään on tavattu. 

Ihmettelen kuinka täällä puhutaan, etteikö adoptio olisi suuri asia. Sehän on valtavan suuri asia kun toinen vanhemmistasi korvautuu uudella vanhemmalla. Vaikka biologinen vanhempi ei olisi ollut edes lapsen elämässä, niin kyllähän sen lapsen elämään vaikuttaa hirveän paljon se, että adoptoiko sen toisen vanhemman kumppani tämän vai jatkaako se toinen vanhempi yksinhuoltajana.

Vierailija kirjoitti:

Musta on tosi jännä lukea kuinka monta ei kiinnosta kuulla sen kumppanin elämästä. Mistä tällaiset ihmiset sitten yleensä ottaen keskenään puhuu? Säästä? Politiikasta? En osaa kuvitella sellaista suhdetta lainkaan jossa ei puhuta siitä ketä me ollaan. Kuitenkin kaikki meidän kokemukset tekee meistä sen ketä me ollaan. Vaikuttaa siihen miten me havainnoidaan ja tulkitaan asioita. En vaan tajua. 

Puhuisin vaikeista asioista siinä vaiheessa kun musta se tuntuisi luontevalta ja turvalliselta. Se vaatii sen että suhteessa on saavutettu tietty luottamuksen piste. Mikään ei ole musta hienompaa kuin olla toiselle sen luottamuksen arvoinen. 

Nykyinen tinder-kulttuuri on tehnyt ihmissuhteista varsin pinnallisia. Jutellaan niitä näitä ja toista ei loppupeleissä tunneta lainkaan. Vähänkään, jos yrittää syvällisempää puhetta, toinen juoksee karkuun ja lujaa. Esimerkiksi ap:n ajatus siitä, että adoptio olisi joku salattava asia, on minusta täysin vieras ajatus, jos ollaan vakavissaan parisuhdetta rakentamassa. Ensinnäkin kyse on aika merkityksettömästä asiasta parisuhteen kannalta ja toisekseen, minun ajatusmaailmassani parisuhde perustuu luottamukseen eikä tuollaisen asian salaaminen ole merkki siitä, että luottamusta on. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kuinka täällä puhutaan, etteikö adoptio olisi suuri asia. Sehän on valtavan suuri asia kun toinen vanhemmistasi korvautuu uudella vanhemmalla. Vaikka biologinen vanhempi ei olisi ollut edes lapsen elämässä, niin kyllähän sen lapsen elämään vaikuttaa hirveän paljon se, että adoptoiko sen toisen vanhemman kumppani tämän vai jatkaako se toinen vanhempi yksinhuoltajana.

Se ei ole suuri asia sille, jota treffailet. Sitä tarkoitettiin. Ei kukaan jätä tapailua siihen, jos toinen kertoo olevansa adoptoitu. Suurimmalle osalle se on yhtä "järkyttävä" tieto kuin se, että minulla on 3 sisarusta tai äitini on töissä pankissa. 

Vierailija kirjoitti:

Musta on tosi jännä lukea kuinka monta ei kiinnosta kuulla sen kumppanin elämästä. Mistä tällaiset ihmiset sitten yleensä ottaen keskenään puhuu? Säästä? Politiikasta? En osaa kuvitella sellaista suhdetta lainkaan jossa ei puhuta siitä ketä me ollaan. Kuitenkin kaikki meidän kokemukset tekee meistä sen ketä me ollaan. Vaikuttaa siihen miten me havainnoidaan ja tulkitaan asioita. En vaan tajua. 

Puhuisin vaikeista asioista siinä vaiheessa kun musta se tuntuisi luontevalta ja turvalliselta. Se vaatii sen että suhteessa on saavutettu tietty luottamuksen piste. Mikään ei ole musta hienompaa kuin olla toiselle sen luottamuksen arvoinen. 

Missä täällä on sellaista lukenut ettei kiinnostaisi kuulla kumppanin elämästä? Me ainakin on juteltu elämänhistoriasta pääpiirteissään, millainen lapsuus oli, mitä tehtiin arkena ja lomalla, millaiset kaverit ja harrastukset, lapsuudenhaaveet jne.

Ap:llä on tainnut jäädä jotain käsittelemättä.