Missä vaiheessa uutta suhdetta olette keskustelleet vaikeimmista asioista?

Vierailija kirjoitti:

Nietzschen filosofiasta menin puhumaan noin heti kun näin tyttiksen ekaa kertaa. Siitä sitten Einsteinin, Hawkingin ja minun itseni käsityksiin on juttu polveillut. 

Saako nainen puheenvuoroa kun keskustelette?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä adoptiossa on sinulle ap niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Itse olen adoptoitu ja puhtaasti ulkonäköni takia asia tulee esille hyvin varhaisessa vaiheessa. En osaa samaistua siihen, että asiasta olisi vaikea puhua, koska minulle asia on niin luonnollinen. Olen koko ikäni tottunut siihen, että minä olen niin erinäköinen kuin vanhempani ja siksi adoptio tulee puheeksi automaationa kun kerron perheestäni. 

Sinulla onkin täysin erilainen tilanne kuin ap:lla. Joku on tottunut siihen että adoptio tulee automaattisesti puheeksi kun puhuu perheestä, mutta kaikilla ei ole näin.

Miksi adotpiosta pitää tehdä joku peikko? Eihän se ole kuin itsestä kiinni tekeekö siitä automaattisesti puheeksi tulevan asian vain mörön, jota pitää varoa.

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä adoptiossa on sinulle ap niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Itse olen adoptoitu ja puhtaasti ulkonäköni takia asia tulee esille hyvin varhaisessa vaiheessa. En osaa samaistua siihen, että asiasta olisi vaikea puhua, koska minulle asia on niin luonnollinen. Olen koko ikäni tottunut siihen, että minä olen niin erinäköinen kuin vanhempani ja siksi adoptio tulee puheeksi automaationa kun kerron perheestäni. 

Sinulla onkin täysin erilainen tilanne kuin ap:lla. Joku on tottunut siihen että adoptio tulee automaattisesti puheeksi kun puhuu perheestä, mutta kaikilla ei ole näin.

Miksi adotpiosta pitää tehdä joku peikko? Eihän se ole kuin itsestä kiinni tekeekö siitä automaattisesti puheeksi tulevan asian vain mörön, jota pitää varoa.

t. eri

Ei kukaan siitä adoptiosta ole mitään peikkoa tehnyt? Tässähän oli vain kyse siitä, miten eri tavalla adoptio tulee eri ihmisillä puheeksi. Joillain se tulee puheeksi automaattisesti muista syistä, mutta toisilla ei välttämättä tule puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä adoptiossa on sinulle ap niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Itse olen adoptoitu ja puhtaasti ulkonäköni takia asia tulee esille hyvin varhaisessa vaiheessa. En osaa samaistua siihen, että asiasta olisi vaikea puhua, koska minulle asia on niin luonnollinen. Olen koko ikäni tottunut siihen, että minä olen niin erinäköinen kuin vanhempani ja siksi adoptio tulee puheeksi automaationa kun kerron perheestäni. 

Sinulla onkin täysin erilainen tilanne kuin ap:lla. Joku on tottunut siihen että adoptio tulee automaattisesti puheeksi kun puhuu perheestä, mutta kaikilla ei ole näin.

Miksi adotpiosta pitää tehdä joku peikko? Eihän se ole kuin itsestä kiinni tekeekö siitä automaattisesti puheeksi tulevan asian vain mörön, jota pitää varoa.

t

Aika isolt peikolta kuulostaa, jos pitää vauvapalstalla kysyä, koska adoption voi ottaa puheeksi. Jos asiassa ei olisi mitään, mikä on itselle ongelma, silloinhan asia tulisi puheeksi luonnostaan ilman erillistä aikarajan selvittämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä adoptiossa on sinulle ap niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Itse olen adoptoitu ja puhtaasti ulkonäköni takia asia tulee esille hyvin varhaisessa vaiheessa. En osaa samaistua siihen, että asiasta olisi vaikea puhua, koska minulle asia on niin luonnollinen. Olen koko ikäni tottunut siihen, että minä olen niin erinäköinen kuin vanhempani ja siksi adoptio tulee puheeksi automaationa kun kerron perheestäni. 

Sinulla onkin täysin erilainen tilanne kuin ap:lla. Joku on tottunut siihen että adoptio tulee automaattisesti puheeksi kun puhuu perheestä, mutta kaikilla ei ole näin.

Miksi adotpiosta pitää tehdä joku peikko? Eihän se ole kuin itsestä kiinni tekeekö siitä automaattisesti puheeksi tulevan asian vain mörön, jota pitää varoa.

t. eri

Tuolla kerrottiin että adoptio tulee puheeksi perheestä puhuttaessa. Minut on adoptoitu, mutta koska hän olen hyvin paljon vanhempieni näköinen, samanväriset silmät ja hiukset sekä samankaltaiset kasvonpiirteet, ei adoptio todellakaan tule automaattisesti puheeksi muiden ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä adoptiossa on sinulle ap niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Itse olen adoptoitu ja puhtaasti ulkonäköni takia asia tulee esille hyvin varhaisessa vaiheessa. En osaa samaistua siihen, että asiasta olisi vaikea puhua, koska minulle asia on niin luonnollinen. Olen koko ikäni tottunut siihen, että minä olen niin erinäköinen kuin vanhempani ja siksi adoptio tulee puheeksi automaationa kun kerron perheestäni. 

Sinulla onkin täysin erilainen tilanne kuin ap:lla. Joku on tottunut siihen että adoptio tulee automaattisesti puheeksi kun puhuu perheestä, mutta kaikilla ei ole näin.

Miksi adotpiosta pitää tehdä joku peikko? Eihän se ole kuin itsestä kiinni tekeekö siitä automaattisesti puheeksi tulevan

Aika isolt peikolta kuulostaa, jos pitää vauvapalstalla kysyä, koska adoption voi ottaa puheeksi. Jos asiassa ei olisi mitään, mikä on itselle ongelma, silloinhan asia tulisi puheeksi luonnostaan ilman erillistä aikarajan selvittämistä.

Meillä ei ole adoptio ikinä tullut puheeksi, vaikka asiassa ei ole minulle mitään ongelmaa.

Meillä ei ole adoptio ikinä tullut puheeksi, vaikka asiassa ei ole minulle mitään ongelmaa.

Jos asiassa ei ole mitään ongelmaa, silloin siitä voi puhua. Luonnotonta salailla noin keskeistä asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole adoptio ikinä tullut puheeksi, vaikka asiassa ei ole minulle mitään ongelmaa.

Jos asiassa ei ole mitään ongelmaa, silloin siitä voi puhua. Luonnotonta salailla noin keskeistä asiaa. 

Sinusta asiat jotka ei syystä tai toisesta tule puheeksi on salailua? Ok.

Meidän elämässä tosin on paljon keskeisempiäkin asioita kuin aikoinaan tehty paperi, mikä tekee juridisen tilanteen vastaamaan todellista tilannetta, teki isästäni isän myös oikeudellisesta näkökulmasta. Kuten jo aiemmin kerroin, minulle adoptio ei ollut sillä tavalla suuri asia, kuten jollekin toiselle eri tilanteessa adoptoidulle on. Minusta tuntuisi luonnottomalta, että minun pitäisi mitenkään erikseen puhua adoptiosta. Jos se joskus tulee puheeksi niin asia on ok. En kuitenkaan koe tarvetta tai velvollisuutta erikseen alkaa siitä puhumaan.

No mikä nyt kenellekin on vaikeaa. Olin eksäni kanssa yli 20 vuotta ja meillä on lapsiakin, mutta en koskaan kertonut hänelle, että minut on raiskattu.

En ihan tajua mikä tarve täällä on joillain dissata aloittajan kokemusta adoptiosta. Miksi ihmeessä aloittajan pitäisi sitä teille yhtään sen enempää avata. Se on hänelle vaikea asia eikä hänen tarvitse sitä teille perustella, eikä hän tarvitse teidän terapiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut, koska toinen ei tee sillä tiedolla, että isäni ei ole biologinen isäni, yhtään mitään. 

 

No ei varmaan siinä suhteen alkuvaiheilla, mutta kun parisuhde syvenee ja kasvaa, on tärkeää, että kumppanit oppivat tuntemaan toisiaan kokonaisvaltaisesti myös ne vaikeat ja haavoittavat kokemukset, jotka ovat muokanneet heistä sellaisia kuin he ovat tänään. Lapsuuden traumojen jakaminen kumppanille auttaa toista osapuolta ymmärtämään paremmin, miksi tiettyjä käytösmalleja tai tunteita esiintyy tietyissä tilanteissa. Tämä ymmärrys voi luoda syvempää empatiaa ja tukea suhdetta, kun toinen osapuoli tietää, mistä tietyt reaktiot johtuvat. Esimerkiksi, jos lapsuudessa on kokenut hylkäämistä, saattaa olla taipumusta pelätä, että kumppa

Miksi sitten siitä asiasta ei voi puhua?

Miksi kaikesta pitäisi puhua? Miksi minun pitäisi kertoa koulukiusaamisesta, nuoruuden masennuksesta, väkivaltaisesta teiniajan poikaystävänsä ja jo kuolleen isäni alkoholismista. Ne kaikki asiat on tapahtuneet kymmeniä vuosia sitten, eikä ne ole osa minun arkeani. En edes mieti niitä, eivätkä ne vaikuta elämääni. 

Minulla ei ole traumoja, tai muita ongelmia, jotka jotenkin nousisivat pintaan. 

Jos kumppanilla on pakonomainen tarve jauhaa menneitä tai on traumoja, minulle se on kyllä varoitus merkki. Se kertoo siitä, että niitä asioita ei ole käsitelty ja ne on ongelma. Ja ongelmat seuraavat uuteen suhteeseen.

Minä olen kyllä avoin ihminen, puhun ihan normaaleja asioita ja tuoreempia, kipeitäkin, kokemuksia, jos ne jotenkin tulee puheeksi,  tai koskettaa nykyistä elämää. Mutta se, että aletaan oikein muistelemalöa muistelemaan vanhoja kokemuksia, on outoa. Nytkin piti ihan miettiä, mitä tässä ketjussa esille tullutta minulla voisi olla, mistä "pitäisi puhua". 

Kokemus on myös opettanut, että tuollainen kaikesta puhuminen ja traumojen ja menneen vatvominen ei takaa suhteen kestävyyttä sitten kuitenkaan. Joskus nuorempana itsekin sorruin kuvittelemaan, että niin olisi. Ei ole.

Mennyt on mennyttä. Minä elän tässä hetkessä. Mennyt on myös käsitelty niin, ettei "traumoja" ole, joten siksikään asioita ei tarvitse alkaa kaivelemaan.samaa odotan myös kumppanilta. 

Esimerkiksi tuo adoptiosta kertominen oli ihan kummallinen juttu. Ihmiset kertovat kyllä, aikanaan, sitten kun asia tulee luontevasti joskus puheeksi. Mutta että pitää asioikseen kaivaa kaikki esiin. Todella kummallista, ja vähän kontrolloivaakin

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kuinka täällä puhutaan, etteikö adoptio olisi suuri asia. Sehän on valtavan suuri asia kun toinen vanhemmistasi korvautuu uudella vanhemmalla. Vaikka biologinen vanhempi ei olisi ollut edes lapsen elämässä, niin kyllähän sen lapsen elämään vaikuttaa hirveän paljon se, että adoptoiko sen toisen vanhemman kumppani tämän vai jatkaako se toinen vanhempi yksinhuoltajana.

No eihän se lapsi tiedä muusta. Ei se tiedä, millaista on asua oman, biologisen isän kanssa, jos sellaista kokemusta ei ole koskaan ollut. Ei se pakosta ole mikään trauma tai mullistava kokemus. Se on hänelle normaalia. 

Tiedän tämän itse omasta, samantyyppistä kokemuksesta. Isä lähti, kun olin nuori, ja en häntä enää tavannut. Ei se ollut minulle koskaan mikään ongelma, eikä ole edelleenkään. Minulla on oikein hyvä ja välittävä äiti ja isäpuoli, joka on minulle läheinen. Hän on ollut elämässäni kauemmin, kuin oma isäni oli. Ei minulla ole isästäni juurikaan muistikuvia edes. Minulle hän on ihan vieras ihminen. 

Adoptiosta pitää kertoa! Mitä jos sulla vaikka on joku perinnöllinen sairaus oikealta isältäsi? Mitä jos oikealla isällä on vaikka kolme muuta lasta ja sä pariudut niistä jonkun kanssa?

Riippuu aiheesta. Kaikkea menneisyydestä ei tarvi kertoa koskaan. Mutta esim. lapsitoive käsiteltiin kyllä jo ekoilla treffeillä ja parisuhdemenneisyys pintapuolisesti. Adoptio ei ole kaikille vaikea asia, vaan todettava juttu.

- 20 vuotta yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Adoptiosta pitää kertoa! Mitä jos sulla vaikka on joku perinnöllinen sairaus oikealta isältäsi? Mitä jos oikealla isällä on vaikka kolme muuta lasta ja sä pariudut niistä jonkun kanssa?

Miten kukaan ydinperheen lapsikaan tietää ettei biologisella isällään ole kolmea muuta lasta ympäri maata?

Vierailija kirjoitti:

Adoptiosta pitää kertoa! Mitä jos sulla vaikka on joku perinnöllinen sairaus oikealta isältäsi? Mitä jos oikealla isällä on vaikka kolme muuta lasta ja sä pariudut niistä jonkun kanssa?

Miten tämä asia liittyy adoptiosta kertomiseen? Minulla eikä kenelläkään muullakaan ole tietoa vuosikymmeniä sitten melko nuorena, alle 40v., kuolleen biologisen isän mahdollisista sairauksista, joten en näe kertomista mitenkään oleellisena.