Minne mennä puhumaan surusta?

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä,  että olet masentunut,  jos vielä lähes vuoden jälkeenkään et jaksa siivota yms.  Tarvitset lääkäriä etkä pappeja,  psykologeja tai kriisipuhelimia. 

Minusta ei tunnu tarpeelliselta mennä lääkäriin tässä vaiheessa, kun toimintakykyni on jo paljon parempi kuin vuosi sitten. Tuskin lääkäri nyt edes määräisi minulle masennuslääkkeitä. Sitä paitsi minua kiinnostaa paljon enemmän se, millainen olo minulla on ilman lääkkeitä, kuin se millaista olisi jos söisin niitä. Enkä oikein usko, että lääkäriltä sen kummempaa apua saisi.

Ap

Miksi tässä ei pysty lainaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

En minä ainakaan halua pitää tätä pelkästään omana tietonani. Tämä on niin keskeinen asia elämässäni. Ja kun tähän liittyvät kysymykset vaivaavat minua koko ajan, niin olisi hyvä saada jotain erilaista näkökulmaa niihin. Yksin kun miettii, niin palaa aina samoihin ajatuksiin eikä pääse eteenpäin.

Ap

Akuutti suru voi lamauttaa pitkäksikin aikaa mutta vuosi on pitkä aika olla niin veto veks, että siivoomaan ei pysty. En usko, että ystäväsi olisi halunnut sun olla noin pois pelistä hänen vuokseen. Rakastitpa häntä kuinka paljon tahansa. Kaipaus on ja pysyy mutta kyllä elämää on hyvä jatkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

Mitä tarkoittaa surun sureminen pois? 

Ihan vaan sitä, että hyväksyy surun olemassaolon ja antaa itsensä surra rauhassa. Ei sille tarvitse mitään tehdä eikä siitä tarvitse puhua. Se on ihan normaali, ihmisen elämään kuuluva tunne. Ei se ole mikään sairaus, mihin tarvitaan terapiaa.

Sun pitää löytää sen surun tilalle jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Akuutti suru voi lamauttaa pitkäksikin aikaa mutta vuosi on pitkä aika olla niin veto veks, että siivoomaan ei pysty. En usko, että ystäväsi olisi halunnut sun olla noin pois pelistä hänen vuokseen. Rakastitpa häntä kuinka paljon tahansa. Kaipaus on ja pysyy mutta kyllä elämää on hyvä jatkaa. 

Eiväthän nämä ole sellaisia asioita, että voi vain päättää, että nytpä minä taas jaksan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin metsän puille. Jaksoivat kuunnella. Kokeile sinäkin.

Mitä? Jos pappi ei osaa auttaa, niin kuinka puu osaisi?

Puu osaa olla läsnä ja pysyä hiljaa. Niin kauan kuin tarvitaan. Pappi ei osaa eikä pysty.

Taatusti pappi osaa olla läsnä ja kuunnella hiljaa. He ovat surutyön ammattilaisia, joiden työhön kuuluu vainajien siunaaminen ja ottaminen osaa läheisten suruun. He kohtaavat työssään hyvinkin järkyttäviä kohtaloita ihmispoloille.

Papit ovat teeskentelyn, valheen ja ulkokultaisuuden mestareita.

Erinomaisia näyttelijöitä ja manipulaattoreita, jotka osaavat teeskennellä inhimillisiä tuntemuksia. Todellisuudessa he eivät välitä kanssaihmi

Pystytkö sanomaan, että Jeesus Kristus on Herra?

Jos olet jo kaikille muille paitsi terapeutille puhunut, ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin terapeutti.  Olethan jo todennut,  että muille puhumisesta ei ole ollut apua. 

Puhuminen ei vie surua pois. Ainoastaan aika poistaa sen. Siihen voi vaikuttaa se miten mielekästä pystyt elämästäsi tekemään sillä välin.

On yksi paikka, josta et varmasti saa apua. Ja se on tämä palsta.

Lue Raamattua. Jumalan Sana on ihmiselle lohdun ja toivon lähde. Et ole surussasi yksin.

Hanna Ekolalla on hyviä surukirjoja, kannattaa tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhu tekoälylle. Tämä ei ole vitsi. Se ehdottaa näkökulmia sekunnissa kun vain kysyy. Siitä saattaisi olla jotain apua ensi hätään.

Mistä tällainen tekoäly löytyy?

 

Imuri. Pöly-.

Anna surrata täysillä ja puhu siihen mikkiin. Se imee surut ja ajatukset veks.

Mies. Voit tuikata k.rpäsi myös siihen imevään suuaukon ilmavirtaan, suuaukkoon. Kokeile.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän nyt ystävän kuolemasta pitäisi päästä läpi jo vuodessa.

Höpöhöpö. Suruprosessi kestää keskimäärin pari vuotta, jos on kyseessä itselle tärkeä ihminen.

Jos olet jo julkiset, saatavilla olevat palvelut kokeillut, niin suosittelen luovaa työskentelyä:

- Kirjoita tunteitasi ylös ihan lauseilla tai runomuodossa. Mikä tyyli on itsellesi luontevaa. Lue niitä ajatuksella jälkeenpäin ja pohdi samalla omaa itseäsi. Mitä tuotoksesi kertoo sinusta ja ystäväsi tärkeydestä.

- Maalaa tai piirrä tunnemaailmaasi. Anna intuition viedä. Katsele kuvia ikään kuin ulkopuolelta. Mitä ne kertovat. 

- Kuuntele musiikkia, joka saa sinut itkemään ja jonka avulla voit muistella läheistäsi. Ystäväsi lempiartistia, surumielisiä lauluja, itsellesi tärkeitä kappaleita. 

- Tee yhteisistä tilanteista/asioista isolle paperille muistoja, joita voit katsella. 

Suru vie aikaa, sitä ei voi eikä tarvitse kiirehtiä. Ajan myötä se kuitenkin helpottaa ja muuttaa muotoaan. Halaus <3

Kyllä se suru voi kestää kymmeniä vuosiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän nyt ystävän kuolemasta pitäisi päästä läpi jo vuodessa.

Höpöhöpö. Suruprosessi kestää keskimäärin pari vuotta, jos on kyseessä itselle tärkeä ihminen.

Jos olet jo julkiset, saatavilla olevat palvelut kokeillut, niin suosittelen luovaa työskentelyä:

- Kirjoita tunteitasi ylös ihan lauseilla tai runomuodossa. Mikä tyyli on itsellesi luontevaa. Lue niitä ajatuksella jälkeenpäin ja pohdi samalla omaa itseäsi. Mitä tuotoksesi kertoo sinusta ja ystäväsi tärkeydestä.

- Maalaa tai piirrä tunnemaailmaasi. Anna intuition viedä. Katsele kuvia ikään kuin ulkopuolelta. Mitä ne kertovat. 

- Kuuntele musiikkia, joka saa sinut itkemään ja jonka avulla voit muistella läheistäsi. Ystäväsi lempiartistia, surumielisiä lauluja, itsellesi tärkeitä kappaleita. 

- Tee yhteisistä tilanteista/asioista isolle paperille

Suru ei ole prosessi. Lopeta kliseiden hokeminen.

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää löytää sen surun tilalle jotain muuta.

Ei pidä. Suru saa olla surua. Surulla on tärkeä tehtävä ihmisen elämässä. Yhtä vähän voit sanoa että ap:n pitää löytää kuolleen ystävän tilalle joku muu. Ehkä hän löytääkin, mutta ei se poista sitä faktaa että juuri se ystävä on kuollut.

Lainaaminen on tässä keskustelussa näköjään mahdotonta, mutta teidän neuvonne ovat paskoja.

Sureva ei tarvitse lohdutusta. Te ette voi ottaa hänen suruaan pois. Sureva on surussaan aina yksin, mutta siinäkin on parempi elää kuin tyhjien fraasien ympäröimänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin ystäväni, joka oli muuttanut toiseen maahan. En päässyt korona-aikana katsomaan tai hautajaisiin. Surulleni ei ollut tilaa. Se jäi kaihertamaan. Nytkin tuntuu kuin olisi terävä kivi sydämessä.

Onko tämä ap?

Ei, olen eri.

Suru ei ole mikään vakio, koska suru on tunne ja kokemuksena aina hyvin subjektiivinen. Esimerkiksi kaksi saman perheen lasta saattaa kokea vanhempansa kuoleman hyvin eri tavalla. Eikä tästä oikein voi sanoa, että toinen kokee oikein ja toinen ei, kun toinen kokee voimakasta surua vielä vuosien kuluttua kun taas toinen ei.