Minne mennä puhumaan surusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surun arvellaan kestävän parisen vuotta ja sitten sen pitäisi vähän helpottaa, kun on eri juhlapyhät ja vuodenajat käyty jonkun kerran läpi. Ikävään ja suruun tottuu. Jos oma tunne ja tilanne ei yhtään helpota sen alkaa sitten olemaan jo enemmän apua vaativaa aikaa ja ettei muuttuisi masennukseksi. 

Toista suree tottakai vuosia, mutta elämäkin valtaa paikkaansa.

Riippuen ystäväsi kuolintavasta on myös surujärjestöjä ja joita voit etsiä netistä. Sillä nimellä.

Tutustu mus sutututkija Mari Pulkkisen teoksiin ja käy kuuntelemassa luento, jos sattuisi olemaan sinua lähellä.

Nyt hiljaa siellä. Mari Pulkkinen puhuu päättymättömästä ja kokonaisvaltaisesta surusta, eikä hän missään, ikinä vaadi että surun olisi mentävä ohi tai että siitä pitäisi päästä eroon. Suru on olemisen tila.

Elämän jatkaminen on päätös. Kyllähän sitä voi joka joulu uudelleenelää surullisen muiston ja traumankin. Tai sitten voi tästä huolimatta mennä vaikka kävelylenkille ja yrittää olla avoin sille, mitä on nyt edessä, ja vastaanottaa uusi kokemus. Jos pystyy vaikka minuutin kerrallaan kiinnittämään huomionsa kaikkeen hyvään, mitä on ympärillä nyt, on ottanut jo askeleen eteenpäin. Jollekin se askel voi olla ylipäätään se, että nostaa katseensa maasta ja huomaa, että niin se vuosi vaan kiertää kaikesta huolimatta. Eli ei kestä edes minuuttia. Joku on jo niin pitkällä, että pystyy jättämään surun taakseen koko kävelylenkin ajaksi

Surusta puhuminen toisille ihmisille on äärimmäisen turhauttavaa, koska ihmiset eivät jaksa kuunnella, ja lisäksi esittävät puolivillaisia ongelmanratkaisuja. Ei suru ole ongelma. Siinä sinulle näkökulmaa.

Ja kun surututkija Mari Pulkkinen tuli puheeksi, lue hänen kirjansa Suremisen taito.

Mä kuormitin erityisesti miespuolisia ystäviäni kun surin miesystäväni kuolemaa. Moni kai koki että vertaan heitä mieheeni että mieheni oli minulle kaikki kaikessa ja pilasin hyvät hetket puhumalla vain hänestä. Mutta minulla oli ja on vieläkin ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin metsän puille. Jaksoivat kuunnella. Kokeile sinäkin.

Mitä? Jos pappi ei osaa auttaa, niin kuinka puu osaisi?

Et ilmeisesti ole ollut pappien kanssa paljon tekemissä, kun luottamuksesi heihin on noin kova? Tutkippas heidän olemustaan naamioiden takana hieman tarkemmin niin saatat havaita ja ymmärtää jotain tärkeää.

Mitä jos vaan keskittyisit hyviin muistoihinin rakkaasta ystävistäsi ja kirjoita ne ylös etteivät ne unohdu? Kirjoita kaikki mitä muistat ystävästäsi. Alat muistaa vielä lisää. Menetys ei lähde pois tai korjaannu jonkun toisen esittämillä uusilla näkökulmalla. Kuten joku jo sanoi, suru on tunnettava, se on olotila. Se on seuraus siitä oli jotain hyvää ja se päättyi. Arvosta sitä mitä oli ja säilytä kauniit muistot. 

Puhu itseksesi ääneen aina kun vain mahdollista. Pulputa koko ajan kun se mahdollista. 

Työpaikalla työyhteisössä (huom. paitsi vessassa)

ja kaupassa puhu hiljaa mielessäsi.

Jos oot vanhempi henkilö, sulla on kasettimankka ja mikrofoooni. Puhu siihen. Kuuntele kaseteilta, jos on sulle tullut äkillisesti  esim. kurkkukipua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sun suru on edelleen niin voimakasta, että haluat purkaa sitä jollekin? Etkö voisi pikku hiljaa siirtyä surun tieltä kohti muistojem tietä? Ei se ystävä lakkaa olemasta sun mielessä vaikka et enää surisikaan häntä. Muistot kantaa ja niiden ajatteleminen pitää ystävän lähellä. Jos oikein välillä ahdistaa, niin metsään huutamaan tai kirjoitat pahan olon pois.

Sulla on kaikki hyvin, kun osaat noin neuvoa. Tuskin kukaan on läheltäsi kuollut. 

Todellakin olen menettänyt! Saattohoidin rakkaan äitini, jonka menetin aivan liian aikaisin. Vuosi on kuitenkin mun mielestä aika pitkä aika surra niin voimakkaasti, että läheiset selvästi kuormittuvat asian puhumisesta. Siksi kehotin ap:ta pohtimaan suruaan ja ehkä pikku hiljaa vaihtamaan näkökulmaa

 

Ei surua pidäkään korvata. Mutta haluatko vaan surra vai vielä tuntea läheisyyttä edesmenneen kanssa? Hyvät muistot mahdollistavat jälkimmäisen. Ei se ole mitään pakenemista. On ihan eri asia muistella edesmennyttä kuin elossa olevan kanssa koettuja asioita.

vai millaista ajattelet suremisen olevan? Mitä odotat muilta ihmisiltä siihen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sun suru on edelleen niin voimakasta, että haluat purkaa sitä jollekin? Etkö voisi pikku hiljaa siirtyä surun tieltä kohti muistojem tietä? Ei se ystävä lakkaa olemasta sun mielessä vaikka et enää surisikaan häntä. Muistot kantaa ja niiden ajatteleminen pitää ystävän lähellä. Jos oikein välillä ahdistaa, niin metsään huutamaan tai kirjoitat pahan olon pois.

Sulla on kaikki hyvin, kun osaat noin neuvoa. Tuskin kukaan on läheltäsi kuollut. 

Todellakin olen menettänyt! Saattohoidin rakkaan äitini, jonka menetin aivan liian aikaisin. Vuosi on kuitenkin mun mielestä aika pitkä aika surra niin voimakkaasti, että läheiset selvästi kuormittuvat asian puhumisesta. Siksi kehotin ap:ta pohtimaan suruaan ja ehkä pikku hiljaa vaihtamaan näkökulmaa

Korvaa surua? Ymmärsin, että ap kokee edelleen vuoden jälkeen niin kovaa surua, että haluaa puhua siitä, jotta saisi ehkä uuden näkökulman asiaan ja pääsisi irti surusta. Eikö muistojen vaaliminen voisi olla sitä? En usko, että on mitään taikasauva-näkökulmaa, joka saisi yks kaks ap:n surun väistymään. 

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

Vierailija kirjoitti:

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

Mitä tarkoittaa surun sureminen pois? 

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaan keskittyisit hyviin muistoihinin rakkaasta ystävistäsi ja kirjoita ne ylös etteivät ne unohdu? Kirjoita kaikki mitä muistat ystävästäsi. Alat muistaa vielä lisää. Menetys ei lähde pois tai korjaannu jonkun toisen esittämillä uusilla näkökulmalla. Kuten joku jo sanoi, suru on tunnettava, se on olotila. Se on seuraus siitä oli jotain hyvää ja se päättyi. Arvosta sitä mitä oli ja säilytä kauniit muistot. 

Väärin. Rehellinen suru hyväksyy myös huonot ja rumat muistot.

Hyviin muistoihin pakeneminen on yksinkertaisesti surun kieltämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surun arvellaan kestävän parisen vuotta ja sitten sen pitäisi vähän helpottaa, kun on eri juhlapyhät ja vuodenajat käyty jonkun kerran läpi. Ikävään ja suruun tottuu. Jos oma tunne ja tilanne ei yhtään helpota sen alkaa sitten olemaan jo enemmän apua vaativaa aikaa ja ettei muuttuisi masennukseksi. 

Toista suree tottakai vuosia, mutta elämäkin valtaa paikkaansa.

Riippuen ystäväsi kuolintavasta on myös surujärjestöjä ja joita voit etsiä netistä. Sillä nimellä.

Tutustu mus sutututkija Mari Pulkkisen teoksiin ja käy kuuntelemassa luento, jos sattuisi olemaan sinua lähellä.

Nyt hiljaa siellä. Mari Pulkkinen puhuu päättymättömästä ja kokonaisvaltaisesta surusta, eikä hän missään, ikinä vaadi että surun olisi mentävä ohi tai että siitä pitäisi päästä eroon. Suru on olemisen tila.

Elämän jatkaminen on päätös. Kyllähän sitä voi joka joulu uudelleenelää surullisen muiston ja traumankin. Tai sitten voi tästä huolimatta mennä vaikka kävelylenkille ja yrittää olla avoin sille, mitä on nyt edessä, ja vastaanottaa uusi kokemus. Jos pystyy vaikka minuutin kerrallaan kiinnittämään huomionsa kaikkeen hyvään, mitä on ympärillä nyt, on ottanut jo askeleen eteenpäin. Jollekin se askel voi olla ylipäätään se, että nostaa katseensa maasta ja huomaa, että niin se vuosi vaan kiertää kaikesta huolimatta. Eli ei kestä edes minuuttia. Joku on jo niin pitkällä, että pystyy jättämään surun taakseen koko kävelylenkin ajaksi

Elämä jatkuu joka tapauksessa, ei siitä tarvitse erikseen tehdä päätöstä. Suru haluaa sanoa surevalle jotain, mutta mitä?

 

Elämä jatkuu joka tapauksessa (niillä jotka eivät ole kuolleita), ei siitä tarvitse muistuttaa eikä tehdä erityistä päätöstä.

Älkää kehottako surevaa menemään eteenpäin. Te ette tiedä mikä eteenpäin on. Suru haluaa sanoa surevalle jotain, mutta mitä?

Papeille ei ainakaan kannata mennä puhumaan, vertaistukihenkilöt kertovat vain omasta surustaan, terapeutti maksaa ja yrittää parantaa surevan surustaan, ystävät eivät jaksa kuunnella. Mitä jää jäljelle? Oma itse.

Vierailija kirjoitti:

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

Täyttä paskaa. Ei surua voi surra pois. Menetyshän on pysyvä.

Ensinnäkään en ole ajatellut, että tämä suru voisi jotenkin mennä ohi. Se ei tunnu mahdolliselta, koska ystäväni oli minulle kaikki kaikessa. Haluaisin kuitenkin pystyä elämään jollakin tavalla normaalia elämää tämän surun kanssa. Niin että jaksaisin tehdä kaikki tarpeelliset asiat eikä esimerkiksi siivoaminen tuntuisi raskaalta.

Toiseksi tähän liittyy kaikenlaista. Avoimia kysymyksiä on vaikka kuinka paljon. Koetin keskustella ystäväni omaisten kanssa mutta siitäkään ei tullut mitään, koska he näkevät ystäväni ja hänen kuolemansa niin eri tavalla ja elävät ikään kuin eri kuplassa. Eihän sellaisista asioista voi puhua, joita heidän mielestään ei ole olemassakaan ja joista he eivät halua kuulla mitään. Joten aina ei sureva voi jakaa tunteitaan edes toisten surevien kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään en ole ajatellut, että tämä suru voisi jotenkin mennä ohi. Se ei tunnu mahdolliselta, koska ystäväni oli minulle kaikki kaikessa. Haluaisin kuitenkin pystyä elämään jollakin tavalla normaalia elämää tämän surun kanssa. Niin että jaksaisin tehdä kaikki tarpeelliset asiat eikä esimerkiksi siivoaminen tuntuisi raskaalta.

Toiseksi tähän liittyy kaikenlaista. Avoimia kysymyksiä on vaikka kuinka paljon. Koetin keskustella ystäväni omaisten kanssa mutta siitäkään ei tullut mitään, koska he näkevät ystäväni ja hänen kuolemansa niin eri tavalla ja elävät ikään kuin eri kuplassa. Eihän sellaisista asioista voi puhua, joita heidän mielestään ei ole olemassakaan ja joista he eivät halua kuulla mitään. Joten aina ei sureva voi jakaa tunteitaan edes toisten surevien kanssa.

Ap

Miksi sun pitää ylipäätänsä puhua kenellekään yhtään mitään surustasi? Se on oma yksityinen asiasi eivätkä muut ihmiset ole terapeuttejasi. Ei jatkuva puhuminen ja vatvominen auta millään tavalla selviytymään surusta.

Vierailija kirjoitti:

Elämme myrkyllisessä terapiakulttuurissa, jossa kuvitellaan että asioiden jatkuva vatvominen ja käsitteleminen auttaa selviämään niistä.

Todellisuudessa kirjoittaminen, puhuminen jne ovat useimmille täysin tehottomia ja turhia keinoja päästä eteenpäin suruista ja traumoista.

Ainoastaan aika auttaa. Ja sureminen. Ei muiden ihmisten tarvitse tietää surustasi, voit pitää sen itselläsi, yksityisenä omana asianasi.

Tutkitusti traumoista ja surusta eteenpän pääsevät helpoten sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät mahdollisimman pian palaamaan normaaliin elämään arkirutiineineen ja lakaisevat tunteensa ja kokemuksensa maton alle.

Ei siitä surusta tarvitse jatkuvasti puhua eikä sitä tarvitse käsitellä. Se pitää vaan yksinkertaisesti surra pois.

Mitä tämä sureminen konkreettisesti on? Kuulostaa verbinä siltä että siinä pitäisi pysähtyä vain pyörittelemään tunnetta. Toisaalta sanot itse että siitä puhuminen ja kirjoittaminen muka häiritsee sitä. Eli sitä pitäisi vain tuntea? Ja samalla lakaista se maton alle ja mennä elämässä eteenpäin? Sitä ei tarvitse käsitellä mutta se pitäisi surra pois? Onpas ristiriitaista. Itse surutyön tehneenä en yhtään saa kiinni noista ohjeistasi.

Tutkitusti kirjoittamisesta on hyötyä surun ja traumojen käsittelyssä ja oikeasti ihan jokapäiväisessä elämässä. Suositellaan kaikille jotka haluavat selkeyttä elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaan keskittyisit hyviin muistoihinin rakkaasta ystävistäsi ja kirjoita ne ylös etteivät ne unohdu? Kirjoita kaikki mitä muistat ystävästäsi. Alat muistaa vielä lisää. Menetys ei lähde pois tai korjaannu jonkun toisen esittämillä uusilla näkökulmalla. Kuten joku jo sanoi, suru on tunnettava, se on olotila. Se on seuraus siitä oli jotain hyvää ja se päättyi. Arvosta sitä mitä oli ja säilytä kauniit muistot. 

Väärin. Rehellinen suru hyväksyy myös huonot ja rumat muistot.

Hyviin muistoihin pakeneminen on yksinkertaisesti surun kieltämistä.

Mitä oikein tarkoitat? Onko suru menetyksestä siis seurausta huonoista muistoista kyseisestä ihmisestä? Jos on vain hyviä muistoja, ei ole suruakaan? Oletat nyt että kaikilla on ihmissuhteet täynnä rumia ja ikäviä asioita? Ikävät muistot pitää käsitellä myös, mutta miksi oletat että esim aloittajalla joka suree kuollutta ystäväänsä olisi ystävästä huonoja ja rumia muistoja? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaan keskittyisit hyviin muistoihinin rakkaasta ystävistäsi ja kirjoita ne ylös etteivät ne unohdu? Kirjoita kaikki mitä muistat ystävästäsi. Alat muistaa vielä lisää. Menetys ei lähde pois tai korjaannu jonkun toisen esittämillä uusilla näkökulmalla. Kuten joku jo sanoi, suru on tunnettava, se on olotila. Se on seuraus siitä oli jotain hyvää ja se päättyi. Arvosta sitä mitä oli ja säilytä kauniit muistot. 

Väärin. Rehellinen suru hyväksyy myös huonot ja rumat muistot.

Hyviin muistoihin pakeneminen on yksinkertaisesti surun kieltämistä.

Susta hyvät muistot on vain pakenemista? Erikoinen ajatus.

Vaikuttaa siltä,  että olet masentunut,  jos vielä lähes vuoden jälkeenkään et jaksa siivota yms.  Tarvitset lääkäriä etkä pappeja,  psykologeja tai kriisipuhelimia.