Minne mennä puhumaan surusta?

Menetykset ovat erilaisia. Voi olla paljon epäselväksi jääneitä ja vaikeita asioita. Jos vaikkapa leski saa vasta miehensä kuoleman jälkeen tietää, että miehellä onkin ollut koko avioliiton ajan rakastajatar. Tai jos oma äiti on tappanut oman isän tms. Kaikki ei ole aina niin yksinkertaista, että voi vain muistella hyviä aikoja ja saada lohtua siitä.

On aivan tavallista, ettei läheisen kuolemasta pääse yli vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

On aivan tavallista, ettei läheisen kuolemasta pääse yli vuodessa.

Ei kai kyse ole varsinaisesta ylipääsemisestä vaan siitä, että ilmeisesti ap haluaa edelleen kelata menetystään niin paljon ihmisille, että ovat kyllästyneet kuuntelemaan. Lisäksi auttavat puhelimet, seurakunnat ym kokeiltu eikä ole saanut "surusta parantavaa" näkökulmaa ja apua mistään. En siis oikein ymmärrä, mitä ap odottaa muilta ihmisiltä?? 

Puhu tekoälylle. Tämä ei ole vitsi. Se ehdottaa näkökulmia sekunnissa kun vain kysyy. Siitä saattaisi olla jotain apua ensi hätään.

Menetin ystäväni, joka oli muuttanut toiseen maahan. En päässyt korona-aikana katsomaan tai hautajaisiin. Surulleni ei ollut tilaa. Se jäi kaihertamaan. Nytkin tuntuu kuin olisi terävä kivi sydämessä.

Ei se suru poistu puhumalla vaan suremalla. Sinun on se surutyö tehtävä. Se tarkoittaa sitä, että koet ne surun tunteet, etkä yritä selitellä ja rationalisoida niitä, vaan tunnet ja koet ne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aivan tavallista, ettei läheisen kuolemasta pääse yli vuodessa.

Ei kai kyse ole varsinaisesta ylipääsemisestä vaan siitä, että ilmeisesti ap haluaa edelleen kelata menetystään niin paljon ihmisille, että ovat kyllästyneet kuuntelemaan. Lisäksi auttavat puhelimet, seurakunnat ym kokeiltu eikä ole saanut "surusta parantavaa" näkökulmaa ja apua mistään. En siis oikein ymmärrä, mitä ap odottaa muilta ihmisiltä?? 

Ehkä ystävät ei osaa auttaa mutta tällaiset jumit on ammattilaisten asia kyllä. Jotain on jumissa.

Vierailija kirjoitti:

Menetin ystäväni, joka oli muuttanut toiseen maahan. En päässyt korona-aikana katsomaan tai hautajaisiin. Surulleni ei ollut tilaa. Se jäi kaihertamaan. Nytkin tuntuu kuin olisi terävä kivi sydämessä.

Onko tämä ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monilla paikkakunnilla on ilmaisia sururyhmiä, joissa voi puhua ja saada vertaistukea. 

Sururyhmät ovat paskaa. Ne ovat polarisoituneita, ja siellä pitää kuunnella muiden tarinoita. Ei siitä mitään vertaistukea saa.

Kun käsi pesee kättä, se puhdistuu itsekin. Toki jos itse haluaa olla koko ajan kaiken huomion keskipiste, kaikki tällainen missä pitäisi huomioida muitakin, on myrkkyä. No kukin tavallaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin metsän puille. Jaksoivat kuunnella. Kokeile sinäkin.

Mitä? Jos pappi ei osaa auttaa, niin kuinka puu osaisi?

Ihmisillä on energiakenttä, puilla on energiakenttä. Ap:lla on energiakenttä. Ei tarvitse osata puhua, riittää kun osaa tuntea

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aivan tavallista, ettei läheisen kuolemasta pääse yli vuodessa.

Ei kai kyse ole varsinaisesta ylipääsemisestä vaan siitä, että ilmeisesti ap haluaa edelleen kelata menetystään niin paljon ihmisille, että ovat kyllästyneet kuuntelemaan. Lisäksi auttavat puhelimet, seurakunnat ym kokeiltu eikä ole saanut "surusta parantavaa" näkökulmaa ja apua mistään. En siis oikein ymmärrä, mitä ap odottaa muilta ihmisiltä?? 

 

Eipä tuo auttavien puhelimien ja seurakuntien tarjoama keskusteluapu ole yleensä kovin tasokasta. Terapiasta kyllä saattaa olla apua, jos terapeutti on hyvä.

Aika auttaa.

Minua auttoivat unet, joissa juttelin edesmenneiden kanssa. He voivat hyvin ja heidän ympärillään oli valoa.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos et todellisuudessa ole kiinnostunut siitä ystävästäsi tai oikeastaan sure lainkaan? Kuoleman varjolla vain pääset jaapottamaan itsestäsi. Kaikki huomaa sen, jopa ammattilaiset, ja kyllästyy sinuun.

Ei kukaan muu voi tietää miten toinen suree ja millä aikataululla. Joskus voimakkaimmat tunteet tulevat vasta myöhemmin. Mulla itselläni oli ainakin niin että aluksi olin shokissa ja jatkoin vain elämää mutta noin puoli vuotta kuoleman jälkeen iski suru voimakkaimmin.

Kokeile kirjoittamista. Kirjoittaminen on tehokas keino käsitellä ajatuksia ja tunteita. Sitä käytetään jopa traumojen käsittelyssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin metsän puille. Jaksoivat kuunnella. Kokeile sinäkin.

Mitä? Jos pappi ei osaa auttaa, niin kuinka puu osaisi?

Puu osaa olla läsnä ja pysyä hiljaa. Niin kauan kuin tarvitaan. Pappi ei osaa eikä pysty.

Taatusti pappi osaa olla läsnä ja kuunnella hiljaa. He ovat surutyön ammattilaisia, joiden työhön kuuluu vainajien siunaaminen ja ottaminen osaa läheisten suruun. He kohtaavat työssään hyvinkin järkyttäviä kohtaloita ihmispoloille.

Papit ovat teeskentelyn, valheen ja ulkokultaisuuden mestareita.

Erinomaisia näyttelijöitä ja manipulaattoreita, jotka osaavat teeskennellä inhimillisiä tuntemuksia. Todellisuudessa he eivät välitä kanssaihmistään pätkääkään, kivikova sydän ja sysimusta sielu ulkokultaiseen kuoreen verhottuna.

Pappi on viimeinen ihmsiryhmä kenen puoleen käännyn hädässä. Heidän näkemisensäkin laukaisee pahoinvoinnin aallon. Hyi stna!!!

Vierailija kirjoitti:

Surun arvellaan kestävän parisen vuotta ja sitten sen pitäisi vähän helpottaa, kun on eri juhlapyhät ja vuodenajat käyty jonkun kerran läpi. Ikävään ja suruun tottuu. Jos oma tunne ja tilanne ei yhtään helpota sen alkaa sitten olemaan jo enemmän apua vaativaa aikaa ja ettei muuttuisi masennukseksi. 

Toista suree tottakai vuosia, mutta elämäkin valtaa paikkaansa.

Riippuen ystäväsi kuolintavasta on myös surujärjestöjä ja joita voit etsiä netistä. Sillä nimellä.

Tutustu mus sutututkija Mari Pulkkisen teoksiin ja käy kuuntelemassa luento, jos sattuisi olemaan sinua lähellä.

Nyt hiljaa siellä. Mari Pulkkinen puhuu päättymättömästä ja kokonaisvaltaisesta surusta, eikä hän missään, ikinä vaadi että surun olisi mentävä ohi tai että siitä pitäisi päästä eroon. Suru on olemisen tila.

Vierailija kirjoitti:

Puhu tekoälylle. Tämä ei ole vitsi. Se ehdottaa näkökulmia sekunnissa kun vain kysyy. Siitä saattaisi olla jotain apua ensi hätään.

Mistä tällainen tekoäly löytyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin metsän puille. Jaksoivat kuunnella. Kokeile sinäkin.

Minulle ei riitä pelkkä kuunteleminen vaan haluaisin sellaisen keskustelukumppanin, joka toisi keskusteluun jotain uusia ajatuksia ja näkökulmia, sellaisia joita en itse tule ajatelleeksi.

Ap

Kuule, et pysty rationalisoimaan ja ajattelemaan surua pois. Näin se vaan on. Se on paljon syvempi ja primitiivisempi asia, eikä monille sen aspekteille ole edes sanoja. Se on tunnettava ja juuri tuo että yrität joka kerta ohjata tuntemisen sijaan huomiosi papatukseen, estää sitä surua etenemästä ja poistumasta kehostasi. Puhuminen ohjaa aivojen toimintaa eri aivoalueelle, kuin mitä tunnehaavojen paraneminen vaatii

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sun suru on edelleen niin voimakasta, että haluat purkaa sitä jollekin? Etkö voisi pikku hiljaa siirtyä surun tieltä kohti muistojem tietä? Ei se ystävä lakkaa olemasta sun mielessä vaikka et enää surisikaan häntä. Muistot kantaa ja niiden ajatteleminen pitää ystävän lähellä. Jos oikein välillä ahdistaa, niin metsään huutamaan tai kirjoitat pahan olon pois.

Sulla on kaikki hyvin, kun osaat noin neuvoa. Tuskin kukaan on läheltäsi kuollut. 

Todellakin olen menettänyt! Saattohoidin rakkaan äitini, jonka menetin aivan liian aikaisin. Vuosi on kuitenkin mun mielestä aika pitkä aika surra niin voimakkaasti, että läheiset selvästi kuormittuvat asian puhumisesta. Siksi kehotin ap:ta pohtimaan suruaan ja ehkä pikku hiljaa vaihtamaan näkökulmaa suruun, esim hyvien asioiden muistelemisella.

Hyviin muistoihin pakeneminen ei korvaa surua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhu tekoälylle. Tämä ei ole vitsi. Se ehdottaa näkökulmia sekunnissa kun vain kysyy. Siitä saattaisi olla jotain apua ensi hätään.

Mistä tällainen tekoäly löytyy?

ChatGPT -sovellus