Masentuneet/uupuneet, mistä saatte mielihyvää?

Vierailija kirjoitti:

Siitä että poistin käytöstä Facebook- ja Instagram-tilit. En vertaa omaa elämääni kenekään muun elämään.

Tajusin että nuo olivat juurisyyt masennukselle ja ahdistukselle.

Elämä hymyilee jälleen kun elän, enkä roiku somessa. Välillä käyn täällä lukaisemassa juttuja :)

 

 

Itse en koskaan edes ole ollut somessa mutta silti masentaa, ahdistaa ja uuvuttaa oma elämä kun se on kaikilla tavoilla ihan vääränlaista itselle. Kaikki on ollut aina hirveää tahkoamista ja sellaista juoksuhiekassa tarpomista, ettei pääse kuin korkeintaan syvemmälle siihen sontaan vaikka kuinka yrittäisi päästä eteenpäin. Joskus aiemmin sitä onnistui vielä pettämään itseään kuvittelemalla että se oikea, oma elämä olisi vaan jotenkin pausella sen aikaa, kun elämä on vääränlaista ja siitä puuttuu ne itselle mieluisat ja oikeat elementit eikä elämä kuluisi tuona aikana ihan haaskuun. Ja toisaalta myös uskotteli, ettei elämän kuulu ollakaan helppoa tai mukavaa millään tavoin vaan se on just ihan normaalia kun kaiken saa tehdä hampaat irvessä ja sekin kaikki on just sellaista mikä ei kiinnosta yhtään.

Jälkeenpäin sitten sen tajusi, että elämä ei tosiaan odota kuten myös sen, että tuo kaikessa tahkoaminen ja sellainen vastakarvaisuus oli just elämän ja maailman tapa kertoa, että nyt teet itseäsi vastaan ja tämä ei ole sinulle hyväksi. Harmittaa vietävästi, että tuolloin hukkasi ihan hirvittävän määrän energiaa siihen kaikkeen mitä ei edes olisi elämässään halunnut olevan, mutta jostain se kaikki siihen vaan oli ilmaantunut.

Enää en jaksa oikein mitään ja varsinkaan kun ei enää ehdi edes saavuttaa sitä sellaista loppuelämääkään millaisen olisi halunnut.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En enää mistään. Kela hylkäsi näkemättä ja kuulematta sairauspäiväraha hakemuksen, menee vaivalla laitettu talo ja oikeastaan aivan kaikki muukin vasaran alle. Tarkoitus oli tietenkin kuntoutua nopeasti takaisin töihin -> en tule kuntoutumaan enää koskaan, se tästä seuraa.

Jotenkin onnistun vielä teeskentelemään lapsille.

Tuo ei kyllä pidä paikkaansa. Kela EI hylkää yhtään hakemusta, mikäli sinulla on lääkärintodistus, joten nyt on jostain omasta väärinkäytöksestäsi kysymys. Tiedän asioista, joten Kela vaatii toki lääkärintodistuksen, mutta Kelan tehtävä ei ole nähdä, kuulla tai päättää sinun terveydestäsi. Jos nyt et viitsisi sentään aivan jonnin joutavaa laukoa, jotkut pian uskovat sinua.

Kela hylkää tuhansia hakemuksia vuosittain vaikka olisi useita lääkäreiden lausuntoja ja todistuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päikkärit peiton alla, halityyny sylissä ja taustalla drone-musiikkia. Tulee yleensä semmoinen rauhallinen ja sisältä lämmin, turvallinen olo.

 

 

 

Täytyy kokeilla ihan koko comboa ja paremmalla ajalla, mutta nyt kuuntelin ihan vaan youtubesta ekaa mitä tarjosi ja jotenkin siitä tuli vähän pelottavakin olo kun tuli tunne kuin olisi jossain avaruudessa leijailemassa romun keskellä.

 

Suoraan Droneen voi olla ehkä aika hyppäys, mutta voin suositella itse bändiä nimeltä Earth.

sanoisin tämän olevan se helpoiten kuunneltavin albumi. Instrumentaalinen jossa hivenen länkkärielokuvien fiilistä.

tämä taas on hiukan "rockimpaa", mutta silti aika minimalistista ja tempo ei päätä huimaa.

kys. bändin debyytti taas on "lähimpänä" metalli-musiikkia. Erittäin hidasta ja minimalistista, mutta jos tykkäät alavireisestä, "tummasta", "paksusta" soundista on tämä yksi parhaimpia. Jos jostain syystä tästä levystä tykkäät niin vastaavanlaista musiikkia tekee bändi nimeltä Sun O)))

 

 

 

Elokuvista, kirjoista. Hyvistä siis.

En lainaa suotta pitkää viestiä, mutta kiitos sinulle joka jaksoit kaivaa musavinkkejä minulle joka vähän pelästyinkin sitä "avaruussaundia" kun tuota drone-musiikkia googlasin kuunneltavaksi.

Tuo tummuus ainakin ajatuksena tuntuu mieleiseltä ja samoin tuo länkkäritunnelma mistä mainitsit. Pistän kummatkin kuunteluun ihan ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Jos menee ulos luontoon, vaikka rannalle, niin siitä saattaa tulla hiukan parempi olo.

 

 

Sama paitsi ei minnekään uimarannalle eikä varsinkaan aurinkoisena kesäpäivänä vaan jonnekin luonnonrauhassa olevalle rannalle missä on ihana hiljaisuus eikä mitään ihmisen tuottamaa ääntä kuulu edes etäämmältä. Siellä sielu lepää ja tulee hyvä olo kun istuu ihan vaan vaikka rantakivellä ja katselee kaukaisuuteen.

Vastauksena otsikon kysymykseen: enpä oikeastaan mistään enää. Yli kolmen vuosikymmenen kokemuksella mielihyvää tulee enää vain siitä, että kuolema ei ole enää niin kaukana kuin ennen.

Ja siitä tiedosta, että ns exit-annos on hamstrattu kaapin perälle.

Mua auttais, jos voisin olla muutaman päivän ihan yksin. Tai siis vaikka jossain kaupunkilomalla yksin ihmisten parissa. Ei tarvitsisi jutella, saisin ajatella keskeneräiset ajatukseni "valmiiksi". Ei tarvitsisi huolehtia perheen asioista. Joku muu tekisi kaiken. Mä vain hetken aikaa tuntisin eläväni, ehkä joisin vähän alkoholia, ehkä söisin hyvää ruokaa, ehkä näkisin kauniita asioita, rakennuksia ja maisemia, ehkä unohtaisin itseni.

Olen tosin enemmänkin ehkä kyllästynyt ja näköalaton kuin masentunut tai varsinaisen uupunut. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle se olisi muut ihmiset. Ihan ehdottomasti. Lapsuudestakin muistan parhaiten ja onnellisimpina aikoina ne hetket kun oli paljon sukua koolla ja lähellä ihan siinä tavallisessa arjessa ja tuttuja ihmisiä näki ihan kauppareissullakin ja niiden kanssa höpistiin se pari sanaa.

Kaipaan tuollaista arkisosiaalisuutta elämääni.

Minulla sama. Mutta tuo ei ole tehtävissä omin voimin.

 

 

Vierailija kirjoitti:

Mua auttais, jos voisin olla muutaman päivän ihan yksin. Tai siis vaikka jossain kaupunkilomalla yksin ihmisten parissa. Ei tarvitsisi jutella, saisin ajatella keskeneräiset ajatukseni "valmiiksi". Ei tarvitsisi huolehtia perheen asioista. Joku muu tekisi kaiken. Mä vain hetken aikaa tuntisin eläväni, ehkä joisin vähän alkoholia, ehkä söisin hyvää ruokaa, ehkä näkisin kauniita asioita, rakennuksia ja maisemia, ehkä unohtaisin itseni.

Olen tosin enemmänkin ehkä kyllästynyt ja näköalaton kuin masentunut tai varsinaisen uupunut. 

Sinun pitäisi ehdottomasti järjestää itsellesi vapaa viikonloppu ainakin pari kertaa vuodessa tai nyt akuutisti useamminkin.

 

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää muuten se, kun masentunutta neuvotaan tekemään asioita mistä saa mielihyvää, jotta toipuisi masennuksesta. Sitten olet silleen, että "ai niin kuin mitä?!" "Tästä ja tuosta tulee hyvä mieli, tee sinäkin niitä parannut." Juu, ei tule.

 

 

Tai se, että ihmetellään silmiä pyöritellen miksi masentunut ei vain muuta elämäänsä koska sehän on naps vaan kun korjaa sen tai tuon asian. Sitä ei ymmärretä ollenkaan, että masentuneena ei ole niitä voimavaroja edes siihen normaaliin arkeen eikä myöskään sitä, että uupumus / masennus hiipii ja hivuttautuu hiljokseen elämään eli ei sitä vain yhtäkkiä jonain aamuna herää masentuneena. Ne voimavarat on olleet jo pitkään koetuksella eikä etenkään se itselle vääränlainen elämä mitenkään "ilmaiseksi" tule vaan sen eteen sitä vasta tarvitseekin jaksamista arjessa.

 

Vierailija kirjoitti:

Minua taas auttaa se, että kesä on kääntynyt loppupuolelle. Elo ja syyskuussa voin yleensä paremmin. Ehkä silloin putoaa jokin "kesällä pitää kokea, nähdä ja tehdä" taakka pois harteilta. Illat pimenevät, mutta ei vielä liikaa, nukkuminen paranee. Ilma raikastuu, ei ole enää niin kuuma. Syksyn kauniit värit ilahduttavat. Ulkoilu on mukavampaa kuin keväällä, jolloin katu ja siitepölyt, siitepölyt vaivaavat liki juhannukseen, sitten hyttyset. Nyt ei ole enää juurikaan hyttysiäkään.

Ehkä elo- ja syyskuussa tulee huomaamatta syötyä terveellisemmin, kun kotimaiset kasvikset halpoja. Viinimarjoja pihasta nyt suoraan jugurttiin/puuroon. 

 

 

 

Oispa edes se oma piha ja viinimarjapensaita..

Uinti piristää aina. Vajosin pandemiatalvina tosi pohjalle kun oli elämässä samanaikaisesti pari henkilökohtaistakin kriisiä, enkä päässyt tekemään sitä ainoaa asiaa joka helpottaa. 

Kaljasta. Mutta sitten sitä menee reippaasti. Js taas masentaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen kun tietäisi. Nyt tuli oikein extra-alakulo kun tajusi, että kesä on jo niin pitkällä / lopussa että koulut on jo alkamassa enkä itse ehtinyt mukaan koko kesään vaan jotenkin sitä lamaantui neljän seinän sisälle. Tää on niin tätä, että kaikenlaista tekemistä on mielessä (siis ihan pieniä tavisjuttuja, ei mitään hienouksia) mutta jotenkin sen kuitenkin missaa tai ne jää vaan aikomiseksi ja sitten se tilaisuus onkin jo ohi. Niin kuin nyt tämä kesäkin josta on vaan rippeet enää jäljellä ja esim tänään tuntuu ja näyttää enemmänkin syksyltä.

Minulla sama. Tuntuu, että kesä ei tullutkaan. Olin odottanut sitä ja kuvitellut vaikka mitä ja toukokuussa masennus paheni. Yritän sanoa itselleni, että se nyt oli vain yksi kesä, ei maailmanloppu. Ja yritän miettiä, että on varmasti ainakin jotain pieniä hyviä hetkiä ollut pakko olla.

 

 

 

 

Itselläni toimi joskus aiemmin / nuorempana tuo vakuuttelu kuinka tämä oli nyt vaan yksi kesä ja seuraava on sitten varmasti jo parempi. Ja kissanviikset!

Pahemmaksihan tämä vaan menee ja taas meni yksi kesä ihan huomaamatta ja humps vaan ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin, kun jaksan laulaa, niin klassisesta laulusta.

Joo, ja myös sellainen hymisevä/meditoiva äänenkäyttö lievittää masennusta klassisen laulun ja kuorolaulun lisäksi.

 

 

 

Oho, voiko olla, että kroppa on niin viisas että ottaa käyttöön näitä korjaavia konsteja ihan omin lupineen? Meinaan, että olen tässä nyt parin viime kuukauden aikana havahtunut siihen että hymisen ja hyräilen aika usein jotain ukkonooaa tai vastaavaa lastenlaulua. Täydellisen epämusikaalisena en siis tunnista edes kappaletta ja siksikin tuo hyräilemään herkeäminen on kummastuttanut kovin, koska en laulanut ikinä mukana edes silloin kun vielä siedin musiikkia ja sitä tuli kuunneltua. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin, kun jaksan laulaa, niin klassisesta laulusta.

Joo, ja myös sellainen hymisevä/meditoiva äänenkäyttö lievittää masennusta klassisen laulun ja kuorolaulun lisäksi.

 

 

 

Oho, voiko olla, että kroppa on niin viisas että ottaa käyttöön näitä korjaavia konsteja ihan omin lupineen? Meinaan, että olen tässä nyt parin viime kuukauden aikana havahtunut siihen että hymisen ja hyräilen aika usein jotain ukkonooaa tai vastaavaa lastenlaulua. Täydellisen epämusikaalisena en siis tunnista edes kappaletta ja siksikin tuo hyräilemään herkeäminen on kummastuttanut kovin, koska en laulanut ikinä mukana edes silloin kun vielä siedin musiikkia ja sitä tuli kuunneltua. 

Uskon, että on. Siksi annan itseni tehdä kaikki liilkeet ja äänet, joita keho pinnalle nostaa, enkä tukahduta niitä, että olisin "asiallinen ja fiksu". Trauma purkautuu minulla liikkeenä ja kosketuksena. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vastauksena otsikon kysymykseen: enpä oikeastaan mistään enää. Yli kolmen vuosikymmenen kokemuksella mielihyvää tulee enää vain siitä, että kuolema ei ole enää niin kaukana kuin ennen.

Ja siitä tiedosta, että ns exit-annos on hamstrattu kaapin perälle.

 

 

Itse havahduin myös just eilen aamulla siihen lenkillä ollessani, että se on tasan 30 vuotta nyt kun asiat on menneet joko jatkuvasti pahemmaksi tai sitten jumittaneet ennallaan. Eikä tosiaan ole yrittämisen puutteesta kiinni tämä, vaikka tietenkin lopulta loppui energia, aika ja uskokin siihen, että elämä voisi vielä muuttua omannäköiseksi. Se kun ei riitä, että saa elämäänsä jotain omannäköisiä pikkujuttuja tai ymmärtää / uskaltaa vihdoin alkaa harrastamaan sitä mikä aina kiinnosti vaan myös niiden peruspalikoiden pitää olla oikeassa mallissa että se normiarki on sellaista perusmukavaa.

Ja kun ne alkoi jo nuorena (aikuisena) rakentumaan ihan väärään malliin niin ei sitä sitten enää ollutkaan mahdollista oikaista. Eikä etenkään enää sitten kun tämä vääränlainen elämä oli kuluttanut ihan liikaa energiaa ja lopulta syönyt elämänilon.

Aamulla jonkin aikaa heräämisen jälkeen on hyvä olla. Tai sellainen seesteinen. Silloin on mukavaa nauttia hiljaisuudesta, keittää kahvit, katsoa ikkunasta ja tuntea että asiat ovat aivan hyvin. Sitten se olo pian menee takaisin pohjamutiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin, kun jaksan laulaa, niin klassisesta laulusta.

Joo, ja myös sellainen hymisevä/meditoiva äänenkäyttö lievittää masennusta klassisen laulun ja kuorolaulun lisäksi.

 

 

 

Oho, voiko olla, että kroppa on niin viisas että ottaa käyttöön näitä korjaavia konsteja ihan omin lupineen? Meinaan, että olen tässä nyt parin viime kuukauden aikana havahtunut siihen että hymisen ja hyräilen aika usein jotain ukkonooaa tai vastaavaa lastenlaulua. Täydellisen epämusikaalisena en siis tunnista edes kappaletta ja siksikin tuo hyräilemään herkeäminen on kummastuttanut kovin, koska en laulanut ikinä mukana edes silloin kun vielä siedin musiikkia ja sitä tuli kuunneltua. 

 

 

Lisään vielä, että en tiedä tulee tuosta hyminähyräilystäni jotenkin parempi olo, mutta ei siitä ainakaan pahempi tule. Hieman kyllä hirvittääkin nämä (nykyisin puhun ääneen itsekseni tai siis jo jonkun pari vuotta ainakin), koska mitä ilmeisimminkin tämä totaaliyksinäisyys vaikuttaa elimistöön ja mieleen tavoilla joita en edes huomaa. Sitten kroppa vaan alkaa omatoimisesti ja ilman minkäänlaista tietoista päätöstä tekemään jotain korjaavia toimia ja sitten vaan yhtäkkiä siihen havahtuu, että kappas vaan minä se juttelen (ja nykyään hyräilenkin) seinille ja välillä käyn keskustelua kuin puhuisin toisen ihmisen kanssa. Vielä en sentään puhu toisenkin suulla, vaan olen hiljaa sen aikaa kun annan sille juttukaverilleni suunvuoron.

Kuulostaapas muuten hurjalta näin kirjoitettuna, kun oikoluin tekstistä ainakin pahimpia kirjoitusvirheitä veks.