Muita jotka ei ole koskaan saanut kumppanikseen sitä ihmistä, johon oli todella rakastunut?

En ole saanut edes sellaista jollaisen olisin oikeasti halunnut ja millainen olisi ollut itselleni aidosti sopiva elämänkumppani. Enää en mihinkään kädenlämpöiseen tyytymissuhteeseen ala vaan olen mieluummin yksin vaikka lopunikää kuin päivääkään sellaisen ihmisen kanssa joka ei jaa riittävän samankaltaista ajatus- ja arvomaailmaa sekä elämäntapaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole saanut edes sellaista jollaisen olisin oikeasti halunnut ja millainen olisi ollut itselleni aidosti sopiva elämänkumppani. Enää en mihinkään kädenlämpöiseen tyytymissuhteeseen ala vaan olen mieluummin yksin vaikka lopunikää kuin päivääkään sellaisen ihmisen kanssa joka ei jaa riittävän samankaltaista ajatus- ja arvomaailmaa sekä elämäntapaa.

Nykyisessä suhteessani meitä yhdistää rakkauden, ystävyyden ja huumorin lisäksi yhteinen arvomaailma, mutta intohimo puuttuu. Olemme hyvin varovaisia lähestymään fyysisesti toisiamme, kärsin siitä. Tuntuu kuin jotakin olisi kuollut sillä alueella. Arvomaailma, joka on alussa yhdistänyt, voi ajan kanssa kehittyä ja muuttua molemmilla vähän eri suuntiin. 

Hänellä johon nuorena rakastuin, on eri maailmankatsomus kuin minulla. Muuten meillä oli paljon yhteistä, arvomaailmassakin. Lisäksi oli intohimoa, yhteyttä. Nuorena en tiennyt, ettei koskaan tule enää vastaan hänen kaltaistaan ihmistä. Luovuin hänestä tietoisesti. Ajattelin, ettei hän voi olla minulle sopiva maailmankatsomuseron takia. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen kanssaan tuollaiset ja muut raja-aidat menettivät merkityksensä.

Sain lopulta juuri sen kenet minun kuuluikin saada enkä ole hetkeäkään haikaillut kenenkään toisen perään. Luojan kiitos en saanut ketään niistä, jotka olisin kovasti halunnut ja joiden vuoksi itkin silmät päästäni. Minulla kävi lopulta todella iso onni.

Vierailija kirjoitti:

En ole saanut ja osittain siksi, etten ole juuri edes yrittänyt. Jossain vaiheessa oli vallalla parisuhdepropaganda, jossa toitotettiin, että oikea on se, joka sinusta tykkää. Viis omista tunteistasi. Suhteen ei oikeastaan kuulu tuntua miltään, pelkkä kaveruus riittää. 

Näillä ohjeilla sitten valitsin kumppanini ja huonostihan niissä suhteissa meni. 

No onneksi voi nyt purkaa edes rakastajaansa niitä kaikkia haluja, jotka joskus jäivät kokematta. 

Jos oikeita olisivat kaikki, jotka tykkäävät jostakusta romanttisesti, menisi käytännössä mahdottomaksi. On niitä, jotka monet samanaikaisesti olisivat valmiita ottamaan puolisokseen. Ja vastaavasti heitä, jotka eivät kelpaa kellekään.

Joo. Oma vika kun en uskalla ottaa vieläkään selvää. 

Nuorempana pakenin laastarisuhteeseen ja erosin. Ei rakkaudessa tyydytä. Sitä joko on tai ei.

Ihastuin vaimooni ensisilmäyksellä ja rakastuinkin melko nopeasti. Toistakymmentä vuotta yhdessä ja kaksi lasta. Sitten hän jätti minut. Olin edelleen rakastunut.

Sen jälkeen olen lähinnä tyytynyt. Pari kovaa ihastumista ja yksi rakastuminenkin, mutta hekin jättivät minut.

Tyytymissuhteissa turvallisempi olo, kun ei välitä, vaikka tulisi jätetyksi. Siksi vain niitä jatkossa.

En tyytynyt vaimooni. Luulin rakastavani häntä, mutta kun tarpeeksi aikaa kului, tajusin etten rakastanutkaan häntä. Olimme molemmat 45-vuotiaita tuolloin. En halunnut jäädä rakkaudettomaan ja turhauttavaan suhteeseen, joten jätin hänet. Löysin mukavan uuden 20-vuotiaan tyttöystävän, jota uskon rakastavani vielä monen vuoden ajan. 

Rakastin yli kaiken yhtä naista (tai tyttöä silloin) kauan sitten. En koskaan uskaltanut lähestyä tuota ylimaallista olentoa vaikka muita tyttöjä uskalsinkin yrittää. En uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuuksia, vaikka nykyisin järjellä ymmärränkin, että hän oli tavallinen tyttö.

Näen vieläkin, vanhana miehenä, hänestä unia silloin tällöin kymmenien ja kymmenien vuosien jälkeen.

Melko surullista, mutta elämä on. Toisaalta oli hienoa kokea kaiken kattava rakastuminen. Tiedänpähän mitä se on.

Mä tapasin 4 vuotta sitten miehen jota kohtaan mun tunteet oln vahvemmat kun ketään kohtaan koskaan. Musta tuntuu edelleen et oon lapsesta etsinyt juuri häntä ja meidän ensimmäinen kohtaaminen oli jo sitä, että oltiin kun magneetit toisissamme kiinni. Koko ihmissuhteeseen on liittynyt vaikka mitä, mutta jos joku tietää mitä on kaksoisliekki suhteet niin oon aivan varma että tää on sitä. Pakko tosin sanoa, et ei se toksinen versio jolla jotkut oikeuttaa narsismia tai muuta huonoa kohtaloa. Mä uskon siihen et kaksoisliekki on toinen sielunpuolikas ja liekkisuhde on henkisen kasvun matka eikä romanttinen satutarina. 

Tästä on tosi vaikea puhua tälleen lyhyesti, mut uskon et me päädytään hänen kanssa vielä yhteen, muttei tässä elämässä vaikka en haluis mitään muuta niin paljon kun elää hänen kanssaan harmoniassa yhdessä. Ne tunteet meidän välillä on vaan niin intensiiviset ettei se toimi. Lisäks yhdessä olo on kun satumaa jossa kaikki muu unohtuu, se tuntuu epätodelliselta ja samalla niin oikeelta, kodikkaalta ja tuntee olevansa kokonainen. Fyysisesti on vaikea olla edes hetki koskematta toiseen vaikka aikaa viettäis pitkään yhdessä. Se miks en usko, että voitais olla tässä elämässä yhdessä johtuu siitä, että meidän elämät vie niin eri suuntiin. Hän on alotteleva artisti ja elämä on todella vapaata. Mä taas tarvitsen elämääni arjen tasapainoa.

Joka tapauksessa suhde on ollu on/off luonteinen ja viimeks ollaan nähty 2 vuotta sitten. Meillä on 3 todella kipeää "eroa" takana, vaikka kumpikaan ei oo satuttanut toista tahallaan. Ei oo mtn henkistä tai fyysistä väkivaltaa, mut omat vanhat käsittelemättömät traumat pomppaa aina jotenkin esiin kun ollaan muutama kuukausi yhdessä. Tai jokainen kerta ollaan aina pystytty olemaan vähän pidempään yhdessä, mutta silti. 

Tällä hetkellä meillä on jonkun näköset kaveri välit. Pidetään välillä yhteyttä viestitellen ja se sujuu pääasiassa hyvin. Molemmat kannustaa toisiaan omiin juttuihin ja kertoo esim olevansa ylpeitä toisistaan jos toinen saavuttaa jotain. Välillä on vaikeampaa kun hän haluaisi enemmän ja mä en. En usko, että se toimis ja mulla on ihan liikaa mitä menettää, koska mä oon löytänyt sen ihmisen kenen kanssa oon päättänyt jakaa tän elämän. Hänet koen sielunkumppanikseni. Siinä missä toi liekkisuhde on parasta ja pahinta samaan aikaan ja tunteet on aivan jäätävät kokoajan ja tuntuu et toisen kanssa oleminen lisää luovuutta ja työntää henkiseen kasvuun hirveetä vauhtia romuttamalla toimimattoman tieltään, niin mun nykyinen suhde on rauhallinen, turvallinen, helppo ja saan kehittyä rauhassa omaa tahtiani niinkun miehenikin, toisiamme tukien. 

Vähän ehkä sekavaa, mut tää eksä on jotain erilaista kun kukaan muu, mut tässä elämässä me jatketaan eri teitä

Minäkään en uskaltanut alkaa suhteeseen sen miehen kanssa, johon olin todella rakastunut, vaikka olisin saanut hänet. Ajattelin, että tämä on liian hyvää ollakseen totta ja että tulee vastaan vielä yhtä sopiva mies. Pelkäsin myös, että suhde loppuisi jossakin vaiheessa.

Miten kävi kun jätin todellisen rakkauteni? Seuraava suhde oli kauhea, mies oli henkisesti sairas. Se suhde murskasi minut kokonaan. Suhde oli myös molempien osalta tyytymistä. Sitä edeltävä rakkaus muutti minua niin, etten edes halunnut etsiä miestä niin, että olisin deittaillut useita miehiä. En ole koskaan kohdannut enää vastaavanlaista ihmistä ja hyväksyn sen, että se mitä meillä oli, oli ainutlaatuista ja sillä oli oma tarkoituksensa. Löysin lopulta hyvän miehen. Päädyin sekä miesvalinnassa että ammatti- ja työasioissa turvallisiin ja vakaisiin ratkaisuihin. Uskon, että epävakaa ja turvaton lapsuuteni ovat tehneet minusta hyvin turvallisuushakuisen.

Vierailija kirjoitti:

Rakastin yli kaiken yhtä naista (tai tyttöä silloin) kauan sitten. En koskaan uskaltanut lähestyä tuota ylimaallista olentoa vaikka muita tyttöjä uskalsinkin yrittää. En uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuuksia, vaikka nykyisin järjellä ymmärränkin, että hän oli tavallinen tyttö.

Näen vieläkin, vanhana miehenä, hänestä unia silloin tällöin kymmenien ja kymmenien vuosien jälkeen.

Melko surullista, mutta elämä on. Toisaalta oli hienoa kokea kaiken kattava rakastuminen. Tiedänpähän mitä se on.

Tiedät siis mitä on rakastaa haavekuvaa, fantasiaa. Täytit aukkokohdat omilla mielikuvillasi. Et tuntenut tyttöä millään tavoin, silloin et voi rakastaa. Syvä rakkaus vaatii kunnon tuntemisen ja puhumisen. Muuten rakastat ikäänkuin vain omaa fantasiaasi hänestä, kiiltokuvaa, joka harvoin vastaa todellisuutta.

Luin järkyttyneenä tätä ketjua. Miksi ihmiset ovat tyytyneet? Eihän siitä tule onni, että tyytyy johonkin mikä ei ole suurta rakkautta. Itse olen pitänyt tätä tärkeimpänä asiana elämässä. Sitä kautta olen opastanut omiakin lapsia, että menkää sen mukaan mitä sydän sanoo. Ja mielellään vielä niin, että odotatte, että olette edelleen sitä samaa mieltä. Näin on ainakin minulla onnistunut. 

Nuoruuden rakkaus oli ihanaa 16-22- vuotiaana. Sitten huomasin sen hiipuvan. Löysin pian uuden, elämäni rakkauden. Katseltiin toisiamme 10 vuotta ennenkuin olimme molemmat aivan varmoja, että tunne kestää. Nyt takana on yhteiseloa 34 vuotta ja elämme elämämme parasta aikaa. Ei mikään ole niin tärkeä tunne kuin oikea rakkaus molemmin puolin. Se auttaa elämän murheissa kaikkeen. 

Entäpä kun sitä rakkautta ei ole löytänyt? 

N58

Romanttinen rakkaus harvoin kestää samanlaisena läpi elämän.  Se on lähes mahdottomuus. Silti pelkkä fyysinen liekki ei kanna myöskään pitkään. Tasapaino siinä mitä kokee, tuntee ja kuinka vastuullisesti sitoudutaan, ne on kantavia palkkeja. Varsinkin jos halutaan perustaa perhe.

Sain juuri sen, johon rakastuin palavasti. 20 vuotta myöhemmin erosimme, minä ihmisrauniona. Hän oli hauska ja älykäs, mutta myös manipuloiva ja tunnekylmä, ja näki  ja arvotti minut suorituskykyni kautta, mitä kaikkea hyvää voin tehdä hänelle. Oli osannut esittää tavanomaisempaa henkilöä sen aikaa aluksi, että olin koukussa ja siitä kiristi ruuvia niin hitaasti, että en yhtään tajunnut missä mennään, kunnes eräänä päivänä heräsi täysin uupuneena. Nykyinen suhteeni alkoi ystävyydestä rakkaudeksi syventyen ja kaikki on parempaa, myös seksi. Tästä kultaisesta ihmisestä haluan pitää kiinni elämäni loppuun.

Mun avioliitto oli tällainen kiihkeän alun jälkeen, itsekin halusin kovasti hänet ja olin mielestäni rakastunut. Oli varmaan ihastusta ja fyysistä himoa, ei oikein sovittu kuitenkaan yhteen ja sitä kemiaa (jonka siis myöhemmin vasta tunnistin) ei lopulta ollut. Enemmän kaverilliset tunteet. Avioliitosta ja suhteesta oli mulle tyytymistä suuri osa, mies oli rakastunut ja piti minua elämän naisena. Toki myönsi jälkeenpäin että oltiin enemmän veli ja sisko kun pariskunta ja se oli tottumusta ehkä sitten häneltäkin. Todella raastavaa oli tästä kuviosta irrottautua mutta se oli pakko tehdä vaikka meillä oli lapsiakin, tai teinejä jo silloin. Kaikki meni ihan hyvin ja sovussa ja kumpikin uudessa suhteessa, lapset ykkössijalla kummallekin.

Tässä uudessa suhteessa onkin nyt sitten erittäin vahvat tunteet ja kemia molemminpuolin, sellainen rinta puristava herkkä rakkaus mikä jatkuu ja kasvaa vaan vaikka useita vuosia jo oltu yhdessä. Mies on paljon parempi monella tapaa (pienituloinen tosin kun sitä joku kummiskin miettii) kun olisin ikinä ajatellut ja olen ihan todella onnellinen. Harmittaa että tuo avioliitto meni noin mutta olen niin kiitollinen että saan tämän elämässäni kokea. 



Jaksakaa uskoa, se voi tulla vastaan kelle vaan! 

Ei ihmiseen voi rakastua jos ei seurustele sen kanssa. Pidit jotain komeaa miestä täydellisenä ja kuvittelit että olit rakastunut mutta olit rakastunut sen ulkonäköön. Et voi tuntea miestä jos sen kanssa ei seurustele, sen luonne voi olla vaikka kuinka kamala myöhemmin- Rakastumiseen voi mennä 2 vuottakin.

Vierailija kirjoitti:

Tyydyin 2-kymppisen ensimmäiseen naiseen, jonka kanssa oli paria kuukautta pitempi parisuhde. Ensimmäiset 5 vuotta rakastin häntä, seuraavat 15 olivat ihan ok ja viimeiset 5 vuotta olimme kämppäkavereita ja yhdessä lasten takia.

Nuo 25 vuotta opettivat minulle sen, minkälaisia ominaisuuksia naiselta haluan ja minkälaisen naisen kanssa en koskaan enää voisi olla parisuhteessa.

En ymmärrä,  siis ensimmäiset viisi vuotta rakastit naista, johon tyydyit?

Kysymys naisille:

Mistä johtuu että lähes aina kun nainen kuvailee hyvän luonteen omaavaa miestä niin samalla mainitaan myös että juuri häntä kohtaan ei tunneta seksuaalista halua?

Liittyykö tämä siihen että nainen voi tuntea seksuaalista halua vain ns. pahapoikiin eli tuollaisiin Porvoon poliisia mpujien kaltaisiin tyyppeihin?

Sitä kuulee tosi usein että naiset tuntee seksuaalista halua juuri niihin joiden luonne ei muuten ole yhteensopiva.

Tää on siitä huono, että toista voi idealisoida koko loppuelämänsä. Ei se.niin ihanaa olisi ollut.