Muita jotka ei ole koskaan saanut kumppanikseen sitä ihmistä, johon oli todella rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain sen miehen avioliittoon, johon olin umpirakastunut. Mutta hän ei ollutkaan umpirakastunut muhun näköjään. Ja niin se avioliitto päättyi siihen, että mies petti ja jätti. Avioliitto kesti kuiteski yli 15 vuotta.

Ootko siis varma, että tunne olisi ollut molemminpuolinen, jos olisit saanut elämäsi suuren rakkauden?

Nimittäin voinpa kertoa ihan kokemuksesta, että on aivan kammottavaa olla miehen kanssa avioliitossa, josta aavistat, että vain tyytyi suhun, kun ei saanut jotain toista. Se tunne on jotain aivan jäätävää. 

Olisitko sitten mieluummin itse tyytynyt mieheen, joka on umpirakastunut sinuun, mutta joka ei herätä sinussa sen kummempia tunteita?

No olisihan se mulle ollut helpompaa. On oikeasti kauheaa olla avioliitossa, jossa sua jäytää tunne, että suhun vain tyydyttiin

Terapeutit ovat puhuneet, että suhde ei toimi jos molemmat eivät ole yhtä rakastuneita tai mies rakastuneempi. 

tiedän tunteen TÄYSIN

Ja sitten aina sanotaan, että rimaa pitäisi laskea.. Pah, nostaahan sitä pitää ja reilusti.

Minäkin olen tällainen, vaikka aika vaikeaa se on myöntää. Toki jonkinlaista ihastumista ja välittämistä oli molemmissa pitkissä parisuhteissani, mutta ei mitään sellaista kuin olisin oikeasti toivonut. Jälkimmäisessä opin kyllä aikaa myöten rakastamaan, mutta toinen ei ja huonostihan siinäkin kävi. Enää en vastaaviin kädenlämpöisiin suhteisiin lähde, mieluummin olen loppuelämän yksin.

N44

Kävi ilmi, että ne piirteet joista pidin hänessä eniten, olivat myös ne piirteet jotka jarruttivat yhteenmenoa eniten.

Joskus sitä saa mitä pyytää, mutta ei sitä mitä haluaa.

Auts. En onneksi tässä kohtaa tunnista itseäni, sillä en ole ollut päivääkään parisuhteessa, mutta siitä huolimatta koen ymmärrystä sua kohtaan. Joskus miehet osaa olla tosi sinnikkäitä ja tuntuuhan se kivalta olla edes jollain tavalla haluttu. Mutta, oletko vain alusta lähtien päättänyt, että tyydytään nyt tähän, antamatta elämälle mahdollisuutta yllättää? Eihän kukaan voi ennustaa miten pitkään mikäkin kestää, mutta mun mielestä olisi reilua joko a) sanoa että joku ei ole omaa tyyppiä b) katsella tilannetta vähän aikaa rauhassa antaen tunteille tilaisuuden herätä itsekseen. Jos ei herää, niin sittenhän voi aina sanoa että joku ei vaan tunnu oikealta. Toki jos on heti fiilis että ei, niin sitten pitää olla reilu ja sanoa myös siitä.

N32

Tästä ketjustakin sen näkee, että parisuhde toimii paremmin silloin, jos mies on se joka tyytyy. Tuttavapiirini kaikki pitkät liitot ovat alkaneet siten, että nainen on rakastunut mieheen, joka on sitten lopulta suostunut suhteeseen. Päinvastaisesta kuviosta alkaneet liitot ovat kaikki hajonneet. 

Tyydyin 2-kymppisen ensimmäiseen naiseen, jonka kanssa oli paria kuukautta pitempi parisuhde. Ensimmäiset 5 vuotta rakastin häntä, seuraavat 15 olivat ihan ok ja viimeiset 5 vuotta olimme kämppäkavereita ja yhdessä lasten takia.

Nuo 25 vuotta opettivat minulle sen, minkälaisia ominaisuuksia naiselta haluan ja minkälaisen naisen kanssa en koskaan enää voisi olla parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain sen miehen avioliittoon, johon olin umpirakastunut. Mutta hän ei ollutkaan umpirakastunut muhun näköjään. Ja niin se avioliitto päättyi siihen, että mies petti ja jätti. Avioliitto kesti kuiteski yli 15 vuotta.

Ootko siis varma, että tunne olisi ollut molemminpuolinen, jos olisit saanut elämäsi suuren rakkauden?

Nimittäin voinpa kertoa ihan kokemuksesta, että on aivan kammottavaa olla miehen kanssa avioliitossa, josta aavistat, että vain tyytyi suhun, kun ei saanut jotain toista. Se tunne on jotain aivan jäätävää. 

Olisitko sitten mieluummin itse tyytynyt mieheen, joka on umpirakastunut sinuun, mutta joka ei herätä sinussa sen kummempia tunteita?

No olisihan se mulle ollut helpompaa. On oikeasti kauheaa olla avioliitossa, jossa sua jäytää tunne, että suhun vain tyydyttiin

Mistä tiedät? Samalla tavalla se jäätää, kun yrittää vuosikausia elää sellaisen kanssa, jota ei olisi oikeasti halunnut. Antaisin mitä vaan, jos saisin vaikka vain muutamaksi vuodeksi sen, jonka halusin.

En ikinä olisi tyytynyt, olisin pärjännyt yksinkin. Todella kusipäistä hommaa, tuskin se toinen tietää olevansa sekunda.

En ole ollut ikinä parisuhteessa sellaisen miehen kanssa jota kohtaan olisin tuntenut niin syvästi että voisin sanoa rakastaneeni. Ihastunut olen ollut joo, ehken jopa hetken huumassa rakastunutkin hieman, mutta en todellakaan ole rakastanut. Olen siis aina enemmän tai vähemmän tyytynyt ja myös minuun on tyydytty eli sellainen molemminpuolinen hullaantuminen ja rakastaminen on jäänyt kokematta vaikka sille kyllä olen antanut mahdollisuuden useammankin kerran.

Enkä myöskään ole niitä joka voisi kaukorakastaa jostain etäältä vaan tuo tunne vaatii itselläni sen, että tunnen ihmisen, olen hänen kanssaan tekemisissä ihan live-elämässä  ja kumpikin kohtelee toista arvostavasti ja kunnioituksella eli ns pitää kuin kukkaa kämmenellä. Mikään irvailu, ilkkuminen, negaaminen, arvostelu tai muukaan pahuus ei rakkauteen kuulu.

En siis ole koskaan saanut kumppanikseni ihmistä jota rakastan ja joka rakastaa samalla tavalla minua vaan kaikki suhteet on olleet enemmän tai vähemmän tyytymistä eikä sellaisessa eläminen onnistu kuin hetkellisesti. Se on jo alkujansa hyvin heikoilla kantimilla tuollainen suhde eikä siinä tietenkään olisi yhtään varaa sille, että se oma ja/tai toisen tyytyminen tulee esiin millään tavalla.

Opiskeluaikoina olin rakastunut yhteen tyttöön, mutta hän ei minuun. Lopulta myöhemmin tyydyin yhteen toiseen, josta tuli vaimoni ja lapsiakin on nykyään. Ihan OK elämää kuitenkin ollut.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä olisi tyytynyt, olisin pärjännyt yksinkin. Todella kusipäistä hommaa, tuskin se toinen tietää olevansa sekunda.

Aika monesti tietää. Käyhän se ilmi tästäkin ketjusta.

Tuossa muuten on varmasti vinha perä, että joko molempien pitää olla just yhtä rakastuneita tai sitten miehen se rakastuneempi jotta suhde voi toimia.

Näkeehän sen jo siitäkin, että kun mies on kiinnostuneempi/ihastuneempi jo siinä tutustumisvaiheessa mitä nainen niin kaikki menee mukavan smoothisti ja tapailu syvenee oikeaksi parisuhteeksi verrattuna siihen, että nainen se kiinnostuneempi/ihastuneempi. Silloin mies vaan venkoilee ja keksii syitä ja selityksiä miksi mikään ei käy mutta vakuuttaa kuitenkin olevansa ihan tosissaan ja kiinnostunut. Rakastan, rakastan.

Ihan jo sillä on iso ero kumpi tekee aloitteen. Nainen harvemmin lähtee edes ekoille treffeille jos mies ei yhtään hotsita, mutta miespä lähtee vaikka nainen ei hotsittaisikaan koska mies kuvittelee haistavansa tässä mahdollisuuden helppoon/varmaan seksiin.

Olisin saanut hänet, mutta pakenin. Seuraava suhde oli katastrofi, tyytymistä puolin ja toisin, miehellä erittäin pahoja ongelmia. Päädyin rauhalliseen ja luotettavaan suhteeseen, joka toimii arjessa. On rakkautta ja ystävyyttä, mutta ei intohimoa. Tämä oli mielestäni paras ja toimivin vaihtoehto, joka on kestänyt elämän kovat koetukset.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ina saanut sen, jonka olen halunnut. Ja suhteet ovat päättyneet jos/kun minä olen halunnut. Nyt minulla on kuitenkin mies, joka ei toitota minulle jatkuvsti rakastavansa minua, ja pelkään että hän vain tyytyy minuun. Hän väittää, ettei vain kuulu hänen tapoihinsa kehua, ihastella ja sanoa positiivisia asioita, kuten minä teen hänelle. Yritän uskoa häntä, mutta takaraivossa on aina pieni pelko, että jospa hän näyttäisi tunteita enemmän jollekin toiselle. 

Ymmärrän, olen samassa tilanteessa. Mutta miehesi voi olla ihan oikeasti tuollainen tunteista puhumaton. Näyttääkö hän rakkautensa eleillä tai tekoina? Se on tärkeämpää kuin sanat.

Olen ollut ihastunut elämäni aikana monet, monet kerrat, rakastunut kuitenkin vain yhteen mieheen, jota en saanut siitä huolimatta että vetovoima oli molemminpuolista. Ensimmäisellä kerralla tavatessamme hän oli juuri menossa naimisiin ensimmäisen vaimonsa kanssa, sitten seurasi pitkä aika, että emme nähneet lainkaan, ja kun tunteet leimahtivat vuosien päästä uudelleen, hän oli ehtinyt jo naimisiin ja perustaa perheen toisen vaimonsa kanssa.

Koko tämän ajan olin itse parisuhteen irvikuvassa miehen kanssa, johon olin aikanaan 18-vuotiaana tyytynyt. En ollut missään vaiheessa edes ihastunut kumppaniini, totuin vain häneen ajan mittaan, vaikka aluksi yritinkin vastustella, kun hän kietoi minut seittiinsä. Suhde oli umpisurkea, mutta eksä on todella taitava manipuloimaan. Oman kotitaustani vuoksi olin hänelle helppo uhri ja kesti 30 vuotta pyristellä irti siitä seitistä. Ei siinä ollut eksälläkään tunteita minua kohtaan, hän vain tarvitsi jonkun elämäänsä pitämään huolta hänestä ja kodista.

Nyt olen ollut yksin neljä vuotta, olen ottanut opikseni enkä aio enää tyytyä kehenkään.

Aina oon kumppanit itse valinnut, eikä suhteet oo siltikään onnistunut. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tällainen, vaikka aika vaikeaa se on myöntää. Toki jonkinlaista ihastumista ja välittämistä oli molemmissa pitkissä parisuhteissani, mutta ei mitään sellaista kuin olisin oikeasti toivonut. Jälkimmäisessä opin kyllä aikaa myöten rakastamaan, mutta toinen ei ja huonostihan siinäkin kävi. Enää en vastaaviin kädenlämpöisiin suhteisiin lähde, mieluummin olen loppuelämän yksin.

N44

Olen saman ikäinen kuin sinä mutta ajattelen toisin. Olen ollut umpirakastunut ja suhteessa. Huonosti kävi. Siksi mä en lähde enää suhteeseen umpirakastuneena. Sillloin on sokea mahdollisille red flageille. Haluan tunteiden kehittyvät ja syventyvän ajan kanssa.

Mä olen valitettavasti ja tyhmyyttäni ollut kolmesti suhteessa jossa kumpainenkin tyytyi ja sen perusteella sanon, että mies on se hanakampi tuomaan sitä omaa tyytymistään sekä sen aiheuttamaa tyytymättömyyttään julki.

Tyytyneen miehen mielestä sen yhtälailla tyytyneen naisen pitäisi olla jotenkin otettu siitä, että mies tyytyi häneen, koska ei saanut ketään mieleisempää ja siksi se yhtälailla tyytynyt nainen olisi miehen mielestä jossain kummallisessa ja ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Ihan kuin mies olisi tehnyt suurenkin uhrautumisen ja ainakin suuremman mitä nainen.

Näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä kuinka sitä edes alensi itseään tuolla tavoin ja tyytyi mieheen ja parisuhteeseen jollaisessa ei ollut kummallakaan hyvä olla eikä siinä olisi kummallakaan koskaan voinut hyvä ollakaan. Etenkin tuo viimeisin noista oli sellainen, että jos siitä en olisi pois lähtenyt niin ihan kumpi vaan olisi voinut päätyä lautoihin ja toinen sitten rautoihin. Niin hyvin siinä lopulta kumpikin osasi toista ärsyttää etenkin kaljapäissään. Tosin se ero oli loppuun asti, että siinä missä minua sieppasi nimenomaan miehen luonne ja asenne niin mies keskittyi haukkumaan mun ulkonäköä, perhettä ja kavereita sekä lopulta myös h*orittelu tuli mukaan koska mikäs muukaan mä olla voisin kun olin kahden miehen kanssa häntä ennen parisuhteessa ollut..

Mies olisi tuota suhdetta halunnut jostain kumman syystä myös jatkaa vaikka h*0rana minua pitikin.

Huoh. Luulen että kaikki parisuhteet on lähes tuomittu epäonnistumaan koska arki on liian vaikeaa. Toisaalta ei se vaikuta rikkaillakaan niin helppoa olla..