Lapsi 40-vuotiaana, miten jaksoit kasvattaa lapsen aikuiseksi?

Minulla oli 39-vuotiaana kaksi taaperoa. Hyvin jaksoin. Tosin kolmatta lasta en enää olisi halunnut/jaksanut 40 vuotiaana. 

Itse halusin lapset yhdellä rytinällä kolmekymppisenä, nyt alkavat kaikki olla aikuisia. En olisi vanhempana moista jaksanut.

Oma äitini oli 42-vuotias, kun synnyin. Muistan vieläkin, kuinka outoa oli juhlia ala-asteella äitini viisikymppisiä. 90-luvun alussa äitini oli ns vanha äiti, nythän tuo ei ole ikä eikä mikään.

Äitini on nyt 80-vuotias ja onneksi vielä terve. Vähän kyllä kauhulla odotan, tuleeko vanhuuden vaivoja ja koska. Meillä on mieheni kanssa 5-, 7- ja 10-vuotiaat lapset, niin kyllä minulla on pelko, että tuleeko tässä muistisairas äiti myös hoidettavaksi. Kontrasti miehen puolen sukuun on suuri; anoppi on 65-vuotias ja hänen äitinsä kuoli viime vuonna 90-vuotiaana. 

Oman lapsuuteni muistan onnellisena eikä äiti ole koskaan valittanut, että olisi ollut raskasta. Mutta jotenkin tuo äidin ikä on vaikuttanut siihen, että päätin jo nuorena, että teen lapset ennen kuin täytän 35 ja näin myös toimin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun teette lapset nelikymppisinä ovat isovanhemmat jo iäkkäitä, olen yksi sellainen iäkäs isoäiti. Olen 70 v, lapsenlapset ovat maailman rakkaimmat, mutta millään en enää jaksaisi heitä pitkään hoitaa. Miniän kanssa tahtoo tulla ristirriitaa, hänen mielestään minun pitäisi ottaa lapsia usein yökylään. En jaksa ja siihen on miniän tyytyminen. Poikani onneksi asian ymmärtää. 

Sama kokemus on kahdella ystävälläni, toinen iloitsee lapsista mutta on myös iloinen, että asuvat kaukana, muutama kyläily vuodessa on kuulema ihan tarpeeksi. Toinen on ihan poikki, on sen luonteinen, ettei kehtaa sanoa poikansa perheelle, että liika on liikaa.

Ei niitä lapsia isovanhempien vuoksi tehdä. Sitä paitsi, kaikilla lapsilla ei ole isovanhempia ollenkaan eikä mikään takaa sitä, että he jaksavat tai haluavat hoitaa lastenlapsiaan, vaikka olisivat nuorempia. Nuoremmat isovanhem

Minulla oli yksi isovanhempi elossa, kun olin 1v. Hänkin kuoli kun olin 11v. En koe, että mitään vaille olisin jäänyt. Isovanhemmat korvautuivat muilla suhteilla. Kaikki isovanhemmat eivät myöskään ole eduksi perheelle. Ei lapsi kaipaa, mitä ei ole ollut ja lapselle rakkainta on vanhemmat. 

Sain lapsen 36-vuotiaana ja tuntui, että kaikki muut äidit oli nuorempia. 

En kyllä ajatellut noin kun sain kuopuksen 37-vuotiaana. Ei kyllä käynyt mielessäkään että siinä iässä olisi jotenkin liian vanha saatika vanha ollenkaan. Nuorihan 37 vielä on. Mainiosti on jaksettu, eihän tässä mitään vanhuksia nyt vielä olla. 

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini oli 42-vuotias, kun synnyin. Muistan vieläkin, kuinka outoa oli juhlia ala-asteella äitini viisikymppisiä. 90-luvun alussa äitini oli ns vanha äiti, nythän tuo ei ole ikä eikä mikään.

Äitini on nyt 80-vuotias ja onneksi vielä terve. Vähän kyllä kauhulla odotan, tuleeko vanhuuden vaivoja ja koska. Meillä on mieheni kanssa 5-, 7- ja 10-vuotiaat lapset, niin kyllä minulla on pelko, että tuleeko tässä muistisairas äiti myös hoidettavaksi. Kontrasti miehen puolen sukuun on suuri; anoppi on 65-vuotias ja hänen äitinsä kuoli viime vuonna 90-vuotiaana. 

Oman lapsuuteni muistan onnellisena eikä äiti ole koskaan valittanut, että olisi ollut raskasta. Mutta jotenkin tuo äidin ikä on vaikuttanut siihen, että päätin jo nuorena, että teen lapset ennen kuin täytän 35 ja näin myös toimin.

Ysärillä viisikymppiset näyttivätkin ihan erilaisilta kuin tänään. Jopa Hollywoodissa. 

Ilman muuta yritätte vauvaa, kerta vauvakuumetta pukkaa. Itse sain kolmannen lapsen 38v. Kaksi vanhempaa olivat silloin 10v ja 8v. Nyt on mukavaa, että kotona vielä asuu tämä nuorimmainen minun ja miehen lisäksi. Olen tosi onnellinen, että vielä uskalsimme yrittää ja saimme hänet elämäämme. 

Meillä isolla ikäerolla ja nyt vanhana nelikymppisenä hyvin jaksaa. :) 

itse olin 38v kun pitkän yrittämisen jälkeen tulin taas raskaaksi. Ekat 4kk oli raskasta koska tykkään nukkua, mutta se aika menee nopeasti. Paljonhan se riippuu lapsesta. Mutta sen huomasin, että kun itsellä on jo ikää vähän enemmän niin ei tarvitse stressata "täydellisestä" tai "vääränlaisesta" vanhemmuudesta.  Silloin tietää jo että vähempikin hösötys riittää. Ja toisaalta vanhemmat sisarukset on jo niin isoja että ne kyllä pärjäävät ja niistä on iso apu, jos vaan on välit kunnossa. Meillä on, ja se on ihanaa! 

Tsemppiä ap, älä anna muiden määrittää elämääsi, mitä sitten päätätkin. Lapset on ilon aihe! 

Sain ensimmäisen lapseni 24-vuotiaana ja toisen 40-vuotiaana. Sanoisin, että toisen kanssa olen ollut rauhallisempi ja enemmän läsnä. Ällikin on kasvanut melkoisesti ja rahavarat. Nyt olen 64-vuotias ja onnellinen molemmista lapsistani.

Kysyin äsken 24-vuotiaaltani, että onko joskus hävennyt vanhaa äitiään ja väitti ettei koskaan. Kyllä lapset myös nuorentavat ja pitävät aktiivisena. Suosittelen siis iltatähden hankkimista, jos vain se onnistuu. Pidän peukkuja!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä tee sitä! Olen 45v ja useampi ystäväni haksahtanut tähän. Monella oli jo lukiossa lapset ja vielä piti tehdä iltatähti!

Kylläpäs jääkin kiva muisto lukioikäisille lapsille lapsuuskodista kun vikat vuodet kotona saa kuunnella vauvan itkua ja auttaa äitiä sen hoidossa. Kummasti auttaa esim kirjoituksiin valmistautumusta! muista että ei se lasten määrä vaan laatu. Kasvata kunnialla edelliset aikuiseksi.

Omat lapseni kiitti minua henkilökohtaisesti etten pilannut heidän viimeisiä vuosia jotka asuvat kotona.

Mutta siis summa summarum: älä tee sitä. Mieti haluatko 5v päästä lojua kesälomalla viinilasi ja kirja kädessä autinkotuolilla esim Bahamalla vai haluatko olla jossain Puuhamaassa? Siivota yrjöjä takapenkiltä? Istua vielä jossain turhissa vasu-keskusteluissa?

Kiinnostaako 55veenä vastailla wilma-viesteihin? Samalla tulisi viikonlopuksi lapsenlapset hoi

 

Sain esikoiseni 36-vuotiaana ja salaa haaveilen vielä yhdestä lapsesta. Mieheni ei halua, lapsi oli hänelle jo kolmas ja ymmärrän häntä. En ole tekemässä miehen selän takana mitään asian eteen, mutta en myöskään suostuisi aborttiin jos vahinko sattuisi. Olin ehtinyt elämään matkustelut, pitkät illat jatkuen aamuöille, olen ehtinyt harrastaa vaikka mitä ja opiskella useamman ammatin, tehdä töitä. Ei ole juuri minkäänlaista hinkua baarielämää kohtaan, sillä loppua kohden se kaikki alkoi vain tuntua todella tyhjältä ja mitättömältä. Lapseni tuo enemmän merkitystä ja rakkautta elämääni kuin mikään muu asia koskaan aikaisemmin. Joo eihän tuo 2-vuotias uhmaikäinen aina mitään maailman helpointa seuraa ole, mutta oikeasti nautin siitä, miten saan näyttää maailmaa lapselleni, lukea satuja, ihmetellä asioita, luontoa, eläimiä. Tämä on ollut ehdottomasti elämäni parasta aikaa, vaikka vauvavuosi oli unettomuuden takia yhtä helvettiä toisina päivinä. Haluaisin niin kovasti vielä yhden lapsen, mutta tiedän etten aio miestäni siihen pakottaa. Lapsi tulee vahinkona, tai muusta syystä johtuvan eron ja uuden suhteen myötä. En aio erota tämän takia. Jos lapsi jää ainokaiseksi, niin hyväksyn sen, mutta ennemmin haluaisin yhden lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työelämässä pitäisi olla lähes 70-vuotiaaksi, mutta palstalla kaikki on toinen jalka haudassa jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Eläkeikä on korkea juuri siksi ettei sinne moni yllä.

Puhutko oikein kaikella 20-vuoden iän tuomalla kokemuksellasi? 

Vierailija kirjoitti:

Älä tee sitä! Olen 45v ja useampi ystäväni haksahtanut tähän. Monella oli jo lukiossa lapset ja vielä piti tehdä iltatähti!

Kylläpäs jääkin kiva muisto lukioikäisille lapsille lapsuuskodista kun vikat vuodet kotona saa kuunnella vauvan itkua ja auttaa äitiä sen hoidossa. Kummasti auttaa esim kirjoituksiin valmistautumusta! muista että ei se lasten määrä vaan laatu. Kasvata kunnialla edelliset aikuiseksi.

Omat lapseni kiitti minua henkilökohtaisesti etten pilannut heidän viimeisiä vuosia jotka asuvat kotona.

Mutta siis summa summarum: älä tee sitä. Mieti haluatko 5v päästä lojua kesälomalla viinilasi ja kirja kädessä autinkotuolilla esim Bahamalla vai haluatko olla jossain Puuhamaassa? Siivota yrjöjä takapenkiltä? Istua vielä jossain turhissa vasu-keskusteluissa?

Kiinnostaako 55veenä vastailla wilma-viesteihin? Samalla tulisi viikonlopuksi lapsenlapset hoitoon?

Meillä naisilla saa ja pitää olla

"Meillä naisilla saa ja pitää olla muutakin elämää kuin se vaipanvaihto"

No eikä pidä! Koska se on teidän naisten elämäntyö!

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini oli 42-vuotias, kun synnyin. Muistan vieläkin, kuinka outoa oli juhlia ala-asteella äitini viisikymppisiä. 90-luvun alussa äitini oli ns vanha äiti, nythän tuo ei ole ikä eikä mikään.

Äitini on nyt 80-vuotias ja onneksi vielä terve. Vähän kyllä kauhulla odotan, tuleeko vanhuuden vaivoja ja koska. Meillä on mieheni kanssa 5-, 7- ja 10-vuotiaat lapset, niin kyllä minulla on pelko, että tuleeko tässä muistisairas äiti myös hoidettavaksi. Kontrasti miehen puolen sukuun on suuri; anoppi on 65-vuotias ja hänen äitinsä kuoli viime vuonna 90-vuotiaana. 

Oman lapsuuteni muistan onnellisena eikä äiti ole koskaan valittanut, että olisi ollut raskasta. Mutta jotenkin tuo äidin ikä on vaikuttanut siihen, että päätin jo nuorena, että teen lapset ennen kuin täytän 35 ja näin myös toimin.

Mun äiti oli 39v kun synnyin ja häpesin lapsena sitä, että oli vanha äiti. Päätin, että teen lapset nuorena. En sit kuitenkaan ihan teiniäiti ollut vaan kolme lasta syntyneet kun olin 27- 34v. Ei mun äitikään koskaan valitellut, et ois raskasta tms. Pikkusiskoni syntyi vielä pari vuotta mua myöhemmin. Kiva, et oot saanu pitää äitisi ja saanut elää terveenä. Minun äiti sairasteli jo pitkään ja kuoli jo 67- vuotiaana. Äiti ei ehtinyt nähdä kuin yhden lapseni. Hoidin vauvaa / taaperoa ja sairasta äitiä. Äiti täyttäisi tänä vuonna 80v jos olisi saanut elää. 

Nyt vähän laskuopin kertausta. 20- vuotias voi olla jo omillaan pitkälti  ei niitä enää kasvateta

Tuo on hyvä pointti, että hyvällä tuurilla isommat sisarukset innostuvat olemaan pikkusen kanssa ja saa omaa aikaa välillä.

Olin 44 kun nuorin lapsi syntyi. Nyt hän on 11, joten aikuisuuteen on vielä matkaa. Vaikea silti kuvitella että mitään ihmeempiä jaksamisongelmia tulisi. Nyt ainakin jaksan ihan samalla tavalla kuin nuorempanakin, ja tuskin seuraavan vuosikymmenen aikana niin totaalista romahdusta tapahtuu ettenkö jaksaisikaan. Sitäpaitsi lapsi on jo nyt tosi omatoiminen. Helppoa on!

Pitäähän sitä työelämässäkin jaksaa vielä vuosikausia sen jälkeen kun nelikymppisenä saatu lapsi on jo aikuinen. Enemmän mä siitä oon huolissani miten jaksan töissä eläkeikään asti. 

Olen 36v, lapset 8 vuoden päästä molemmat täysi-ikäisiä. 

 

Mitä enemmän itselle tulee ikää, sitä vähemmän olen lapsia enää halunnut. Välillä tulee niitä olishan se ihanaa kokea se kaikki vielä kerran- kohtauksia. Mutta järjellä ajateltuna, ei, en taida tehdä enää lapsia. Olen tehnyt asiasta itselleni myös listan miksi ei kannata:

- pelkään että vammaudun tai kuolen synnytyksessä. Nuorena luotti homman herran haltuun ja siihen että nuorena keho toipuu kaikenlaisesta. Nykyään olen pelokkaampi. Ja mun lapset tarvitsee mua vielä. 



- pelkään, että lapsi on vammainen tai vakavasti sairas. En oikeasti usko, että jaksaisin sitä.

- pelkään että jään taas yksin. Exäni, lasteni isä jatkoi pitkälti omaa elämäänsä, kun lapset syntyi. Erottiin kun lapset oli 2v ja 6v. Ja hän oli mies, josta ei kukaan olis ikinä uskonut että mm. pettää ja taantuu lasten kanssa itse lasten tasolle. En myöskään rehellisesti sanottuna näe nykyisessä miehessäni isämateriaalia, vaikka ihana ja rakas onkin.

- haluan tarjota näille kahdelle jo olemassa olevalle lapselleni parasta mitä voin. Jos tulee kolmas, se vie aina väistämättä oman siivunsa; mun jaksamisesta, ajasta, huomiosta, rahasta, tilasta jne. 

- olen ollut jo 12 vuotta äiti, olen väsynyt. Olen ollut äiti lähes koko aikuisikäni. Se on ollut ihanaa ja uuvuttavaa. Lisäksi olen työkseni hoitanut ja hoidan muidenkin muksut. Nyt alkanut tuntua siltä, että kyllä mä voisin tehdä elämälläni jo muutakin kuin hoitaa lapsia. Valmistun vuoden päästä uuteen ammattiin, joten voisin hyvin panostaa tähän uuteen uraankin- sen sijaan että jäisin taas vanhempainvapaille ja aloittaisin vaipparallin uudestaan, jota seuraa päiväkotiralli infektiokierteineen jne. 

 

- joskus taidan haluta vauvan vaan siksi, että olis jotain mitä hoivata. Koska siihen minut on kasvatettu. Että olen hyvä ja arvokas kun hoivaan muita. Ja se unohtuu, että olen hyvä ja arvokas ihminen. vaikka keskittyisin välillä ihan vaan itseeni ja itseni hoitamiseen. 

 

- jos hyvin käy, saan lapsenlapsen tai lapsenlapsia, joihin voin keskittää energiani myöhemmin.