Tunnen olevani poikkeus ja vääränlainen, kun tykkään parisuhteesta, jossa ollaan kuin paita ja peppu

Niin oot poikkeus, vaikkei se tarkoita että on vääränlainen. Kuulostaa kammottavalta kuitenkin että olisi kuin kaksonen toisessa kiinni? Osa haluaa olla yksikkö ja elää myös itsenäisesti ajatellen, jopa mennen joskus yksin maisemaan, vaikka on toisen kanssa jotenkin. Ei se estä välillä olemasta kaksin. Muut (sinkut) voivat kokea olonsa ulkopuoliseksi jos pariskunta on kaksonen tai koko heidän perhekunta on kimppaa läpi elämän. Jotenkin ne välittävät vain toisistaan ja muut kuolkoot vaikka puutteeseen..? Höh.

Vierailija kirjoitti:

Niin oot poikkeus, vaikkei se tarkoita että on vääränlainen. Kuulostaa kammottavalta kuitenkin että olisi kuin kaksonen toisessa kiinni? Osa haluaa olla yksikkö ja elää myös itsenäisesti ajatellen, jopa mennen joskus yksin maisemaan, vaikka on toisen kanssa jotenkin. Ei se estä välillä olemasta kaksin. Muut (sinkut) voivat kokea olonsa ulkopuoliseksi jos pariskunta on kaksonen tai koko heidän perhekunta on kimppaa läpi elämän. Jotenkin ne välittävät vain toisistaan ja muut kuolkoot vaikka puutteeseen..? Höh.

Kammottavaa? Siis sunhan vaan ei kannata alkaa suhteeseen aloittajan kaltaisen kanssa. Turha muiden tapoja on kammoa.

Vaikeaa voi olla löytää mutta on meitä. Itse esim sinkkuaikana kysyi treffikavereilta yhden tärkeän kysymyksen, eli jos katsotaan leffaa, niin miten hän haluaa sitä katsoa? Omilla nojatuoleilla tai peräti omilla sohvilla, vai samalla sohvalla kainalokkain? En olisi jatkanut tapailua jos tyyppi olisi todennut että ehdottomasti omat sohvat oltava. Itse haluan kyhjätä kainalokkain ja läheisyys ja yhdessäolo on erittäin tärkeää. Olen onneksi omani löytänyt.

Lähinnä hassua miten jotkut kokee huonona asiana sen, että joku viihtyy puolisonsa, ehkä jopa lastensa isän/äidin kanssa. Onko eroperheet jo niin in?

Nosto

Oletkin poikkeus. Yleensä ihmiset tahtoo normaalin parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen suhde onnistuu vain ekstroverteilta.  Introvertit tarvitsevat omaa aikaa. 

 

Onko joku syy ettet viihdy yksin? Silloin joutuu vähän pakosta käsittelemään asioita omassa päässä?  

 

 

 

 

 

Ehei, olen nimenomaan introvertti. Mies on ainoa ihminen jonka kanssa voin ja haluan olla 24/7, ja muiden kanssa en haluaisi olla tekemisissä ollenkaan.

Sama mulla ääri-introvertillä. No, muutamaa hyvää ystävää on kiva nähdä muutaman kerran vuodessa.

Mä en enää ryhdykkään kuin sellaiseen parisuhteeseen, jossa toinen haluaa ja tykkää olla kanssani ja tehdä juttuja yhdessä. Priorisoi mut ja yhdessäolon.

"Onko tiiviistä suhteesta tykkäävä automaattisesti läheisriippuvainen?"

Ei todellakaan ole. Monissa ketjuissa minua ja miestä on (tuntemattomat) sanoneet läheisriippuvaisiksi, kun halutaan olla yhdessä kaikki mahdollinen aika, harrastetaan yhdessä, tavataan kavereita yhdessä, ei olla öitä erossa ellei ole pakko (työt) ja niin edelleen. 

Mutta nytkin mies on hakenut jatko-opintoihin ja jos sinne pääsee, on viikot toisella paikkakunnalla. Ei se kivaa ole, mutta sille ei nyt vaan voi mitään. Läheisriippuvainen tuskin edes kuvittelisi lähtevänsä, eikä toinen jäävänsä..

Vierailija kirjoitti:

Leskenä en ihan hirveästi suosittele sitoutumaan toiseen niin tiukasti, että jos puoliso sattuisi ennen aikojaan kuolemaan se ei ole maailmanloppu. Jäädessäni yksin olin kiitollinen siitä, että pidin avioliittomme ajan kiinni muutamista harrastuksistani ja ystävistäni. He olivat elämäni punainen lanka vaiheessa, jossa murruin täysin. Perhetuttumme hävisivät ja puolison sukulaiset eivät pitäneet enää yhteyttä. 25 vuotta elämää, josta jäi käteen vain kaipaus yksin.

Vanhemmillani oli ns ihanneavioliitto. He olivat toisensa ystävät ja touhusivat tosi paljon yhdessä. Puhuivat, nauroivat ja ajattelin aina, miten harvinaisen kiinteä ja ihana  suhde. isäni kuollessa äitini romahti täysin ja jäi lopuksi ikää ahdistuneeksi, masentuneeksi ja näki kaiken hyvin negatiivisesti. Me lapset teimme kaikkemme hänen eteensä, enemmänkin, ja äitimme on yhä pelkkä ihmisraunio neljän vuoden jälkeen isän kuolemasta. Hän ei vain halua enää elää.

Äitisi varmaan oli isäsi kanssa todella pitkään, eikö? On täysin normaalia että elämä tuntuu romahtavan kun toinen lähtee viereltä. Maailmakin ehtinyt muuttua täysin erilaiseksi siinä ajassa ja toiseen ollut luonnollista tukeutua. Vanhuksilla usein muutenkin kotona oleminen lisääntyy, en ainakaan itse tunne esim. 80-vuotiaita pariskuntia jotka tapaisivat erikseen ystäviä tai kiertäisivät harrastuksissa ilman puolisoa. Ihan normaalia. Ei toisen surua pidä kenenkään arvostella, tai tuomita loppuelämän olevan pilalla 🙄

Mä en oikein ymmärrä sitä ajatusta että pitäisi olla omat rahat, omat kaverit, omat harrastukset, siltä varalta että toinen kuolee ja sitten oletkin yksin. Kai nyt jokainen normaali ihminen tietää että jos mies on maksanut sähkölaskun ja mies kuolee, sähkölasku on sinun maksettava. Yhteinen harrastus jää vain sinun harrastukseksi, tai pitää keksiä uutta tekemistä. Ja kyllä minulla ne ystävätkin säilyisi, vaikka heitä nyt tavataankin pääasiassa puolisoiden mukana ollessa. 

En kertakaikkiaan näe mitään järkeä sellaisessa ajattelussa että mun täytyy nyt aloittaa OMA harrastus ja tavata ystäviäni YKSIN, koska mieheni voi kuolla. Wtf? 😂

Vierailija kirjoitti:

No se on ok siihen saakka kun toinen kuolee. En voi sietää niitä leskiä (useimmiten naisia) jotka sitten valittaa yksinäisyyttään. Kun tehtiin kaikki yhdessä ja mies vielä kaiken lisäksi hoiti raha-asiatkin yms niin hankalaa on. Oma valinta.

Niin, ihmisethän kuolevat. Jos jompi kumpi meistä kuolee, niin toinen jää yksin ja yksinäiseksi. Kaikki on tehty yhdessä jo vuosikymmeniä ja on oltu kuin paita ja peppu. Erossakin osataan olla ikävöinnistä huolimatta. Meilläkin mies on hoitanut raha-asiat, mutta eihän se tarkoita sitä, että minä en tietäisi mistään mitään tai että en osaisi raha-asioita hoitaa. 

^ Juuri näin. 

Päästyäni vihdoin eroon 15 vuoden tunnekylmästä liitosta löysin vuosi sitten kumppanin, jonka kanssa suhde tuntuu unelmalta.

Olin hämmentynyt, kun mies kaappasi minut syliinsä ensimmäisenä yhteisenä yönä. Aamulla hän halusi mennä yhdessä suihkuun. Hän halusi syödä aamupalan yhdessä, laittaa ruokaa yhdessä, viettää päivän kanssani ja mennä illalla yhtä aikaa nukkumaan. Kun olin elänyt lähes koko aikuisikäni läheisyyttä välttelevän miehen kanssa, minua suoraan sanottuna pelotti, onko suhde liian hyvä ollakseen totta. 

Olen tehnyt rakkaani kanssa vuoden aikana enemmän asioita yhdessä kuin exäni kanssa koskaan. Asiaa auttaa se, että täydennämme toisiamme ja jaamme samat mielenkiinnon kohteet. Olenkohan läheisriippuvainen, kun vihdoinkin tunnen eläväni sellaista elämää, joka on minulle tarkoitettu. Ainakin palstalla minut on sellaiseksi diagnosoitu, ja epävakaaksi myös, kun muutimme nopeasti samaan osoitteeseen. Pistää miettimään, kuinka erilaisia asioita haluamme tai saamme kumppaneiltamme. Jos tästä läheisyydestä säilyy alkuhurman jälkeen edes osa, olen silti valtavan onnellinen siitä, että löysin paidan tälle pepulle.

Tuli mieleeni... Kun jotkut tuomitsee sen heti pahaksi läheisriippuvuudeksi, kun joku viihtyy puolisonsa kanssa.

Vastaavastihan voidaan ajatella, että ne joilla on paljon sitä "omaa aikaa", ovat todella pahasti sitoutumiskammoisia.

Eikö! 😉

Luulen että on kyse harmituksesta kun toiset näyttävät viihtyvän yhdessä, kun tuomitaan läheisriippuvaisiksi, mustasukkaisiksi tms.

Minulle olisi suuri kauhistus jos toinen änkeäisi suihkuun kanssani! Minulla oli myös yksi suhde aikoinaan, jossa mies tosiaan vaati sitä ,että pitää mennä yhtäaikaa nukkumaan, juu kiitos ei. Oltiin vieläpä erirytmisiä, itse illan virkku toinen aamu virkku ja  joka vaati minuakin lähtemään juoksulenkille klo 0700, muuten olin ikävä ihminen joka ei "halua tehdä mitään yhdessä". Ei koskaan enää mutta me ihmiset  tosiaan olemme erilaisia.Hyvä jos löytää samanhenkisen.

Ei tuo ole harvinaista ollenkaan, olet vaan lähestynyt vääränlaisia miehiä. Hylkäämistraumaan kuuluu usein se että yritetään etsiä hyväksyntää niiltä joilla on tapana olla huomionsa suhteen ennalta-arvaamattomia tai muuten vältteleviä välistä. 

Vierailija kirjoitti:

Päästyäni vihdoin eroon 15 vuoden tunnekylmästä liitosta löysin vuosi sitten kumppanin, jonka kanssa suhde tuntuu unelmalta.

Olin hämmentynyt, kun mies kaappasi minut syliinsä ensimmäisenä yhteisenä yönä. Aamulla hän halusi mennä yhdessä suihkuun. Hän halusi syödä aamupalan yhdessä, laittaa ruokaa yhdessä, viettää päivän kanssani ja mennä illalla yhtä aikaa nukkumaan. Kun olin elänyt lähes koko aikuisikäni läheisyyttä välttelevän miehen kanssa, minua suoraan sanottuna pelotti, onko suhde liian hyvä ollakseen totta. 

Olen tehnyt rakkaani kanssa vuoden aikana enemmän asioita yhdessä kuin exäni kanssa koskaan. Asiaa auttaa se, että täydennämme toisiamme ja jaamme samat mielenkiinnon kohteet. Olenkohan läheisriippuvainen, kun vihdoinkin tunnen eläväni sellaista elämää, joka on minulle tarkoitettu. Ainakin palstalla minut on sellaiseksi diagnosoitu, ja epävakaaksi myös, kun muutimme nopeasti samaan osoitteeseen. Pi

Täytyy olla aika iso suihkutila, jotta sinne mahtuu mukavasti jonkun toisen kanssa. Tavallisessa kerrostaloasunnossa olisi mielestäni ihan liian ahdasta. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo on nimenomaan sitä läheisriippuvuutta. Tuollainen henkilöö saa toisen tuntemaan olonsa, kuin olisi kuristettu. Aina pitäisi olla vaan yhdessä eikä saisi olla oma itsensä ja tehdä omia juttuja enää. 

Ei yksinkertaisesti suhteet toimi, jos ei kykene olemaan myös itsenäinen ja yksikseen. 

 

Älähän nyt höpsi siellä kuristettu kai sitä nyt työelämässä ollaan työkavereiden ym. kanssa kolmasosa vuorokaudesta. Kohta puolivuosisataa meillä yhteielämää takana ja ah kuinka kivasti menee. Ystäviä on paljon ja sukuakin vielä elossa plus lapset perheineen!

Vierailija kirjoitti:

Et ole ap ainoa. Ei tämä miehenäkään ole helppoa, tuntuu että naiset pitävät minua liian naismaisena kun haluan viettää aikaa heidän kanssaan. 

Ai pitävät? Itse olen kuullut naisten (30-45v) valittavan päinvastaista.