Tunnen olevani poikkeus ja vääränlainen, kun tykkään parisuhteesta, jossa ollaan kuin paita ja peppu

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei varmaan löytyisi paita ja peppu -kumppania, koska mun mielestä olisi hyvin outoa, jos joku toinen olisi niin samanlainen kuin minä: olisi kiinnostunut täysin samoista asioista, haluaisi katsoa täysin samoja elokuvia kuin minä, harrastaa vain niitä asioita, joita minäkin, haluaisi siivota kuten minä, laittaa ruokaa kuten minä, kokata samoja ruokia kuin minä, herätä ja nousta samaan aikaan kuin minä, mennä nukkumaan samaan aikaan kuin minäkin....tuntuisi kummalliselta ja jotenkin epäilyttävältä.

 

Kukaan ei vain ole tässä keskustelussa kirjoittanut, että pariskunta olisi ihan samanlainen kaikessa, kiinnostunut täysin samoista asioista, haluaisi harrastaa vain samoja asioita tai herätä ja mennä nukkumaan aivan samaan aikaan jne. - se on vain sinun omaa lisäystä/liioitteluasi muiden kommentteihin. Mutta sinulla on varmaan syysi toimia noin.

Olin tukehtua alkuaikoina, kun kumppanillani oli kaikki aika maailmassa ja halusi viettää kaiken sen ajan kanssani. Luojan kiitos sai opiskelupaikan ja lopulta myös työpaikan opiskelun oheen ja heti valmistumisen jälkeen. Tuolla se nyt tekee huomisen tuplavuoron eväitä ja painuu kohta nukkumaan. Huomenna illalla mulla on luultavasti jo hieman ikävä, kun saan olla omissa oloissani tämän illan ja huomisen, ja jaksan sitten koko sunnuntain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan tosi tiiviisti oltu yhdessä alusta asti. Tykätään toistemme seurasta niin miksi viettäisimme aikaa erillämme. Mielestäni ei olla yhtään läheisriippuvaisia. En minä kannattele miestäni eikä hän minua. Voidaan hyvin olla erossa toisistamme jos niikseen on. Koen, että on tosi kiva kun olemme tosi läheisiä.

Hän ei ollut läheisriippuvainen, vaan riippuvainen persoona. Riippuvainen näyttää ja puhuu siitä, että tarvitsee toista. Läheisriippuvainen ei välttämättä tunnista omia tarpeitaan ollenkaan, vaan palvelee toista. 

Olen eri, mutta ihmettelen kehen oikein viittaat. Riippuvainen persoona on siis persoonallisuushäiriö eli olet aikamoisen diagnoosin tässä tarjoamassa pariskunnan osapuolille, jotka viihtyvät yhdessä.

Oletko miettinyt tarvettasi toimia noin? Läheisessä ihmissuht

Tässä puhutaan kyllä samasta pseudotieteestä kuin läheisriippuvuus, jonka kumppanina on riippuvuus. Diagnoosit ovat aivan eri asia. Enkä ole missään nimessä sanonut, että ne ovat riippuvaisia, jotka tykkäävät olla yhdessä. Tulkitset liikaa nyt jostain syystä puhettani. 

Minä olen puolisoni kanssa tällainen "paita ja peppu". Meillä on omaa ikaa ja omia harrastuksia, mutta vapaat ja lomat tykätään tehdä kaksin asioita paljon enemmän kuin keskimäärin ihmiset. Ei se ole riippuvuutta. 

Riippuvuus toisesta ilmenee juuri niin, ettei mihinkään päästäisi toista yksin ja toinen sallii sen, eikä huomio omia tunteitaan, koska on läheisriippuvainen. Näin kärjistetty esimerkki. 

"Tässä puhutaan kyllä samasta pseudotieteestä kuin läheisriippuvuus, jonka kumppanina on riippuvuus. Diagnoosit ovat aivan eri asia. Enkä ole missään nimessä sanonut, että ne ovat riippuvaisia, jotka tykkäävät olla yhdessä. Tulkitset liikaa nyt jostain syystä puhettani. "

Olen pahoillani, kun ymmärsin väärin. Kirjoitit riippuvaisesta persoonasta F60.7 eli kun käytit tuota virallista termiä, niin ajattelin sinun puhuvan tuosta nimenomaisesta persoonallisuushäiriöstä. Tuossa kuvaus siitä:

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/f607-riippuvainen-persoonallisuus

Läheisriippuvaisuus ei tosiaan ole mikään virallinen termi, se taitaa olla vain Tommy Hellstenin kirjasta Suomeen levinnyt muoti-ilmiö (tai mikä olisikaan sille oikea nimitys). Kirjoitin jo siitä aiemmin. "Läheisriippuvuuden" hoitaminen voi olla jopa hoitovirhe, koska ilmiön alle niputetaan aivan erilaisia asioita sivuuttaen samalla mahdollisesti vakavampia tiloja ja sairauksia, joiden kuuluisi saada tehokkaaksi todettua oikeaa hoitoa tai yhtä hyvin jotakin normaalia asiaa voidaan kutsua läheisriippuvuudeksi.

Tää on niin suomalainen termi tää läheisriippuvuus. 

Eikö voi vain viihtyä puolisonsa seurassa, keskustella kaikesta, tehdä kaikenlaista kimpassa ja kivaa on vuosienkin jälkeen. Mitä vikaa siinä on? Ei niin mitään. 

Eli, siis, vuoden karenssi ummessa ja pitää lähteä useasti hyvästä suhteesta, kun normit on tämä. Nuseksitaan vieraissa kun asiaan kuuluu. Tai sitten ulistaan kun ollaan taas sinkkuna?  Muuten et kuulu normaalien piiriin, niinkö?

Eikö läheisriippuvuus viittaa esim alkoholistin tai vastaavan puolisoon, joka ei lähde suhteesta koska on haitallisen mekanismin myötä riippuvainen puolisostaan? Ei se viittaa siihen miten paljon pariskunta viihtyy yhdessä. 

Minua naisena ahistaa tuommonen 24/7 kylykimyyry. Ei kiitos. Onneksi rakas on samanmoinen.

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin suomalainen termi tää läheisriippuvuus. 

Eikö voi vain viihtyä puolisonsa seurassa, keskustella kaikesta, tehdä kaikenlaista kimpassa ja kivaa on vuosienkin jälkeen. Mitä vikaa siinä on? Ei niin mitään. 

Eli, siis, vuoden karenssi ummessa ja pitää lähteä useasti hyvästä suhteesta, kun normit on tämä. Nuseksitaan vieraissa kun asiaan kuuluu. Tai sitten ulistaan kun ollaan taas sinkkuna?  Muuten et kuulu normaalien piiriin, niinkö?

Kyllä läheisriippuvuus on ihan oikea homma joka voi tuhota koko ihmisen elämän monella eri tavalla. Esimerkiksi pahimmasta päästä on parisuhdetarinat jossa läheisriippuvainen on tehnyt lapsia väkivaltaisen narsistin kanssa... Riskejä riittää oikeasti läheisriippuvainen elämässä.

Mutta kyllähän sitä termiä välillä aika kevyesti käytetään, niin kuin montaa muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin haluan sellaisen oikean suhteen jossa asutaan yhdessä ja tehdään asiat yhdessä, ei mikään fwb-suhde jossa nähdään ehkä joskus seksin takia.

Se minkä sinä luokittelet joksikin suhmuiseksi fwb-suhteeksi, saattaa olla jollekin aivan oikea ihmissuhde, joka tuo hänelle turvaa ja valtavasti iloa. 

Ihmissuhteen tärkeyttä ei mitata yhdessäolon määrällä tai yhteisellä omaisuudella. Eri asunnoissa asuvien rakkaus saattaa kukoistaa paljon paremmin kuin aviovuoteessa makaavien.

Jokainen suhde on erilainen ja jokaisen pitää löytää itselleen paras tapa elää. 

Samaahan minäkin nuorena halusin, sen sain ja hulluksihan siitä lopulta tuli. Nyt on taas oma elämä ja totean, ettei koskaan enää. Suhde olisi mukava, mutta molempien pitää seisoa omilla jaloillaan ja pitää omat elämänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Jotkut mieltävät sen ripustautumiseksi. Itse miellän, että haluan kuulua johonkin, olla "me".

Itse taas ihmettelen sitä, jos "me" lakkaa olemasta, jos menee jonnekin tai tekee jotain joskus ilman kumppania.

Itseäni ahdistaisi, jos kaikki pitäisi aina tehdä yhdessä. Olisi tosi outoa. En halua edes juuri rakastuneena mitään 24/7 yhdessäoloa. 

Tämä on vähän tympeää myös ulkopuolisen silmin. Itselläni on lapsuuden ystävä, joka on naimisissa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ovat kuin paita ja peppu, todella erinomainen ja onnellinen suhde. Mutta, jos menemme jonnekin ystävän kanssa, vaikka näyttelyyn tai teatteriesitykseen ja siitä syömään, puolison on ihan pakko laittaa viestiä JA soittaa sillä aikana. Viimeksi olimme museossa ja sen kierroksen aikana puoliso soitti iloissaan, kun oli löytänyt jotain aivan erityisen mahtavaa ja piti kertoa siitä heti. Jos ystäväni tulee kahville vaikka 1,5 tunniksi, sinäkin aikana on pakko pistää viestiä puolisolle tai soittaa, tai hän soittaa ja kysyy sitä ja tätä. Usein myös on käynyt niin, että sovitaan jostain ja puolisolta tuleekin viesti, että ei kun nyt täytyy lähteä hakemaan sieltä Ikeasta se olohuoneen pöytä, ja ystäväni lähtee silmät säihkyen sinne, että no nyt se pöytä Ikeasta.

Kyse ei ole mustasukkaisuudesta tai kyttäämisestä. Pariskunta on asunut aikoinaan pitkiäkin aikoja eri kaupungeissa ja toinen voisi huoletta lähteä maailman toiselle puolelle Ovat vaan niin paita ja peppu, että kaikki vapaa-aika on ns. yhteistä parisuhdeaikaa. Myös silloin, kun vietetään aikaa ystävän kanssa. Puoliso menee molemmilla aina ykköseksi, kuten pitäisikin, mutta ystävänä on kyllä tympeää, kun odotan tapaamista ja se puoliso tunkee sinne mukaan puhelimen välityksellä tavalla tai toisella.

Ei niin yksinkertainen asia ollenkaan. Olen ollut parisuhteessa jossa oltiin pitkään kuin paita ja peppu, mutta sitten minä aloin kaivata omaa tilaa, samaa pelleilyä kavereideni kanssa jota meillä oli ollut jo vuosia putkeen ennen kuin lähdin tuohon parisuhteeseen. No puoliso ei ottanutkaan sitä hyvällä. Jouduin taistelemaan aika paljon saadakseni omaa tilaa, ja olin tuolloin hyvin ahdistunut.

Seuraavaan parisuhteeseeni lähdin sillä asenteella, että nyt voimme olla kuin paita ja peppu. Mutta tämä nykyinen puolisoni sanoikin sitten suoraan että hän ei halua sitä! Että hän haluaa nähdä omia kavereitaan ihan ilman minua ja toivoo myös minun osaavan viettää laatuaikaa ilman häntä. Tämäkin oli minulle vaikeaa, koska alitajuisesti toistin aiemmassa suhteessani oppimaani mallia siitä, että minun täytyy olla aina puolisoni saavutettavissa ja valmis joustamaan omista menoistani hänen tähtensä. Mutta nykyään osaan jo järjestää itselleni tekemistä kokematta siitä syyllisyyttä, ja sanoa puolisolleni että en nyt ehdi keskittymään häneen koska minulla on muuta menoa, ja luottaa siihen että hän ei pahastu siitä. Tekeehän hänkin samaa ajoittain minulle ja se on minulle ok.

Olen sitä mieltä että on ok olla kuin paita ja peppu, jos se on molemmille ok. Suhteen alussa se voi olla molempien toive, mutta myöhemmin toinen saattaa alkaa kaivata omaa tilaa. Ja vaikka toiselle oman tilan antaminen voi olla vaikeaa, se kannattaa pidemmän päälle. Nykyisessä parisuhteessani iloitsen siitä, että me molemmat olemme jo aiemmin kokeneet paidan tai pepun aseman parisuhteissa, ja että puolisoni teki heti alkuun selväksi ettei hän halua sitä minun kanssani. Hän ei halunnut minulta hetken intensiivistä huumaa, vaan sellaisen parisuhteen joka kestää loppuelämän. Ja minäkin allekirjoitan sen, että koska meillä on omat pitkäaikaiset kaverisuhteemme ja porukoiden omat inside-jutut sekä osin eriäviä kiinnostuksen kohteita, on erittäin tärkeää että osaamme olla välillä myös erillämme toisistamme ja että kumpikin kunnioittaa sitä osapuolta joka on omissa menoissaan. En pommita puolisoani kun hän ei ole kanssani kotona, enkä myöskään itse saa puolisoltani pommitusta kun hän on yksin kotona. Tämä on meille molemmille hyvä juuri näin.

M31

Me muutettiin yhteen päivän tuntemisen jälkeen ja ollaan oltu aika erottamattomat aina. Ei oltu työkavereita tavatessamme, mutta sen jälkeen ollaan oltu useissa samoissa työpaikoissa ja jopa työparina monesti, eli yhdessä 24/7.

Sittemmin ollaan siirrytty eri aloille, mutta edelleen vietetään ihan kaikki mahdollinen aika yhdessä. Tarkoittaen sitä että ei meillä ole omia harrastuksia. Käydään salilla ja lenkillä molemmat samaan aikaan, tehdään remppaa yhdessä, lomat otetaan samaan aikaan ja ollaan koko ajan samassa paikassa. Sukuloimassa käydään yhdessä. Iltaisin katsotaan tv:tä tai jos en jaksa katsoa niin köllöttelen miehen kainalossa. Ja mennään samaan aikaan nukkumaan.

Töiden takia joudutaan olemaan erillämme pari päivää viikossa ja se menee kun on pakko, ei siinä ongelmia ole. Tai jonkun viikon kurssin ajan. Mutta ei se kivaa ole. Ei meistä kumpikaan tarvitse "omaa aikaa". Meillä on todella hauskaa yhdessä ja siksi yhdessä viihdytään.

Mies toimii esimiehenä ja joutuu siksi osallistumaan joihinkin tyhy-iltoihin, mutta koska menee vain pakollisiin, kerran vuodessa. Muihin ei halua ja muita omia menoja hänellä ei ole. Minä en osallistu yhteenkään tyhyilyyn, koska se ei ole sen arvoista että siinä vapaa-aikaa kuluu.

Ystäviäkin tavataan pääasiassa yhdessä, koska niistä on tullut yhteisiä. Ja koska käytännön syyt. Neljän vuoden aikana olen kerran ollut tapaamassa ystävää yksin, jolloin siis ystävänkään mies ei ollut mukana.

Tämä on meille sopiva tapa! Ja ollaan tässä onneksi molemmat samaa mieltä. Ja mua ihmetyttää joskus kommentit että "suhde pysyy tuoreena kun ollaan erillään, riitoja on vähemmän kun ollaan erillään" jne. Ei tätä parempi suhde voisi ollakaan, emmekä riitele oikeastaan koskaan! Nytkin on edessä kuukauden loma jonka vietämme 24/7 yhdessä ja ainoa mikä harmittaa on se hetki kun loma loppuu.

Niin minäkin tykkään 

Ja itse tiiviissä suhteessa elävänä tiedän että jos tästä miehestä ero joskus tulisi, ei toista samanlaista suhdetta varmasti enää löytyisi. Eläisin sitten vaan koirien kanssa elämäni loppuun 😄

Me olemme olleet kuin paita ja peppu jo 28v. Viihdymme yhdessä, olemme toistemme parhaat ystävät ja kumppanit. Etätöissäkin jo toistakymmentä vuotta kotitoimistolla työmatkoja lukuunottamatta. Yhteiset unelmat ja halu toteuttaa rintarinnan. 

Kummallakin omia menoja ja sekä omia että yhteisiä ystäviä. Koskaan ei ole ollut mustasukkaisuutta eikä rajoittamista. Läheisriippuvuutta ei ole, kumpikin itsenäisiä pystyviä tyyppejä.

Nyt elämme n 5kk vuodessa eri maassa. Tämäkin on onnistunut kivuttomasti:) Kerran päivässä soitellaan kuulumiset vaikka videopuhelimella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Jotkut mieltävät sen ripustautumiseksi. Itse miellän, että haluan kuulua johonkin, olla "me".

Itse taas ihmettelen sitä, jos "me" lakkaa olemasta, jos menee jonnekin tai tekee jotain joskus ilman kumppania.

Itseäni ahdistaisi, jos kaikki pitäisi aina tehdä yhdessä. Olisi tosi outoa. En halua edes juuri rakastuneena mitään 24/7 yhdessäoloa. 

Tämä on vähän tympeää myös ulkopuolisen silmin. Itselläni on lapsuuden ystävä, joka on naimisissa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ovat kuin paita ja peppu, todella erinomainen ja onnellinen suhde. Mutta, jos menemme jonnekin ystävän kanssa, vaikka näyttelyyn tai teatteriesitykseen ja siitä syömään, puolison on ihan pakko laittaa viestiä JA soittaa sillä aikana. Viimeksi olimme museossa ja sen kierroksen aikana puoliso soitti iloissaan

Tuo on kyllä överiä! Jos on tapaamassa ystäviään tai muuten asioilla ei kyllä häiritä pommittamalla!? Äärettömän epäkohteliasta soittajalta mutta myös tältä joka kesken kaiken alkaa vastailemaan varsinkin kun tietää ettei ole hätä! 

Meillä annetaan täysi rauha toiselle. Työmatkoilla soitellaan aamupuhelu kotiin ja illalla reissussa olija soittaa/laittaa viestin jos ehtii. Kotoa ei ikinä soitella perään.

Jos esim olen tapamassa ystäviäni tai kuten eilen 150km päässä kotoa tyttären luona laitoin paluumatkalle lähtiessä viestin "tulossa" jotta mieheni osaa arvioida kotiintuloaikani. Tämäkin vain turvallisuussyistä - jos ajaisin kolarin eikä mua kuuluisi kotiin mies tietäisi mistä etsiä. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli tälläinen suhde mutta kaatui siihen ettei tyttöystävällä ollut mitään harrastuksia eikä mielenkiinnnon kohteita. Itse tykkään lukea, kirjoittaa ja käydä kävelyillä joiden aikana funtsin paljon kaikkea esim. mitä elämässä tapahtuu tai mitä olen lukenut tai kirjoittanut. Jotenkin vaikea suhde kun toista ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään. 

Onpa tylsä ihminen. Ei ihme että homma kosahti. En jaksaisi itsekään.

Ihan Karseaa se niidenkin elämä on. Yleensä suhteessa vähintään yksi vonkaaja ja valittaja, joka seuraa toista. Lisäksi vanhukset on ehdollistettu ja pakotettu avioon sosiaalisen normin avulla, mitä ei ole tapahtunut enää 2-3 sukupolveen. Kun pakkoa ei ole, ihmiset ja varsinkin miehet taantuvat eläinvaistoihin. Seksiä pitäisi saada eli siittää, muusta ei väliä. Naiset taas optaavat ulos parisuhteista kokonaan, koska seksiorjuus ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

"Tässä puhutaan kyllä samasta pseudotieteestä kuin läheisriippuvuus, jonka kumppanina on riippuvuus. Diagnoosit ovat aivan eri asia. Enkä ole missään nimessä sanonut, että ne ovat riippuvaisia, jotka tykkäävät olla yhdessä. Tulkitset liikaa nyt jostain syystä puhettani. "

Olen pahoillani, kun ymmärsin väärin. Kirjoitit riippuvaisesta persoonasta F60.7 eli kun käytit tuota virallista termiä, niin ajattelin sinun puhuvan tuosta nimenomaisesta persoonallisuushäiriöstä. Tuossa kuvaus siitä:

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/f607-riippuvainen-persoonallisuus

Läheisriippuvaisuus ei tosiaan ole mikään virallinen termi, se taitaa olla vain Tommy Hellstenin kirjasta Suomeen levinnyt muoti-ilmiö (tai mikä olisikaan sille oikea nimitys). Kirjoitin jo siitä aiemmin. "Läheisriippuvuuden" hoitaminen voi olla jopa hoitovirhe, koska ilmiön alle niputetaan aivan erilaisia asioita sivuuttaen samalla mahdollisesti vakavampia tiloja ja sai

Kyllä tiede on yksi pseudotiede. Varsinkin ehdollistumien määrittely "sairauksiksi", "vakaviksi sairauksiksi" yhtä sadistista kuin homoseksuaalisuuden "parantaminen". Häpeä, jos olet osa lääketeollista väkivaltakoneistoa