Tunnen olevani poikkeus ja vääränlainen, kun tykkään parisuhteesta, jossa ollaan kuin paita ja peppu

Vierailija kirjoitti:

Siis omistushaluinen, jossain vaiheessa se loppuu koska on ahdistavaa.

Höpö höpö. Lue noiden 30 vuotta yhdessä olleiden kommentit uudestaan

Eikö läheisriippuvainen olisi ennemmin vaikka huonossa suhteessa kuin yksin sinkkuna?

Vierailija kirjoitti:

"Selvästi kirjoitit, että jos puolisosi haluaa mennä kavereiden kanssa ryyppäämään ja kalaan, hän ei sovi puolisoksesi. Jos nämä jutut ovat kiellettyjä, oletin että kaikki jutut ovat, jotka tapahtuu kavereiden kanssa. "

Aivan, sellainen mies ei olisi soveltunut puolisokseni lainkaan, eihän mikään kieltäminen toimi. 

Itse asiassa mitä näitä pareja seurasin, niin heidän erillään olemisensa tuotti aika paljon riitoja lapsiperheen arjessa, koska lastenhoito piti jotenkin järjestää. Ikävää lasten kannalta, jos he joutuvat kuulemaan riitoja, missä jompikumpi "joutuu" heitä hoitamaan.

Mutta eiväthän kaikki suhteet, joissa vieteään paljon aikaa erikseen ole tuollaisia. Itselläni vain on se kokemus, että paljon erikseen aikaa viettäneet parit ovat eronneet. He eivät lopulta viihtyneet yhdessä enää lainkaan, kasvoivat erikseen.

Paita ja peppu-pareissa on se hyvää, että jos toisen tekemiset ja ajattelut ki

Kiitos, kun tulit tänne kertomaan, että kaikki ihmissuhteeni on tuomittu epäonnistumaan. 

T: Introvertti

Tuollaiseen suhteeseen tarvitaan kumppani, jonka kanssa on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja jonka kanssa vihtyy. 

Vaikka miten suhteen alussa juteltais, millaisesta yhdessäolemisesta kumpikin tykkää, niin on seurusteltava se vuosi ennenkuin totuus ilmenee. Miehet valehtelee ummet ja lammet suhteeseen päästäkseen..

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiseen suhteeseen tarvitaan kumppani, jonka kanssa on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja jonka kanssa vihtyy. 

Ja jolla ei ole mitään elämää. 

"Kiitos, kun tulit tänne kertomaan, että kaikki ihmissuhteeni on tuomittu epäonnistumaan. 

T: Introvertti"

Miten minä nyt sellaista menisin kertomaan.

Kysehän on vain itselleen sopivan parin löytämisestä eikä siitä, että minun tai jonkun muun löytämä hyvä tapa olla yhdessä olisi ainoa oikea. Joku muu tästä kirjoittikin perääsi hyvin. On löydettävä sellainen kumppani, joka pitää samoista asioista ja jonka kanssa kaikki natsaa yhteen. Kaikki on silloin helppoa ja luonnollista alusta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiseen suhteeseen tarvitaan kumppani, jonka kanssa on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja jonka kanssa vihtyy. 

Nimenomaan juuri näin. 

Minusta olisi raskasta elää suhteessa, jossa jokaisesta asiasta joutuisi sovittelemaan ja tekemään kompromisseja. Kun ollaan samanhenkisiä, ei sellaisia oikein ole juuri koskaan, vaan elämä sujuu hyvin jouhevasti. Tällainen malli oli jo omassa lapsuudenperheessäni, vanhemmat siis jo iäkkäitä ja olleet yhdessä lähes 60 vuotta.

Yhteensopivuus ratkaisee.

Leskenä en ihan hirveästi suosittele sitoutumaan toiseen niin tiukasti, että jos puoliso sattuisi ennen aikojaan kuolemaan se ei ole maailmanloppu. Jäädessäni yksin olin kiitollinen siitä, että pidin avioliittomme ajan kiinni muutamista harrastuksistani ja ystävistäni. He olivat elämäni punainen lanka vaiheessa, jossa murruin täysin. Perhetuttumme hävisivät ja puolison sukulaiset eivät pitäneet enää yhteyttä. 25 vuotta elämää, josta jäi käteen vain kaipaus yksin.

Vanhemmillani oli ns ihanneavioliitto. He olivat toisensa ystävät ja touhusivat tosi paljon yhdessä. Puhuivat, nauroivat ja ajattelin aina, miten harvinaisen kiinteä ja ihana  suhde. isäni kuollessa äitini romahti täysin ja jäi lopuksi ikää ahdistuneeksi, masentuneeksi ja näki kaiken hyvin negatiivisesti. Me lapset teimme kaikkemme hänen eteensä, enemmänkin, ja äitimme on yhä pelkkä ihmisraunio neljän vuoden jälkeen isän kuolemasta. Hän ei vain halua enää elää.

Aina kannattaa kysyä itseltään olenko minä onnellinen ihan yksinkin. Toinen on olemassa, vierellä, mutta elänkö elämääni rehellisesti ja aidosti myös itseäni kohtaan. Jos siihen pystyy vastaamaan uskallan väittää, ettei ihan kaikkea voi jakaa toisen kanssa. On hyvä olla minuus.

Itselläni oli tälläinen suhde mutta kaatui siihen ettei tyttöystävällä ollut mitään harrastuksia eikä mielenkiinnnon kohteita. Itse tykkään lukea, kirjoittaa ja käydä kävelyillä joiden aikana funtsin paljon kaikkea esim. mitä elämässä tapahtuu tai mitä olen lukenut tai kirjoittanut. Jotenkin vaikea suhde kun toista ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään. 

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen sellainen että tykkään viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Parisuhteessa olen kuitenkin huomannut että mitä enemmän kannustan toista menemään ja tekemään, sitä enemmän hän haluaa olla mun kanssa. Ehkä siinä on se vanha viisaus. Jos jahtaat perhosta, se menee karkuun. Jos annat sen lentää vapaasti, se laskeutuu kädellesi. 

Itse en usko edes avioliittoon. Liian monta kertaa olen kuullut, että liitossa ollaan vaan, koska eroaminen olisi niin hankalaa. 

Jos ihmisellä on täysi vapaus mennä ja hän valitsee silti seurasi, se tuntuu oikeasti aidolta. 

Vierailija kirjoitti:

Sama. Jotkut mieltävät sen ripustautumiseksi. Itse miellän, että haluan kuulua johonkin, olla "me".

Itse taas ihmettelen sitä, jos "me" lakkaa olemasta, jos menee jonnekin tai tekee jotain joskus ilman kumppania.

Itseäni ahdistaisi, jos kaikki pitäisi aina tehdä yhdessä. Olisi tosi outoa. En halua edes juuri rakastuneena mitään 24/7 yhdessäoloa. 

Paita ja peppu-suhde voi varmasti olla ihan hyvä. Läheisriippuvaisen kanssa on eri asia. Läheisriippuvainen pelkää hylätyksi tulemista, ja kokee pienenkin erossa olon sellaiseksi.

Läheisriippuvainen eksäni esim kommentoi ikävästi usein, jos minulla jotain omaa menoa. Puki asian niinkuin olisimme aniharvoin yhdessä, vaikka vietimme suurimman osan vapaa-ajasta toistemme seurassa. Koitti saada minulle huonon omantunnon, jos vaikka menin käymään vanhemmillani ja hän jäi päiväksi yksin. Kuitenkaan ei halunnut mukaan. Myrkyllistä käytöstä, ei sellaisesta mitään tule.

Me ollaan tosi tiiviisti oltu yhdessä alusta asti. Tykätään toistemme seurasta niin miksi viettäisimme aikaa erillämme. Mielestäni ei olla yhtään läheisriippuvaisia. En minä kannattele miestäni eikä hän minua. Voidaan hyvin olla erossa toisistamme jos niikseen on. Koen, että on tosi kiva kun olemme tosi läheisiä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli tälläinen suhde mutta kaatui siihen ettei tyttöystävällä ollut mitään harrastuksia eikä mielenkiinnnon kohteita. Itse tykkään lukea, kirjoittaa ja käydä kävelyillä joiden aikana funtsin paljon kaikkea esim. mitä elämässä tapahtuu tai mitä olen lukenut tai kirjoittanut. Jotenkin vaikea suhde kun toista ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään. 

No eihän tuossa mitään järkeä ole, jos ei samat asiat kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiseen suhteeseen tarvitaan kumppani, jonka kanssa on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja jonka kanssa vihtyy. 

Ja jolla ei ole mitään elämää. 

Miksi elämä ei voi olla yhteistä? Esim joku elämäntapaharrastus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Jotkut mieltävät sen ripustautumiseksi. Itse miellän, että haluan kuulua johonkin, olla "me".

Itse taas ihmettelen sitä, jos "me" lakkaa olemasta, jos menee jonnekin tai tekee jotain joskus ilman kumppania.

Itseäni ahdistaisi, jos kaikki pitäisi aina tehdä yhdessä. Olisi tosi outoa. En halua edes juuri rakastuneena mitään 24/7 yhdessäoloa. 

Sama. Etenkin juuri rakastuneena täytyy saada väliin vetäytyä ja miettiä asioita. Rakastuminen on sellainen hormonimyrsky. 

Vierailija kirjoitti:

Leskenä en ihan hirveästi suosittele sitoutumaan toiseen niin tiukasti, että jos puoliso sattuisi ennen aikojaan kuolemaan se ei ole maailmanloppu. Jäädessäni yksin olin kiitollinen siitä, että pidin avioliittomme ajan kiinni muutamista harrastuksistani ja ystävistäni. He olivat elämäni punainen lanka vaiheessa, jossa murruin täysin. Perhetuttumme hävisivät ja puolison sukulaiset eivät pitäneet enää yhteyttä. 25 vuotta elämää, josta jäi käteen vain kaipaus yksin.

Vanhemmillani oli ns ihanneavioliitto. He olivat toisensa ystävät ja touhusivat tosi paljon yhdessä. Puhuivat, nauroivat ja ajattelin aina, miten harvinaisen kiinteä ja ihana  suhde. isäni kuollessa äitini romahti täysin ja jäi lopuksi ikää ahdistuneeksi, masentuneeksi ja näki kaiken hyvin negatiivisesti. Me lapset teimme kaikkemme hänen eteensä, enemmänkin, ja äitimme on yhä pelkkä ihmisraunio neljän vuoden jälkeen isän kuolemasta. Hän ei vain halua enää elää.

Vanhalle ihmiselle leskeksi jääminen on valtava muutos, siihen iskee kaikki aivan yhtäaikaa, kun se läheisin poistuu. Suuri osa ystävistä on kuollut, voi olla terveysongelmia, jotka molemmat vaikeuttavat uusien ystävien ja harrastusten hankkimista. Kaikki eivät myöskään ole sosiaalisia, vaan luonteeltaan arempia. Minusta neljä vuotta ei ole vielä pitkä aika surra puolisoa, voisiko äitisi saada jostain keskusteluapua? Vanhemmilla ihmisillä ei välttämättä ole tietoa hakea apua itselleen. On aika yleistä, että vanhat pariskunnat kuolevat peräjälkeen hyvin lyhyin välein. Voi sanoa, että kuollaan suruun ja vanhuuteen.

Nuorena leskeksi jääminen on eri tavalla satuttava kokemus, kun kaikki jää kesken ja lapsetkin ehkä ovat vielä alaikäisiä. Perhetutut voivat kadota myös eronneilta, kun elämäntilanne muuttuu erilaiseksi, mikä on rankkaa. Totta tuo, että on tärkeää vaalia monenlaisia ihmissuhteita, ettei jää tyhjän päälle. Itse koin vakavan sairastumisen jo nuorena ja huomasin, että ne joiden kuvitelin olevan parhaita ystäviä, eivät sitä olleetkaan, vaan aivan eri ihmiset, puolitutut. Elämä osaa yllättää monin tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli tälläinen suhde mutta kaatui siihen ettei tyttöystävällä ollut mitään harrastuksia eikä mielenkiinnnon kohteita. Itse tykkään lukea, kirjoittaa ja käydä kävelyillä joiden aikana funtsin paljon kaikkea esim. mitä elämässä tapahtuu tai mitä olen lukenut tai kirjoittanut. Jotenkin vaikea suhde kun toista ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään. 

Tuntuu vähän erikoiselta, että paljon yhdessä aikaa viettävät parit mielletään sellaisiksi, missä mikään ei kiinnosta. Itse taas koen paita ja peppu-suhteen isoimmaksi eduksi, että on mahdollisuus kehittää itseään toisen tukemana hyvin monella tavalla. Ammatillisesti, henkisesti ja muillakin tavoin, kun toinen on siinä saatavilla, sparraamassa ja välillä ampumassa niitä hulluimpia ajatuksia myös alas.

"Aina kannattaa kysyä itseltään olenko minä onnellinen ihan yksinkin. Toinen on olemassa, vierellä, mutta elänkö elämääni rehellisesti ja aidosti myös itseäni kohtaan. Jos siihen pystyy vastaamaan uskallan väittää, ettei ihan kaikkea voi jakaa toisen kanssa. On hyvä olla minuus."

Vastaan tähän vielä toisenkin kerran eli tässä myös oli sellaista ajatusta, että paita ja peppu -parit olisivat jotenkin toisiinsa sulautuneita. En tunnista lainkaan tätä omasta tai muistakaan suhteista, joissa eletään perhekeskeisesti.

Se että toisen kanssa viettää paljon aikaa, tarkoittaa, että saa paljon peilausta omille ajatuksilleen ja ideoilleen, murheilleen ja iloilleen. Miksi se olisi huonoa puolison kohdalla, kun sellaista pidetään hyvänä, jos se tapahtuu ystävien tai tuttavien kesken. Jos puoliso on turvallinen, muodostuu ajan mittaan korjaavia kokemuksia, joiden myötä kiintymyssuhde muuttuu turvattomasta turvalliseksi. Näin on käynyt omalla kohdalla. Vaikka puoliso kuolisi huomenna tai haluaisi erota, ei se vie pois sitä eheytymistä, joka hän on saanut rakkaudellaan ja yhteisellä elämällään aikaan. Se on hyvä pohja rakentaa muita ihmissuhteita, jos ja kun niille tulee tarvetta.

Eroamisessakin voisi mielestäni pitää enemmän esillä sitä mitä suhteessa on saanut ja oppinut. Hyviä asioitakin useimpien kohdalla kyllä löytyy, elämähän on oppimista ja isoimmat opit tapahtuvat ihmissuhteissa toinen toistaan peilaten