Miksi Suomessa ihmiset eivät ole kiinnostuneita toisistaan? Ystävät, sukulaiset, perhe, tuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä ikävystyttää minua. Olen introvertti, mutta myös huomattavan älykäs, mitkä ovat suurimpia syitä tähän. En jaksa ihmisten triviaaleja asioita kauaa. Nautin yksinolosta ja saan siitä elinvoimaa. Näin on ollut pikkulapsesta saakka. Muutama tarkasti valikoitu, luotettu ja läheinen perheenjäsen, ystävä ja kollega on. 

Ajatus yhteisöllisyydestä puistattaa. Onneksi kulttuuri on muuttunut erilaisia elämäntapoja paremmin mahdollistavaan ja sallivaan suuntaan.

n43

Minulla sama juttu. Introverttiys ja korkea älykkyys. Muiden ihmisten aiheet ovat todella kuten sanoit niin triviaaleja. Yksinolosta olen nauttinut myös aivan pienestä pitäen. Tietysti tämä vaikuttaa itseriittoiselta, mutta näin se vain on. 

m43

Eräs tuttuni ei koskaan kysy mitä muille kuuluu. Kun joku puhuu omista asioistaan, kaikki menee häneltä ohi. Jokainen meistä kai on jollain tapaa omaan napaan-tuijottelija, mutta ihmettelen miten mikään toisissa ihmisissä ei kiinnosta. Miten joku voi elää niin täysin tyhjiössä, että siellä on vain oma maailma ja omat jutut. 

Kyllä jonkinlainen uteliaisuus pitäisi kuulua ihmisluonteeseen. 

Ihanne-mielikuvissani perhe ja suku ovat läheisiä, erilaiset ihmiset hyväksytään, vaikkei olisi ystävä, silti on hyvän tavan mukaista tulla toimeen. Läheisiä autetaan aina kun voidaan. Kuitenkaan ei tupata, vaan annetaan ihmisten myös olla rauhassa. Suvussa lapset kasvavat eri-ikäisten ihmisten ympäröimänä, ketään ei jätetä yksin, ellei sitten halua olla rauhassa.

Koska miessukulaiset ovat väkivaltaisia raiskareita ja seks.hyväkskäyttäjiä, osa polygamisia, naiset heidän ikeessään. Äitiin pidän yhteyttä, vaikka hän onkin traumatisoitunut. Ei ole kuitenkaan läpeensä paha, kuten miehet

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kokevat myös oman rajoittuneisuutensa älykkyytenä, koska pitää saada uskottava selitys omalle käytökselleen. Ajattelevat herkästi, että koska olen älykäs, niin en viihdy vähemmän älykkäiden seurassa. Todella älykäs ihminen tarvitsee muita ihmisiä; kommunikointia, ajatusten ja ideoiden jakamista, huomioita ympäröivästä maailmasta jne. 

Nimenomaan tämä. Älykäskin ihminen tyhmenee, jos on aina vain omassa seurassaan. 

Ymmärrän, jollei tyhjänpäiväiset puheenaiheet kiinnosta. Mutta ihmisten kanssa voi puhua paljon muustakin. 

Erakoinkin ihminen vaihtaa yleensä jollain tapaa ajatuksia muiden kanssa. Muuten ei voi saada palautetta mistään. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että ihmiset ovat todella itsekeskeisiä ja moni ajattelee todella itsekkäästi, "minäminä"-asenteella. Ystävien ja perheen tukeminen olisi tosi tärkeää, sellainen yhteisöllisyys ja sosiaalinen tuki. Tuntuu että nykyisin ihmiset on niin mukavuudenhaluisia että ei jakseta tehdä kompromisseja tai nähdä asioita toisen näkökulmasta. Näkyy parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa, ainakin omassa lähipiirissä. Tosi surullista, koska itse haaveilen yhteisöstä ja perheestä.

Niin totta! Suoranaista ihmisvihaa nykyään joka puolella. Omistakin puhutaan pahaa selän takana. Kukaan ei edes yritä ymmärtää toisen elämäntilannetta vaan heti tuomitaan. Kaikilla on vaan oikeuksia ja toisille jaetaan omia neuvoja aivan kuin mikään muu vaihtoehto ei voisi olla sopivampi. Kaikki paskapuheet ja valheet toisista levitellään pitkin kyliä "totuutena" ja kukaan ei edes kyseenalaista mitään. Suomalaisten älykkyysosamäärä laskee hurjaa vauhtia.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttuni ei koskaan kysy mitä muille kuuluu. Kun joku puhuu omista asioistaan, kaikki menee häneltä ohi. Jokainen meistä kai on jollain tapaa omaan napaan-tuijottelija, mutta ihmettelen miten mikään toisissa ihmisissä ei kiinnosta. Miten joku voi elää niin täysin tyhjiössä, että siellä on vain oma maailma ja omat jutut. 

Kyllä jonkinlainen uteliaisuus pitäisi kuulua ihmisluonteeseen. 

Jos elää itse ihan eri todellisuuden tasolla, niin ei välttämättä kiinnosta kuunnella juttuja sieltä huonommista paikoista, jos ei ole ihan pakko. Samat jutut vuodesta toiseen, päteminen, aggressiivisuus, huoli, negatiivisuus, ilkeys, vihamielisyys, jne. Ei näitä vaan jaksa. Terapiaa tarvitsisivat ja jotain aivopesua eivätkä viemäriä paskalleen

Ajattelen, että muut eivät voi vastata minun ihmiskontakteistani. Minä vastaan niistä. Soitan ja pyydän käymään matalalla kynnyksellä. En erikoisemmin mieti, että kehtaanko tai onko leivottu tai siivottu. Arkijärjestys riittää ja kaupasta saa helposti tarjottavaa, kuten kahvia, croissanteja, hedelmiä. Jos ystävyydet olisi puolisostani kiinni, olisimme eristyksissä. Hänen mukaansa on aina oltava vakavaa asiaa, että voi soittaa. Hirveä kynnys. Minä olen heittänyt häveliäisyyden romukoppaan, koska olen kiinnostunut ihmisistä. En myöskään laske, onko jonkun muun vuoro pyytää minut käymään. Harvoin pyytävät. Meillä kumminkin ovi käy tiuhaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kokevat myös oman rajoittuneisuutensa älykkyytenä, koska pitää saada uskottava selitys omalle käytökselleen. Ajattelevat herkästi, että koska olen älykäs, niin en viihdy vähemmän älykkäiden seurassa. Todella älykäs ihminen tarvitsee muita ihmisiä; kommunikointia, ajatusten ja ideoiden jakamista, huomioita ympäröivästä maailmasta jne. 

Nimenomaan tämä. Älykäskin ihminen tyhmenee, jos on aina vain omassa seurassaan. 

Ymmärrän, jollei tyhjänpäiväiset puheenaiheet kiinnosta. Mutta ihmisten kanssa voi puhua paljon muustakin. 

Erakoinkin ihminen vaihtaa yleensä jollain tapaa ajatuksia muiden kanssa. Muuten ei voi saada palautetta mistään. 

Täällähän me vaihdetaan. Kahden kesken keskustelu on kiusallista, kun pitäisi koko ajan validoida sitä toisen tyhmyyttä. Täällä voi vaan sivuuttaa retardit ja vastata sellaisiin kommentteihin, joissa on joku asia

Vierailija kirjoitti:

Voisiko syynä olla, että Suomesta jossain määrin puuttuu sellainen kevyempi taso ihmisten välisistä suhteista? Voin olla väärässä mutta vaikutelmani on, että moni välttää muita koska pelkää lisätyötä ja kuormittavuutta elämäänsä ja tiiviimpi yhteydenpito saa osan ihmisistä takertumaan ja vaatimaan. Ei ole kovin yleisesti sellaista kevyempää kanssakäymistä, jossa ollaan lähinnä mukavia toiselle, ei vaadita tai pyydetä mitään eikä ole puolin eikä toisin niin tarkkaa esimerkiksi se mitä sanoo (en nyt tarkoita mitään loukkausten laukomista tms.).

Tavallaan jo se, että niin moni tuo esille rajat mielestäni osoittaa, että ongelma on todellinen; hyvissä ihmissuhteissa ei tarvitse pitää kiinni rajoistaan kun niitä kunnioitetaan oletusarvoisesti. Rajojen jatkuva pitäminen on rankkaa ja sitä todella harva kaipaa elämäänsä ainakaan lisää.

Hieno kommentti. Olen itse miettinyt samaa. En ole kyllä koskaan  asunut muissa maissa ja kiinnostaisi kuulla heiltä, jotka ovat eläneet muuallakin, onko jossakin enemmän sellaista rentoa, ystävällistä kanssakäymistä.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttuni ei koskaan kysy mitä muille kuuluu. Kun joku puhuu omista asioistaan, kaikki menee häneltä ohi. Jokainen meistä kai on jollain tapaa omaan napaan-tuijottelija, mutta ihmettelen miten mikään toisissa ihmisissä ei kiinnosta. Miten joku voi elää niin täysin tyhjiössä, että siellä on vain oma maailma ja omat jutut. 

Kyllä jonkinlainen uteliaisuus pitäisi kuulua ihmisluonteeseen. 

Uteliaisuutta toteutetaan selän takana. Edessäpäin näkee minkä verran kiinnostaa ylipäätään toisen asiat. 

Eräs ystäväni, tai entinen ystäväni nykyään, ei ole koskaan ikinä 35v aikana kysynyt "mitä kuuluu?" Tai  ylipäätään kysynyt mitään elämääni liittyvää asiaa. Ei ottanut osaa suruun kun läheinen kuoli, eikä onnitellut kun syntyi lapsia. Kuuntelee kyllä jos kerron. Omista asioistaan jaarittelee tunteja, hyvin pikkutarkasti. Itse otan osaa, kyselen, lohduttelen jne. Tai näin tein ennen, en enää. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Vierailija kirjoitti:

K0o00mus pilaa elämän.

Meidän kokoomuslainen suku on kyllä oikein tiivis ja paljon tekemisissä. 

40-50- vuotiaat ovat täysin tunteettomia vanhempia sukulaisia kohtaan. Heillä on vain minä,minä ja mun perhe. Ilkeitä pottuilijoita. Eivät tunne empatiaa lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä ikävystyttää minua. Olen introvertti, mutta myös huomattavan älykäs, mitkä ovat suurimpia syitä tähän. En jaksa ihmisten triviaaleja asioita kauaa. Nautin yksinolosta ja saan siitä elinvoimaa. Näin on ollut pikkulapsesta saakka. Muutama tarkasti valikoitu, luotettu ja läheinen perheenjäsen, ystävä ja kollega on. 

Ajatus yhteisöllisyydestä puistattaa. Onneksi kulttuuri on muuttunut erilaisia elämäntapoja paremmin mahdollistavaan ja sallivaan suuntaan.

n43

Teit itsestäsi paremman kuin muut ihmiset. Että ihan älykkö. Minäkin olen hyvin älykäs (itse sen sanon), mutta pidän muista ihmisistä. Ihminen on sosiaalinen eläin, ei sitä voi muuksi muuttaa. Ihminen janoaa toisten ihmisten seuraa, mutta nyky-yhteiskunta on tappanut kaiken sosiaalisuuden ihmisten välillä. No miten, kysyt? Mieti tätä, älykkö kun olet.

 

Joo, kyllä se hyvä seura kelpaa, mutta ei huono. Itse pakotin itseni pitämään tuolla syyllä erään kaveriporukan kanssa sosiaalisia suhteita yllä, tuolla että en saa nillittää juttujen typeryydestä. Nyt alkaa olemaan mitta täynnä: en jaksa sitä seuruetta enää. Itse asiassa ovat ihan fiksuja ihmisiä mutta joku "syvyys" puuttuu puheista ja teoista. Esim. hirveetä remuamista jatkuvasti kun itse kaipaisi rauhallisempaa menoa.

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun käy näin, mutta jostain syystä hakeudun aina samanlaisten ihmisten seuraan. Ehkä pitää ruveta hyväksymään se fakta, että olen erilainen kuin tuo ihmistyyppi ja etsiä seuraa kaltaisistani ihmisistä.

Eri

Nyt kun introverttiys on muotia niin mieleen tulee että onko niin moni tosiaan täysin introvertti että sosiaalisten suhteiden ylläpito koetaan taakaksi? Itse olen pääasiassa ekstrovertti mutta tarvitsen myös yksinoloa. Olen yrittänyt pitää yllä suhteita lähisukulaisiin ja muutamaan vähän kaukaisempaankin mutta parhaiten se onnistuu niiden kanssa jotka ovat samalla tavalla vähän ulospäinsuuntautuneempaa sorttia. Muiden kanssa väsyin siihen että kysellessäni kuulumisia sain vastaukseksi vain yhden lauseen vastauksia harvakseltaan. Puhelimeen ei joko jaksettu tai ehditty vastata ja ne muutamat puhelut olivat aika kankeita ja lyhyitä. Usein puhelun jälkeen ihmettelin että oikeastaan en edelleenkään tiennyt yhtään sen paremmin mitä tälle sukulaiselle kuului jonka kanssa oltiin juuri juteltu.

Haluaisin olla hyvissä ja kohtuullisen läheisissä väleissä esimerkiksi sisarusten kanssa (ei siis mitään päivittäistä tuntien rupattelua tai että pitäisi tavata koko ajan) mutta en ole koko ikänäni onnistunut tutustumaan heihin. Heitä kiinnostaa yhteydenpito ainoastaan silloin kun tarvitaan rahaa tai lahjoja tai osallistujia perhejuhliin. Näin kummina olisin halunnut osallistua enemmän sisarusteni lasten elämään mutta minut työnnettiin pois, ilmeisesti koska olisin voinut rikkoa sen kuvan jonka he olivat luoneet ja halusivat antaa lähipiirilleen.

Vierailija kirjoitti:

Ihanne-mielikuvissani perhe ja suku ovat läheisiä, erilaiset ihmiset hyväksytään, vaikkei olisi ystävä, silti on hyvän tavan mukaista tulla toimeen. Läheisiä autetaan aina kun voidaan. Kuitenkaan ei tupata, vaan annetaan ihmisten myös olla rauhassa. Suvussa lapset kasvavat eri-ikäisten ihmisten ympäröimänä, ketään ei jätetä yksin, ellei sitten halua olla rauhassa.

Ja sitten, kun huomaatkin olevasi tällaisessa perheessä ja suvussa se kallio ja tukiranka, johon kaikki muut vaikeuksissaan nojaavat, ihannemielikuvasi saattaa romahtaa :D Niin kauan, kun kaikilla menee hyvin, tällainen on ihan kivaa. Mutta kun ei enää menekään, sitten pitää vaan jaksaa. 

Ap:lle: yhteisöllisyys on hieno asia, mutta on hyvä muistaa, että yhteisöllisyydessäkään ei aina mene nallekarkit tasan. Joku voi yhteisössä tarvita muilta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Joku taas ei tarvitse yhteisöltään juuri mitään vaan koko yhteisö on ikäänkuin vakuutus pahan päivän varalle, mutta sitä pahaa päivää ei vaan näy eikä kuulu. Silti - jotta yhteisö toimii - on itse antamassa yhteisön muille jäsenille aina sen, mitä heistä kukakin tarvitsee. Vaikkei aina huvittaisikaan. 

Mun mielestä jotkut ihannoi ja romantisoi yhteisöllisyyttä ihan liikaa. Kun ei se yhteisöllisyys ole sitä, että yhteisö otetaan kaapista silloin, kun itse tarvitsee yhteisöä. Jos olet osa tiivistä yhteisöä, olet aina muiden käytettävissä, ellei jokin painava syy estä olemasta. 



Se mikä kyllä Suomesta puuttuu on sellainen "kevyempi" yhteisöllisyys. Että "ollaan vaan ja hengaillaan". Ettei käytettäis toisia omien ongelmien likasankoina tai terapeutteina. En tarkoita jotain poikkeuksellista tilannetta, jossa vaikka on menettänyt puolisonsa tai saanut just syöpädiagnoosin, vaan enemmän sitä, ettei koko ajan löydettäis jotain valittamisen aihetta. 

Miten kukaan nuorempi välittäisi vanhemmista ihmisistä, kun toitottivat korona aikaan, että vanhat joutaavat jo hautuumaalle, jotta heillä olisi parempi elämä..etteivät vie nuorten rahoja yhteiskunnassa ..kyllä on historisa jäänyt koulussa kertomatta! Mitä kaikkea vanhat polvet ovat tehneet!

Mitkä sukulaiset?

Mitä ne on?

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa pienelle paikkakunnalle! Täällä muut tietävät sinun asiasi ennen kuin itse tiedät ne. 

Se ei taida yhdistää eikä ole tarkoituskaan, vaan pitää viholliset loitolla.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko syynä olla, että Suomesta jossain määrin puuttuu sellainen kevyempi taso ihmisten välisistä suhteista? Voin olla väärässä mutta vaikutelmani on, että moni välttää muita koska pelkää lisätyötä ja kuormittavuutta elämäänsä ja tiiviimpi yhteydenpito saa osan ihmisistä takertumaan ja vaatimaan. Ei ole kovin yleisesti sellaista kevyempää kanssakäymistä, jossa ollaan lähinnä mukavia toiselle, ei vaadita tai pyydetä mitään eikä ole puolin eikä toisin niin tarkkaa esimerkiksi se mitä sanoo (en nyt tarkoita mitään loukkausten laukomista tms.).

Tavallaan jo se, että niin moni tuo esille rajat mielestäni osoittaa, että ongelma on todellinen; hyvissä ihmissuhteissa ei tarvitse pitää kiinni rajoistaan kun niitä kunnioitetaan oletusarvoisesti. Rajojen jatkuva pitäminen on rankkaa ja sitä todella harva kaipaa elämäänsä ainakaan lisää.

Tämä!!!