Lue keskustelun säännöt.
Miksi suomessa on niin paljon yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia?
24.07.2024 |
Tuntuu vähän hassulta että suomi on maailman onnellisin maa mutta samalla monet voi pahoin ja köyhyyskin on 2000 luvulla vain lisääntynyt.
Onko suomalaiset oikeasti onnellista kansaa ja suomi maailman paras maa?
Kommentit (165)
Kun oravaa saa ruokkia, varikselle rupatella, aamukasteen kimallusta nousevan auringon aikaan ihastella, sateen ropinaa, ja tuulen huminaa puissa kuunnella eihän siinä voi olla yksinäistä tai muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi. Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "
Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi. Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "
Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset.
Niin. Tapaamisia saa joskus, mutta turvaverkkoa ei ole. Ei ole ketään sellaista, jota voisi pyytää poraamaan seinään tai hoitamaan, kun on sairaana tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Sotatraumoilla" selittäminen ei vaan käy järkeen. Suomessa lasten kasvatus on paljon lempeämpää kuin monessa Euroopan maassa. Täällä on fyysinen kuritus ollut jo pitkään kiellettyä. Ranskassa, Englannissa se on sallittua.
Miten me nyt muka oltaisiin sotatraumaisin maa? Helsinkiä ei miehitetty. Naisia ei raiskattu koteihinsa. Miehiä ei viety pakkotyöhön ja vankileireille sodan päätyttyä. Täällä ei ollut keskitysleirejä. Suomesta 8 ihmistä lähetettiin keskitysleireille; vaikka kahdeksankin on liikaa, on se silti vähän verrattuna muun Euroopan miljooniin ihmisiin. Muualla Euroopassa kuoli pommituksiin, vainoihin ja mielivaltaan järjettömiä määriä ihmisiä.
Meillä sota pysyi rintamalla, suurin osa maasta säästyi.
Ai meinaat, että oli ihan helppoa olla tuolla itärajan metsissä vuosia erossa perheestä säällä kuin säällä torjumassa valtavaa ylivoimaista vihollista? Tuoda ruumiit takaisin kotipaikkakunnilleen eikä jättää sinne jonnekin.
Ja kyllähän keskitysleiriläiset traumatisoituivat samoin kuin suomalaiset miehet, googlaa, jos et usko. Jälkeläiset ovat traumatisoituneet traumatisoituneiden vanhempiensa kasvatuksesta.
Itärajan traumoilla, miessukupuolen traumoilla ei voi selittää koko maan käytöstä, että kaikki täällä länsisuomessakin vielä 80 vuotta myöhemmin kärsitään "sotatraumoista." Sota-ajan naiset, eli tulevien boomereiden tulevat äidit, eivät Suomessa kokeneet samaa helvettiä kuin naiset keski-Euroopassa. Näiden äitien kasvatustyyliä on huono selittää "sotatraumoilla".
Se että kerta toisensa jälkeen, tässäkin ketjussa, selitetään meikäläistä välttelevää kiintymyssuhdetta, luterilaista asennetta työhön (vain työ on tärkeää, perhe ei) jollain sotatraumoilla, se on kuin vastuunpakoilua. Haetaan syntipukkia jostain, mikä sitä todennäköisesti ei ole.
Väitinkö jossain että keskitysleirillä ei traumatisoitu? "googlaa, jos et usko". Miten sinä oikein luet?? "Googlaa". Lue sinä kirja Varsovan gheton kapinasta tai katso edes elokuva, niitä on sota-ajasta lukuisia (esim, Pianisti) ja tule sitten kertomaan sotatraumoista. Mitään tuollaista ei Suomessa jouduttu kärsimään, järjestelmällistä siviilien murhaamista koteihin ja kaduille, kuten Puolassa, Hollanissa, Ranskassa, lopulta myös Saksassa. Rintama oli helvetti sotilaille, mutta miehityksen alle jääminen oli helvetti myös siviileille ja lapsille. Ja keskitysleiriltä ei todennäköisesti päässyt edes hengissä ulos. Suomesta lähetetyt 8 ihmistä kuolivat kaikki, osa heistä oli lapsia.
Tulee liikaa kuormittavia asioita samaan aikaan. Yksi ihminen voi käydä läpi samaan aikaan läheisen menetyksen surua, opiskelupaineita, työpaikan saamisen paineita ja samaan aikaan vielä tukea henkisesti muita mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä, jotka eivät saa mistään tukea.
Tai vaihtoehtoisesti yksi henkilö voi käydä läpi työpaikan menetyksen pelkoa, omia terveyshuoliaan ja samaan aikaan esim. toinen vanhempi kuolee ja sitten aletaan työn ohessa hoitamaan pesänselvitystä ja jonkun sairaan sukulaisen asioita siihen kirsikkana huonon kakun päälle ja omat terveysasiat jäävät hoitamatta. Asiat siis kuormittuvat.
Olisi hyvä, jos ihmiset vähän jakaisivat asioitaan, mutta pitää yrittää vaan pärjätä. Jaksaminen on pienistä puroista tehty. Mikä on niin vaikeaa ymmärtää tätä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierestä seurannut miten pienipalkkaisissa töissä käyvät vanhemmat on taistelleet lapsensa mielenterveyden kanssa. Kertaakaan ei kummallekaan vanhemmalle ole tullut mieleen että lasta pitäisi oikeasti vaan konkreettisesti valvoa ja ohjata enemmän. Mutta ei. Heille on yhteistä aikaa tärkeämpää (esim yhteisiä lomia tärkeämpää) maksaa asuntolaina mahdollisimman pian pois. Näin ovat sanoneet. Asuntolainan nopea maksu arvotetaan heillä kaiken yläpuolelle. Montaa vuotta ei ole jäljellä eikä lyhennys vanhasta talosta ole suuren suuri. Aivan hyvin olisi voinut ottaa lyhennysvapaata edes lapsen pahimman oireilun ajaksi, vanhemmista toinen voinut jäädä kotiin. Mutta ei, aivan mahdoton ajatus.
Sitä ei nähdä meikäläisessä kulttuurissa edes vaihtoehtona. Että lapsen mielenterveys ja tarpeet laitettaisiin ihan oikeasti materian edelle.
Varhaiskasvatuksen ammattilaisena tämä näkyy konkreettisesti työssäni päivittäin. Pienet 1-vuotiaat lapset tuodaan kymmeneksi tunniksi päiväkotiin laitostumaan. Parhaamme me siellä tehdään, mutta ei se millään tavoin korvaa perhettä ja omia vanhempia. Selviytymistaistelua väsähtäneiden työntekijöiden hoitamissa ylisuurissa ryhmissä. Sijaisiakaan ei saa nykyään enää ottaa. Yritä siinä tarjota syliä ja huomiota 12 pienelle samaan aikaan... Ja nykyään on enenevissä määrin niitä vanhempia, jotka tuovat nämä pienet laitokseen jopa lomillaankin....
Itse hoidin omat lapseni 3-vuotiaaksi kotona ja senkin jälkeen tein pitkään osa-aikatyötä. Ymmärrän, että kaikilla ei ole tähän varaa. Näin sanoi myös ne jotka ajeli Teslalla hakemaan lasta hoidosta sinne kivitalonsa pihalle. Ei meidänkään perheessä olla rikkaita, mutta elettiin pikkulapsiaika vaatimattomammin ja nipistettiin sitten kaikesta muusta kulutuksesta. Nyt kun lapset ovat teini-ikäisiä, voin sanoa että tämä sijoitus kannatti. Esikoisella oli omat haasteensa lapsena, mutta hänestäkin on kasvanut mahtavan tasapainoinen ja järkevä lukiolainen.
Pikkulapsiaika on monessa suhteessa haastavaa tasapainoilua perheille, mutta se aika on ohi ennen kuin huomaakaan! Pitäkää huolta omasta perheestänne ja asettakaa se etusijalle. Ette varmasti tule sitä sijoitusta vanhana katumaan!
Kiitos! Kunpa useampi sanoisi tämän ääneen. Ja aivan hyvin voisi ajatella jäämistä kotiin myös vaikka sen oireilevan esiteinin kanssa, jos lapsen tilanne on sellainen että ollaan jo menossa nuorisopsykan asiakkaaksi. Ei vain ne pikkulapset kuten kirjoitit, vaan lapsi tarvitsee paljon läsnäoloa myös koululaisena, ja teininäkin. Tämä on se asenne, joka Suomessa on vallalla. Koululaisen ON pärjättävä yksin. Vaikka mikä olisi, vaikka miten olisi pää hajalla, niin vanhemmat ei katso perään vaan työ ensin.
Jossain maassa on laitonta jättää 12-vuotias yksin kotiin. Tähän tuskin täällä mennään ikinä, mutta jospa edes 10-vuotias nähtäisin vielä sellaisena kuin on, ihan pieni lapsihan se on. Meillä nuorimmat päihteiden käyttäjät klo 22 kadulla on 10-vuotiaita.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi. Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "
Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset.
Niin. Tapaamisia saa joskus, mutta turvaverkkoa ei ole. Ei ole ketään sellaista, jota voisi pyytää poraamaan seinään tai hoitamaan, kun on sairaana tms.
Toisaalta sulla ei myöskään ole ketään, jolle sun pitäisi mennä poraamaan reikä seinään tai jota sun pitäisi mennä hoitamaan. Tämä nyt ei tosin varmaankaan lohduta millään tavalla.
Mä asun onneksi paikassa, jossa kaikki ostokset saa tehtyä kotiinkuljetuksella. Esimerkiksi kun olen ollut polvileikkauksissa, niin en ole tarvinnut ketään käymään mulle kaupassa vaan olen tilannut ostokseni kotiinkuljetuksella. Ainoa, mihin olen silloin tarvinnut apua, on ollut koiran ulkoilutus. Siitä huolehti silloin mun poikani, mutta jos ei olisi, tuossa napauritalossa asuu yksi mies, jonka nyt jo edesmennyt koira oli mun koirani hyvä kaveri. Olisin varmasti saanut hänet viemään mun koiraa ulos, jos mun poika ei olisi voinut huolehtia koirasta. Me ei sen miehen kanssa olla ystäviä vaan ihan vaan tällaisia "koiratuttuja", mutta sovittiin jo muutama päivä sitten, että jos hän ensi kesänä lähtee viikoksi kiertämään prätkällä Ahvenanmaata, niin mä hoidan sen ajan hänen kissansa. Täällä, missä asun, toimii varsin hyvin Facebookissa oleva "puskaradioryhmä". Jos tarvitsisi vaikka jonkun poraamaan reiän seinään, niin joku ilmoittautuu varsin nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Maailman onnellisin maa on tilastoihin perustuva analyysi ei mielipidekysely.
Suomessa on yllättävän paljon kiusaamista. Kun kaveripiiri vaihtui toiseen, niin elämä helpottui.
Kyllä siinä on myös mielipidekysely.
Vierailija kirjoitti:
Petteri Orpon (Kok.) sinimusta hallitus tuottaa epätoivoa, eriarvoisuutta, taloudellista ahdinkoa ja työttömyyttä. Nuo johtavat päihdeongelmiin, syrjäytymiseen ja mielenterveysongelmiin, jopa oman hengen riistämiseen.
Että näitä mitään ei sitten ollut edellisen hallituksen aikana, niinkö mitä hä. :) Naurettavaa tämä yritys aina vetää mustavalkoisesti. Ongelmat ei synny tyhjästä yhdessä yössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
nro 129: "Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi. Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä. "
Sun tilanteesi taitaa olla aika tavallinen tässsä maassa. Elämässä on kyllä ihmisiä, mutta heillä on omatkin elämänsä. Vaatii aikataulutusta, että saa sopimaan tapaamiset.
Niin. Tapaamisia saa joskus, mutta turvaverkkoa ei ole. Ei ole ketään sellaista, jota voisi pyytää poraamaan seinään tai hoitamaan, kun on sairaana tms.
&
Toisaalta sulla ei myöskään ole ketään, jolle sun pitäisi mennä poraamaan reikä seinään tai jota sun pitäisi mennä hoitamaan. Tämä nyt ei tosin varmaankaan lohduta millään tavalla.
Mä asun onneksi paikassa, jossa kaikki ostokset saa tehtyä kotiinkuljetuksella. Esimerkiksi kun olen ollut polvileikkauksissa, niin en ole tarvinnut ketään käymään mulle kaupassa vaan olen tilannut ostokseni kotiinkuljetuksella. Ainoa, mihin olen silloin tarvinnut apua, on ollut koiran ulkoilutus. Siitä huolehti silloin mun poikani, mutta jos ei olisi, tuossa napauritalossa asuu yksi mies, jonka nyt jo edesmennyt koira oli mun koirani hyvä kaveri. Olisin varmasti saanut hänet viemään mun koiraa ulos, jos mun poika ei olisi voinut huolehtia koirasta. Me ei sen miehen kanssa olla ystäviä vaan ihan vaan tällaisia "koiratuttuja", mutta sovittiin jo muutama päivä sitten, että jos hän ensi kesänä lähtee viikoksi kiertämään prätkällä Ahvenanmaata, niin mä hoidan sen ajan hänen kissansa. Täällä, missä asun, toimii varsin hyvin Facebookissa oleva "puskaradioryhmä". Jos tarvitsisi vaikka jonkun poraamaan reiän seinään, niin joku ilmoittautuu varsin nopeasti.
Kuule. Olen elänyt aiemmin ihan normaalia elämää, normaaleine sosiaalisine velvoitteineen ja yksinolotarpeineen. Tätä yksinolemisen tilaa ei tuolta käsin pysty hahmottamaan ytään mitenkään. Sen huomaa sinun viestistäsi sekä olen kuullut vastaavia muitakin.
Ja joo, kyllä minulla on välillä ihmisiä, joiden seiniä minä poraan, siinä toivossa, että heistä muodostuisi ihmisiä, jotka vastavuoroisesti poraisivat minun seinääni tarpeen tullen, mutta ne ovat päättyneet siihen, että he ottavat palvelukset kiitollisina vastaan ja minä olisin voinut käyttää nekin voimavarat itseeni, kun kerran kukaan muu ei osallistu minun tarpeisiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me halutaan olla vapaita ihmissuhteiden tuomista velvoitteista. Samalla ollaan sitten yksin kun muilla ei ole velvoitteita meitä kohtaan.
Länsimaisen ajattelun ytimessä on juuri vapaus, vapaus valita itse sosiaalinen elämänsä. Ei sellaista ole yhteisöllisemmissä kulttuureissa. Sun täytyy oppia tulemaan toimeen vaikeidenkin ihmisten kanssa. On monenlaisia alistussuhteitakin. Hyvää ja huonoa rinnakkain ja limittäin.
Nro 141: "Kuule. Olen elänyt aiemmin ihan normaalia elämää, normaaleine sosiaalisine velvoitteineen ja yksinolotarpeineen. Tätä yksinolemisen tilaa ei tuolta käsin pysty hahmottamaan ytään mitenkään. Sen huomaa sinun viestistäsi sekä olen kuullut vastaavia muitakin.
Ja joo, kyllä minulla on välillä ihmisiä, joiden seiniä minä poraan, siinä toivossa, että heistä muodostuisi ihmisiä, jotka vastavuoroisesti poraisivat minun seinääni tarpeen tullen, mutta ne ovat päättyneet siihen, että he ottavat palvelukset kiitollisina vastaan ja minä olisin voinut käyttää nekin voimavarat itseeni, kun kerran kukaan muu ei osallistu minun tarpeisiini."
Ymmärrän hyvin pointtisi. Olet ollut muille avuksi, jotta vastavuoroisesti he olisivat sulle avuksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Mutta mun mielestä turvaverkot erilaiseen avun tarpeeseen on eri asia kuin se, että ei halua olla yksin. Tai ainakin mä erottelen nämä kaksi asiaa toisistaan. En ole kenenkään ystävä sen vuoksi, että se ystävä kävisi mulle sairastuessani kaupassa. Tai tulisi muutenkaan mua hoitamaan, koska myös mun ystävilläni on ne omat elämänsä ja omat kiireensä. Mä olen hoitanut omia vanhempiani, mutta vaikka mun vanhemmillani on toinenkin lapsi sekä lapsenlapsia, niin ei kukaan muu heitä käynyt hoitamassa. Paitsi muutaman kerran mun poikani, kun mä en pystynyt. Muuten vain minä. Hoitivatko he mua silloin, kun olen ollut itse sairaana? Tai tulivatko mulle avuksi, kun meillä sattui iso vesivahinko ja asunnon alakerta piti viikossa tyhjentää kokonaan? No eivät. Paitsi jälleen kerran vain mun poikani. Eli ei se ole meillä suvussakaan ollut vastavuoroista. Kun olen tarvinnut ylimääräistä apua, siitä on täytynyt maksaa jollekin. Ajan takaa tällä kirjoituksellani sitä, että vaikka sulla näennäisesti ehkä olisikin nk turvaverkko, tosipaikan tullen ei välttämättä olekaan. Tuo tilanne, mistä edellisessä kirjoitit, on siis varsin tuttua mulle itsellenikin lähisukuni suhteen. Eli sen, jonka pitäisi olla mun turvaverkkoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteisöllisemmissä kulttuureissa on paljon normeja siitä miten pitää olla. Naisilla varsinkin velvoitteita sukua ja perhettä kohtaan, mutta myös miehillä. Ei nuori pari esim. saa itse päättää lapsistaan, on selvä että omat vanhemmat haluaa lapsenlapsia ja painostaa lapsia tekemään. Samoin sinkut painostetaan naimisiin, etsitään "sopiva" kumppanikin. Sillä miten onnellisia ollaan, ei ole sitten niin paljon väliä. Velvollisuudet ensin.
No, vähän tais jo mennä ohi aiheen...
Varhaiskasvattajana satsaan lapsiini kyllä pikkulapsiajan jälkeenkin. Vaikka kuopus on jo kohta 12 ja pärjäisi kotona jo yksinkin, me limitetään puolison kanssa lomia edelleen kesäisin. Näin lapset ei joudu olemaan montaa viikkoa yksikseen kotona päivisin. Kyllä ne tosiaan pärjäisi jos ne jättäisi, sillä kotityöt on opetettu pienestä pitäen. Itse en halua jättää näinkään "isoja" pitkäksi aikaa oman onnensa nojaan ruudun ääreen kiinni. Välillä lapset kulkee omia menojaan, sitten taas tehdään jotain kivaa yhdessä perheenä.
Vierailija kirjoitti:
Me halutaan olla vapaita ihmissuhteiden tuomista velvoitteista. Samalla ollaan sitten yksin kun muilla ei ole velvoitteita meitä kohtaan.
Länsimaisen ajattelun ytimessä on juuri vapaus, vapaus valita itse sosiaalinen elämänsä. Ei sellaista ole yhteisöllisemmissä kulttuureissa. Sun täytyy oppia tulemaan toimeen vaikeidenkin ihmisten kanssa. On monenlaisia alistussuhteitakin. Hyvää ja huonoa rinnakkain ja limittäin.
Hyvin pitkälti näin. Monet tuntuvat kaipaavan yhteisöllisyyttä, mutta vain silloin, kun heillä itsellään on jotain käyttöä yhteisölleen. Eivät silloin, kun heidän pitäisi olla yhteisönsä käytettävissä. Oma minä ensin ja vasta sitten yhteisö. Toimivassa yhteisössä kuitenkin yhteisö ensin ja vasta sitten minä. Jos yhteisölleen on käyttöä vain harvoin tai ei juuri koskaan, miksi haluaisi olla itse koko ajan muiden yhteisöön kuuluvien käytettävissä? Joissain maissa on pakko, koska yhteiskuntakaan ei huolehdi. Suomessa ehdittiin monta vuosikymmentä tottua siihen, että yhteiskunnalta saa tarvitsemansa avun ja tuen. Ihan yksittäisenä esimerkkinä vaikka se, että kun 1980-luvulla työskentelin vuoden verran vanhainkodissa, lähes jokainen asukas siellä oli niin hyvässä kunnossa, että nykypäivänä sen kuntoisilla ei käy vielä edes kotihoito. Tai samalla vuosikymmenellä, kun ystävälleni syntyi kolmas lapsi, kunnallinen kodinhoitaja kävi siivoamassa, laittamassa ruokaa ja hoitamassa isompia lapsia. Tällaista yhteiskunnan taholta tulevaa huolenpitoa ei ole ollut enää aikoihin vaan ihmiset joutuvat hankkimaan tarvitsemansa palvelut rahalla, jos sitä sattuu olemaan.
Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmissuhteen ensisijainen tarkoitus olisi tuottaa iloa molemmille eikä suinkaan lisätä toisen työmäärää ja taakkaa. Työmäärän ja taakan kantamisen pelossa ollaan mieluummin vaikka sitten ilman ihmissuhteita.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 141: "Kuule. Olen elänyt aiemmin ihan normaalia elämää, normaaleine sosiaalisine velvoitteineen ja yksinolotarpeineen. Tätä yksinolemisen tilaa ei tuolta käsin pysty hahmottamaan ytään mitenkään. Sen huomaa sinun viestistäsi sekä olen kuullut vastaavia muitakin.
Ja joo, kyllä minulla on välillä ihmisiä, joiden seiniä minä poraan, siinä toivossa, että heistä muodostuisi ihmisiä, jotka vastavuoroisesti poraisivat minun seinääni tarpeen tullen, mutta ne ovat päättyneet siihen, että he ottavat palvelukset kiitollisina vastaan ja minä olisin voinut käyttää nekin voimavarat itseeni, kun kerran kukaan muu ei osallistu minun tarpeisiini."
Ymmärrän hyvin pointtisi. Olet ollut muille avuksi, jotta vastavuoroisesti he olisivat sulle avuksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Mutta mun mielestä turvaverkot erilaiseen avun tarpeeseen on eri asia kuin se, että ei halua olla yksin. Tai ainakin mä erottelen nämä kaksi as
No niinpä. Minunkin turvaverkkoni oli ainoa perheenjäsen joka kuoli. Sitten ei ollut mitään eikä ketään eikä voimia lähteä reippaana ja hyvinvoivana etsimään seuraa sosiaalisia tarpeita tai niitä apuhommia etsimään. Se, että yksin hoiti läheisen elämän loppusuoran konkreettisen ja henkisen tuen ja sitten vielä hautajaiset ja muun btrokratian vei viimeisestkin voimat ja heitti trauman/masennuksen puolelle. Siinä sitten ainoa tuki onkin ammattilaiset.
Hyvä, että sinulla on poikasi.
Vastaukset aloituksessa esitettyihin kysymyksiin tulevat rivien välistä tästä ketjusta, toki joku kirjoitti ihan suoraankin, että "miksi mitään paskatyyppejä pitäis nähdä". Meillä on kansana ehkä geeneissä kulkeva asennevamma. On tosin perheitä, joissa vanhemmilta ja isovanhemmiltakin siirtyy malli, että muita ihmisiä on ihan mukavaa tavata, ja kun apua antaa voi sitä myös pyytää - tai sitä ei edes välttämättä tarvitse pyytää, kun joku jo tarjoaa koska on pidetty yhteyttä.
Suomalainen kärsii niin hyvässä kuin pahassakin mieluummin yksin kuin seurassa, ja kärsimystähän koko suomalainen elämä useimmille on. Mikään ei ole koskaan hyvin, vaikka loppujen lopuksi meikäläinen yhteiskunta vastaa kuitenkin kohtuu hyvin yksilön tarpeisiin - toki heikennystä on tullut ja tulee jatkossa lisää, mutta peruspalikat saa jokainen kuitenkin jos osaa vaan hyödyntää.
Ja ei, en tarkoita että pitäisi elää amerikkaliseen malliin ylisosiaalisen oloisesti, jaaritella ummet ja lammet jo siellä bussipysäkillä. On myös välimuotoja täydellisen sisäänpäinkääntyneisyyden ja yltiösosiaalisuuden välillä.
Väittäisin että ihmiset tekevät toisensa hulluiksi, niin moni pärjäisi paremmin ilman päsmäröiviä tuttavia.
Minulla ei ole perhettä, ei lähisukua. On ystäviä, mutta he ovat kiinni omissa perhe-elämissään. Työ on sellaista, missä ei ole työkavereita. En TUNNE itseäni yksinäiseksi, mutta olen liian yksin. Tiedostan, että tämä on sitä, mistä puhutaan, kun sanotaan, että yksinäisyys lyhentää elämää yhtä paljon kuin tupakointi. Vaikka ei tuntisi itseään yksinäiseksi, tämä ei ole millään muotoa tervettä tai terveellistä.